Saatko sinä tarpeeksi hoitoapua arjen pyörittämiseen?

apua on tarjolla. Olen joutunut käymään hammaslääkärissä 3 krt pojan ollessa nyt 1,1 vuotta ja jatkuvasti 2 ystävääni, jotka ovat työttöminä etukäteen ovat ilmoitelleet olevansa vapaaehtoisia, jos apua tarvitsen.

Olemme mieheni kanssa n 40 vuotiaita, paha sanoa mutta yksinkertaisesti kumpikaan meistä ei halua lähteä minnekään iltaisin, jotta saisimme vapaaillan perheestä. Muutaman kerran olen kyllä Tavastialla käynyt ja kerran mieskin on ollut työmatkalla ja yön poissa kotoa.

Pitäisi jossain vaiheessa käydä jossain, sen takia ettei lapsesta tule ihan meihin riippuvainen.

Nyt sain kutsun juhlalounaalle. Puhuin tästä 4.lle ihmiselle ja jokainen lupasi tulla hoitamaan poikaani siksi aikaa.

Eli meidän tapauksessa kysyntä ylittää tarjonnan.

Mies osallistuu tosi aktiivisesti eli pääsemme tosi hyvin vuorotellen esim. viettämään iltaa omien ystäviemme kanssa. Oma aika ei ole kummallakaan ongelma, mutta kahdestaan pääsemme liian harvoin mihinkään. Erityisesti tuntuu kurjalta, että isovanhemmat eivät hoida: toiset asuvat tosi kaukana ja toiset eivät muuten vain ole innokkaita. Yökylässä lapsi ei ole ollut, mutta muuten olemme päässeet kahdestaan välillä.



Muunlaista apua en oikein osaa kaivatakaan.

lasta mielellään. Eivät tuppaudu, mutta ovat antaneet ymmärtää olevansa käytettävissä ja aina olemme hoitoapua saaneet, kun olemme tarvinneet. Nyt lapsi on jo 6-vuotias ja arki jo muutenkin niin helppoa, että hoitoapua ei enää niin paljon kaipaa, mutta edelleen sitä on saatavilla, kun halutaan ja tarvitaan.

mummeilta. Ilman heitä en tiedä miten jaksaisin kotiäitinä pyörittää arkea useamman lapsen kanssa aamusta iltaan.



Onneksi minulle on siunaantunut ihana ja rakastava anoppi ja oma äiti, joka jaksaa tukea minua kaikissa elämän käänteissä.

Silloin kun lapset olivat pieniä (ikäero 1 v 9 kk) olisin halunnut joskus nukkua pidempiä kuin 3 h jaksoja, mutta mies oli työssä ja sukulaiset kaukana. Imetin lapsia putkeen 3,5 v yötä päivää. Silloin ensimmäisten kolmen ja puolen vuoden aikana olisin tarvinnut. Nyt kun lapset ovat isompia he kulkevat kanssamme ja minne he eivät voi tulla emme mene mekään. Aika helppoa. Lasten kanssa voi tehsä ihan kaikkea ja ottaa heidät mukaan arkeen.

Lapsia on neljä, kaikki ovat tosin kyllä päivähoidossa tai koulussa, mutta muuten hoidetaan ihan kaikki itse. Kummit, mummit, sedät ja tädit eivät auta meitä lastenhoidossa lainkaan. Osa isovanhemmista auttaa taloudellisesti, mutta ajallisesti ei kukaan. Kotitaloustöihin ei ole varaa palkata apua. Onneksi on olemassa kunnallinen päivähoito!!!

Tarvittaessa molemmat mummot auttavat (mielellään).

Olen kolmen lapsen (9v, 4v ja 3v) yh-äiti. Asun kaukana sukulaisista, ystäviä ei juurikaan uudella asuinpaikalla ole. Käyn töissä, pienemmät lapset on hoidossa ja vanhin koulussa. Lasten isä ottaa lapsia 4-6vko:n välein viikonlopuksi. Rahaa ei todellakaan ole palkata apuja mistään. Tukiperhe on haussa, mutta perheen löytyminen voi viedä vuosia.

