Saatko sinä tarpeeksi hoitoapua arjen pyörittämiseen?

lauman niin eikö ne itse pitäisi noin pääsääntöisesti hoitaakin? Ja pyörittää sitä arkea sitten niillä resursseilla.

Meillä on kolme lasta, 11-, 10- ja 1-vuotias. Vihdoinkin mies suostui palkkaamaan siivoojan minulle avuksi. Ei siis suoranaista hoitoapua vaan kodinhoitoapua :-) Nyt meillä käy joka toinen viikko siivooja pesemässä lattiat ym. Tavaroiden järjestely, pyykit, ruuanlaitot ynnä muut vievät minulta ihan riittävästi aikaa. Itsellä on salaa vähän huono omatunto siivojan käytöstä näin kotiäitinä...

Sulla on jo tuon ikäisiä isommat lapset, etkö todellakaan teetä heillä mitään siivous- ja järjestelyhommia?

Itse hoidetaan lapset ja arki.

Pahimpia valittajia ovat just nuo, kenellä on mummot lähellä ja lapset jatkuvasti hoidossa.

Meillä kaksi lasta, melkein 5-vuotias tyttö ja 11-kuinen poika. Osa sukulaisista on "pois laskuista", heihin ei pidetä yhteyttä eivätkä esim. minun vanhempani ole koskaan tavannut tai osoittaneet mitään kiinnostusta meidän lapsiimme. Mieheni vanhemmat kyllä tapaavat lapsiamme, mutta käytännössä ainoa, joka lapsia koskaan minun ja mieheni lisäksi hoitaa, on mieheni äiti (3-4 kertaa vuodessa). Hänkin on työssäkäyvä ja asuu kaukana, ja hoitaa lapsia käytännössä vain meidän kotonamme. Myös lasten kummit asuvat kaukana, ja osa heistä ei myöskään pidä yhteyttä lapsiimme, eikä heistä kukaan ole koskaan tarjoutunut lastenvahdiksi tai hoitoavuksi tai mitään muutakaan sinne päinkään.



Hoitoapua, arjen pyöritykseen apua tai edes henkistä tukea en saa yhtään mistään. Mieheni kyllä osallistuu arkeen siinä missä minäkin, kuten hänen kuuluukin, mutta esim. kahdenkeskistä aikaa meillä ei ole ollut viiteen vuoteen, ja tuskin tuleekaan olemaan vielä moneen vuoteen. Jos toinen on jossakin menossa, toinen on kotona, käytännössä yleensä minä. Toistaiseksi voimia jaksamiseen saan pelkästään siitä ajatuksesta, että lapset kasvavat koko ajan, mutta ei sekään aina auta, ja joskus arki kaikkine jatkuvine yövalvomisineen ja uhmaikäisen kanssa riitelyineen tuntuu vain loputtomalta suolta. Joskus jättäisin kodin, arjen ja lapset oikein mielellään jonkun muun harteille, ja olisin oikeasti todella onnellinen, jos lapsille olisi hoitopaikka edes pariksi tunniksi joskus. Mutta käytännössä: mitä muita vaihtoehtoja tässä on kuin jaksaa? Lapset ja arki on hoidettava, jaksan tai en.

Tai paremminkin voisi sanoa, että emme saa. Se ei ole hoitoapua, mitä mies tekee, vaan tasavertaista toimintaa. Hänen kanssaan vastuu ja hommat jakautuu todella tasa-arvoisesti. Ainut mitä hän ei tee on imetys. ;D

Olemme aina hoitaneet lapset itse, vaikka olisimme olleet molemmat töissäkin. Tehty vain sitten eri vuoroa.

Lapset ei ole koskaan olleet yökylässä. Nuorempi ei koskaan hoidossa. Vanhempi hyvin harvoin pari tuntia kerrallaan.

Tai oikeastaan se mitä kaipaisimme on enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Turvaverkkoja ei suvusta ole.

Nyt olemme päätyneet maksulliseen hoitajaan. Pitää vaan eka totuttaa lapset häneen ja hoidossaoloon.

Olemme molemmat vanhemmat olleet myös vuorollaan hoitovapaalla.

Lapset 4 v ja 8 kk.

Voimia molemmat saamme omasta ajasta, mitä käymme viettämässä vuorotellen

Minulle se tarkoittaa ystävien tapaamista, kauneushoitoja, liikuntaa, shoppailua, kahvittelua yms.

Miehelle ystävien tapaamista, kahvittelua, liikuntaa yms.

Riiittävä lepo olisi myös tärkeää, sekä ulkoilu.

Tai paremminkin voisi sanoa, että emme saa. Se ei ole hoitoapua, mitä mies tekee, vaan tasavertaista toimintaa. Hänen kanssaan vastuu ja hommat jakautuu todella tasa-arvoisesti. Ainut mitä hän ei tee on imetys. ;D

Olemme aina hoitaneet lapset itse, vaikka olisimme olleet molemmat töissäkin. Tehty vain sitten eri vuoroa.

Lapset ei ole koskaan olleet yökylässä. Nuorempi ei koskaan hoidossa. Vanhempi hyvin harvoin pari tuntia kerrallaan.

Tai oikeastaan se mitä kaipaisimme on enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Turvaverkkoja ei suvusta ole.

Nyt olemme päätyneet maksulliseen hoitajaan. Pitää vaan eka totuttaa lapset häneen ja hoidossaoloon.

Olemme molemmat vanhemmat olleet myös vuorollaan hoitovapaalla.

Lapset 4 v ja 8 kk.

Voimia molemmat saamme omasta ajasta, mitä käymme viettämässä vuorotellen

Minulle se tarkoittaa ystävien tapaamista, kauneushoitoja, liikuntaa, shoppailua, kahvittelua yms.

Miehelle ystävien tapaamista, kahvittelua, liikuntaa yms.

Riiittävä lepo olisi myös tärkeää, sekä ulkoilu.

Tai paremminkin voisi sanoa, että emme saa. Se ei ole hoitoapua, mitä mies tekee, vaan tasavertaista toimintaa. Hänen kanssaan vastuu ja hommat jakautuu todella tasa-arvoisesti. Ainut mitä hän ei tee on imetys. ;D

Olemme aina hoitaneet lapset itse, vaikka olisimme olleet molemmat töissäkin. Tehty vain sitten eri vuoroa.

Lapset ei ole koskaan olleet yökylässä. Nuorempi ei koskaan hoidossa. Vanhempi hyvin harvoin pari tuntia kerrallaan.

Tai oikeastaan se mitä kaipaisimme on enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Turvaverkkoja ei suvusta ole.

Nyt olemme päätyneet maksulliseen hoitajaan. Pitää vaan eka totuttaa lapset häneen ja hoidossaoloon.

Olemme molemmat vanhemmat olleet myös vuorollaan hoitovapaalla.

Lapset 4 v ja 8 kk.

Voimia molemmat saamme omasta ajasta, mitä käymme viettämässä vuorotellen

Minulle se tarkoittaa ystävien tapaamista, kauneushoitoja, liikuntaa, shoppailua, kahvittelua yms.

Miehelle ystävien tapaamista, kahvittelua, liikuntaa yms.

Riiittävä lepo olisi myös tärkeää, sekä ulkoilu.

Voimia saa myös hyvistä hetkistä lasten ja perheen kanssa.

Teetän tottakai järjestelyjuttuja jo isommillakin. He laittavat pyykkiä kuivumaan, tyhjentävät kuivauskaappia, astianpesukonetta, tyhjentävät kauppakassit, vahtivat pikkuveljeä pieniä aikoja. Kyllä hommaa riittää ihan kaikille, miehellekin. Ja toimituksen alkuperäiseen kysymykseen vielä vastaan, että meillä ei asu sukulaisia lähellä emmekä ole ikinä saaneet lastenhoitoapua mistään. Meillä (varsinkin miehellä) on sellainen asenne, että itse hoidetaan omat lapsemme.

kaipaa enempää bapua. Hyvin selviämme itse. Mummi (vielä työelämässä 6pv/vko ja asuu melkein 100km:n päässä) hoitaa joskus vaikka yön yli lapsia mielellään, jos vain saamme heidät vietyä sinne. Arkisin pärjäämme omin avuin. Lapset 5v. ja 1v.

Eikö olisi parempi kysyä saatteko TE tarpeeksi hoitoapua?



Mulle tää kysymys tarkoittaa sitä, että koska lapset hoidetaan puoliksi, niin tarvitsisin ns. tuohon omaan puoliskooni hoitoapua.



Eli vastauksena kysymykseen: Selviän kyllä omasta osuudestani, ja mieheni kanssa saamme tarpeeksi hoitoapua lähellä asuvilta isovanhemmilta, kun sitä kaipaamme.

Mies osallistuu perheen pyörittämiseen niin kuin minäkin ja onnistuukin siinä missä minä, mutta on paljon töissä. Isovanhemmat asuu kaukana ja sellaisia tuttuja kenelle voisi lapset viedä hoitoon on hyvin vähän. Kummit asuu myös kaukana.

Esimerkiksi tänään jouduin perumaan oman lääkäriajan koskan en saanut lastenhoitajaa siksiajaksi.

En voi kuin haaveilla että päästäisiin kahdestaan lomalle...

Lapset 6 ja 5v sekä 9kk

Isovanhemmat ovat vielä työssäkäyviä ihmisiä. Lapsia 3. Koululainen, 3-vuotias ja 10 kuukautta. Päivittäinen kuljetus, lasten ruokkiminen, päällepukeminen, lumitöiden teko, kodinhoito... Kyllä alkaa jaksaminen olemaan kortilla.



Ja mies tekee kyllä oman osansa, mutta työajan ulkopuolella alkaa koululaisen harrastukset myös vaatimaan aikaa. Ja kun toinen kuljettaa harrastuksiin, jää kotivastuu taas kokonaan toiselle (itaisin usein jo väsyneelle). Elämä ei maistu elämälle, vaan painolastille ja "tehtävälle" joka on suoritettava hampaat irvessä, jaksoi tai ei. Sosiaalisille suhteille ei ole aikaa tai jaksamista,erakoituminen uhkaa. koen että menetän ison osan elämän tarjoamista mahdollisuuksista oman jaksamattomuuden takia.



Ehdottomasti kannatan että valtio tukisi enemmän kotihoitoapua ja vähemmän sosiaalitukia. Maksaisin mielelläni siivousavusta, mutta kun sitä ei ole saatavilla. Kyllä minä lapset hoitaisin jos saisin ulkopuolista apua siivoukseen. Tai ihan miten vaan, päinvastoin käy myös. Eli jos joku hoitaisi lapset esim. 2 x puolipäivää, niin saisin siivottua kunnolla ja rauhassa.



Nyt varmaan ihmettelette, miksi kolme lasta, jos niiden kanssa ei jaksa. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta joskus pistää miettimään olisiko meidän pikkuprinsessaa ollenkaan tullut, jos olisin 2 lapsen äitinä tiennyt kuinka rankaksi elämäni muuttuu...

muksuja kohta 11 vuotta. Mies on todella paljon poissa. Omat vanhemmat asuvat kaukana, appivanhemmat lähellä mutta heistä ei ole avuksi ollut. Olen kyllä niin tottunut, etten osaisi enää kaivatkaan mitään apua, enkä toisaalta tarvitsekaan kun lapset ovat jo näinkin isoja. Rankinta oli silloin, kun kävin kodin ulkopuolella töissä, silloin tuntui ettei tunnit millään riitä kaiken tekemiseen. Tilanne helpottui kun yhteisestä päätöksestä jäin kotiin.

Esikoisen syntymän jälkeen meni viisi vuotta, ennenkuin saatiin yhdeksi yöksi ja päiväksi esikoinen ja kuopus yökylään mummolaan. Sitä ennen ei oltu kertaakaan kahdestaan missään.

Vähän itselläkin on sellainen asenne, että jos apua ei tulla tarjoamaan, niin en mene pyytämäänkään. Hieman olen antautunut senkin takia, että parisuhde voisi vähän paremmin eli noin pari kertaa vuodessa jaetaan lapset isovanhemmille ja kummeille ja käydään 1-2 yötä jossain.

Yhteiskunnalta apua on tullut siten, että työssäkäyvinä ollaan saatu päivähoitopaikat lapsille. Mutta vaikka ollaan suurperhe ja on ollut muutama kriisitilanne joissa olisi tarvinnut apua, niin kunnassa ei ole mahdollisuutta antaa kodinhoitajaa. Ainoa vaihtoehto on esim. äitiyslomalla anoa tilapäistä hoitopaikkaa päiväkodista.

Mielestäni on ollut todella iso virhe romuttaa kodinhoitajajärjestelmä ja kieltää apu lapsiperheiltä. Omassa lapsuudessa esim. kun me lapset sairastuttiin tai äiti joutui sairaalaan, tuli tuttu kodinhoitaja kotiin.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus ei mielestäni palvele meidän perheen tarpeita eikä varmaan monen muunkaan, joilla ei ole tukiverkkoja eli esim. eläkkeellä olevia, mielellään lapsia hoitavia isovanhempia.

Pääosin pärjätään hyvin omillamme, jaamme vastuuta ja kotitöitä, kumpikin olemme myös ansiotöissä. Mutta kriisitilanteet on kriisitilanteita ja joskus mennään äärirajoilla. Se, että on osallistuva puoliso, jonka kanssa voi jakaa hoitovastuuta ja saada omaa aikaa esim. kunnostaan huolehtimiseen ja ystävien tapaamiseen auttaa jaksamaan.

Esikoisen syntymän jälkeen meni viisi vuotta, ennenkuin saatiin yhdeksi yöksi ja päiväksi esikoinen ja kuopus yökylään mummolaan. Sitä ennen ei oltu kertaakaan kahdestaan missään.

Vähän itselläkin on sellainen asenne, että jos apua ei tulla tarjoamaan, niin en mene pyytämäänkään. Hieman olen antautunut senkin takia, että parisuhde voisi vähän paremmin eli noin pari kertaa vuodessa jaetaan lapset isovanhemmille ja kummeille ja käydään 1-2 yötä jossain.

Yhteiskunnalta apua on tullut siten, että työssäkäyvinä ollaan saatu päivähoitopaikat lapsille. Mutta vaikka ollaan suurperhe ja on ollut muutama kriisitilanne joissa olisi tarvinnut apua, niin kunnassa ei ole mahdollisuutta antaa kodinhoitajaa. Ainoa vaihtoehto on esim. äitiyslomalla anoa tilapäistä hoitopaikkaa päiväkodista.

Mielestäni on ollut todella iso virhe romuttaa kodinhoitajajärjestelmä ja kieltää apu lapsiperheiltä. Omassa lapsuudessa esim. kun me lapset sairastuttiin tai äiti joutui sairaalaan, tuli tuttu kodinhoitaja kotiin.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus ei mielestäni palvele meidän perheen tarpeita eikä varmaan monen muunkaan, joilla ei ole tukiverkkoja eli esim. eläkkeellä olevia, mielellään lapsia hoitavia isovanhempia.

tajunnut kysymystä. Onko kyse siitä, että onko meillä riittävästi lastenhoitoapua vai riittävästi apua ylipäätään eri arjen asioissa.



Lastenhoidosta meillä pääsääntöisesti vastaa päiväkoti. Se mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin. Jos meillä on joku aikuisten iltameno, niin meillä on mahdollisuus palkata sukulainen hoitamaan.



Vanhempani osallistuvat meidän arkeen niin, että heiltä saa tarvittaessa ruoanlaitto- ja säilömisapua. Äitini erityisesti tekee meille hilloja ja mehua, pakastaa marjoja. Muutakin vastaavaa on aika paljon.



Anoppi on joskus meillä ollut poikkeustilanteissa useammankin viikon asumassa ja silloin on tietysti ihan perheen jäsenenä hoitamassa asioita. Anoppi asuu ulkomailla, joten yleensä siis tulee vähän pidemmäksi aikaa kun tulee Suomeen käymään.



Arjen sujuvuutta parantavat sitten vielä siivouspalvelu, työnantajan tarjoama sairaan lapsen hoitoapu sekä muut arjen palvelut (pesulat jne.).



Mä en niinkään koe tarvitsevani apua lastenhoidossa, koska lapset tosiaan ovat päiväkodissa. Sen sijaan käytämme apua monissa muissa asioissa.

Minulla on itselläni vain 1 vanhempi joka ei ole kykenevä huolehtimaan pienistä lapsista.

Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa.

Tätini on hoitanut 5,5 v aikana lapsiamme (2 kpl) 2 krt.

Hoidamme lapsemme aina itse.

Olisi kuitenkin mukava saada ulkopuolista hoitoapua ihan lapsienkin itsensä takia.

Lastenhoito kuitenkain maksaa siinä missä muukin työ ja sellaiseen ei ole välttämättä halua laittaa rahaa ihan vaan huvikseen.

saimme silloin kun äitini eli, mutta hänen kuoltuaan (vieläpä nuorena mummuna 58 vuotiaana) on turha uneksiakkaan lastenhoitoavusta sukulaisilta. Isäni olisi voimissaan ja hyvän ikäinen ollakseen lastenlastensa kanssa, mutta hänen rakas puolisonsa on sitä mieltä, että voimme hyvin pärjätä omillamme.



Mieheni vanhemmat ovat todella sairaita.



Välillä tuntuu, että olisi ihanaa, kun joku katsoisi lasten perään sen verran, että päästäisiin miehen kanssa kaksin edes syömään.



Lapsia meillä on viisi ja iältään he ovat 1 - 12 vuotiaita, ei pidä valittaa itse olemme heidät halunneet ja toki he kasvavat joka päivä.

Meillä on aivan ihana tilanne: sekä isäni että miehen vanhemmat ovat kaikki eläkkeellä, nuorehkoja (60-63v), terveitä ja virkeitä- ja kaikki halukkaita olemaan apuna lastenhoidossa.



Meillä on neljä lasta; 7,5,2 ja 9 kk:n ikäinen vauva. Isäni tulee mielellään vahtimaan muita lapsia siksi aikaa kun on vaikkapa vauvan neuvolakäynti, oma hammaslääkäri tai muu vastaava tilanne. 5-vuotias käy kerhossa 2 kertaa viikossa, ja isoisä yleensä vie hänet sinne- näin minun ei tarvitse aina raahata kaikkia lapsia mukana.



Miehen vanhemmat ottavat kaikki lapset mielellään yökylään, jos on tarvis. Nyt meillä on ollut meneillään useamman kuukauden kestänyt hankala jakso kun molemmat pienemmät ovat valvottaneet öisin. Kun anoppi huomasi että olin ihan rättipoikkiväsynyt, hän itse ehdotti että ottaisi kolme nuorinta muutamaksi yöksi heille jotta saan nukkua rauhassa. Samoin tein sovittiin sitten seuraavan parin kuukauden ajalle yökyläilyviikonloppu. Se auttaa kummasti jaksamaan valvottuja öitä kun kalenteriin on jo merkitty päivämäärä jolloin on tiedossa keskeytymättömät yöunet :)



Kiitos isovanhempien hoitoavun, meillä on miehen kanssa ollut tilaisuuksia käydä risteilyllä tai viettää hääpäivää kahden kesken tai juhlia synttäreitä tai vain nauttia olosta kahden kesken. Harvoin on myöskään jouduttu jäämään pois juhlista siksi että ei olisi lapsille hoitajaa.



Ja vaikka miestä ei hoitoavuksi voi laskeakaan, kaikki kiitos myös hänelle. Viikonloppuaamuisin mies nousee lasten kanssa ylös jotta minä saan nukkua, samoin arkiaamuina ottaa aamuvirkun vauvan mukaansa alakertaan jotta me saamme vielä taaperon kanssa jatkaa unia.



Kotitöiden jakamisessa ei ole valittamista, mies tekee kiitettävästi oman osuutensa. Eli meillä on kaikkiaan hyvin onnellinen tilanne, josta olen tosi kiitollinen- varsinkin kun luen muiden äitien kokemuksia siitä kuinka hoitoapua ei ole.

meillä mies osallistuu lapsen hoitoon yhtä lailla, kun on töistä tullut.

Isovanhemmilta ei heru apua...tarkoitan ruuanlaittoa, siivousta.. en kylläkään odota sellasia apuja. Kerran viikossa on isovanhemmilla hoidossa.. that's it.

en/emme saa, koska emme tarvitse. Lapset 5-, 7- ja 12-vuotiaat ja ihan itse hoidettu ilman isovanhempien, kummien tai kenenkään apuja. Nuoremmat eivät ole kertaakaan yökylässä olleet ilman vanhempia.



Mitäs jaksamista tässä? Ei edes suurperhe. Lapset kasvaa ja isoja jo ovat. Siivota saa koko ajan, mutta sekään ei sinänsä ole raskasta, inhottavaa vaan. Itse asiassa en edes ymmärrä miten omien lasten kasvattamisesta on yhtäkkiä tullut joku elämää raskaampia asia ja parisuhteetkin kaatuvat ilman erillistä kahdenkeskistä lomaa. Jotain pielessä.