Naapurustossa ei asu lapsiperheitä. Se on vaan pakko jaksaa pyörittää tätä arkea, omista menoista on tingittävä.

Tää on kyllä taas toimitukselta vähän hassu kysymys... En jaksa lukea kaikkia vastauksia, mutta toisin kuin ehkä toimitus luulee, suurella osalla lapsiperheitä isovanhemmat asuu kaukana ja kummeilla yms. on omia yhtä pieniä lapsia, ei lastenhoitoapua vaan "saa" ja tällä palstalla vauhkottu "turvaverkon rakentaminen" on vähän utopiaa, koska tuttavaperhet ovat usein samassa elämäntilanteessa kuin itse olet ja jotkut joutilaat eläkeläismummot naapurissa taitavat olla kaupunkilegendaa...



Itse muutimme päinvastoin muuttoliikettä, pois Helsingistä, jonne jäi koko suku ja kaikki kaverit.



Koettu on myös tilanne, jossa lähdin vastasyntyneen kanssa viideltä aamulla hengitysvaikeuksien vuoksi taksilla sairaalaan kaksi vanhempaa lasta mukana, koska mies oli työmatkalla toisella puolella maapalloa. Mitäpä siinä olisi voinut muuta kuin toimia. Taksista soitto omalle äidille Helsinkiin ja hän ehtikin aamukahdeksan junaan ja sai isosiskot puolenpäivän paikkeilla kotiin.



Hoitoapu toimii hätätilanteessa, kiitos siitä sekä omalle äidille että anopille, jotka ovat aina hädässä tulleet apuun ja muutenkin, mutta etäisyys kumpaankin (300 km) rajoittaa avun saamista akuuttiin nopeaan tarpeeseen, vaikka se epäilemättä olisi molempien taholta saatavissa jos välimatka olisi lyhyempi.



Mieheni matkustaa n. 150 päivää vuodessa, eli on käytännössä suuren osan arkipäiviä pois, useimmiten Kiinassa, Intiassa, Kanadassa jne. Välillä ei edes kännykkä kuulu. En minä tiedä mistä saan voimia, pakko on vaan jaksaa enkä nyt kyllä koe elämää kovin raskaaksi vaikka käyn itse töissä ja kolme lasta myös harrastavat iltaisin. Elämä vaatii organisointia ja taitoa relata silloin kun se on mahdollista.

Mies on raskaassa vuorotyössä, ja tytär aloittaa opiskelut. Meillä on 1 vuotiaat kaksospojat jotka juuri oppivat kävelemään ja kiipeily alkoi pari päivää sitten, en tiedä miten selviän kun tytär aloittaa opiskelut ja joudun olemaan taas pitkiä aikoja kolmestaan poikien kanssa. Minun sukulaiseni ovat kaikki kaukana, ja täältä olen saanut vain pari ystävää, heillä omat lapset ja kiireet. Miehen sukulaisista ei ole lasten hoitoon. Tunnen oloni välillä tosi yksinäiseksi ja uupuneeksi, välillä itken kun nukutan illalla poikia kun tuntuu että en jaksa enää.

Kotityöt on yksi painajainen ja stressin aiheuttaja, toivon että ehtisin ja jaksaisin kerran siivota kodin kunnolla niin että saisin taas jonkun aikaa ylläpidettyä siedettävää tasoa. Ahdistaa olla kotona kun jotain saa tehtyä toisesta päästä työt on vaan lisääntyneet, tiskaus, imurointi, pyykinpesu ym. siihen päälle lapsista huolehtiminen, kaupassa käynti, ruuan laitto.. Ainoa henkireikä näin kesällä puutarhatyöt, mutta nekin jää kun kukaan ei ole poikien kanssa. Kaikki muu harrastus on jäänyt pois lähes kokonaan.

Ja niille jotka sanovat että mitäs teit kakaroita kun et pärjää; en valinnut sitä että niitä tulee kaksi yhtäaikaa, en tietenkään antaisi kumpaakaan pois, mutta kyllä se raskasta on, ainakin mulle, käytännön asioissa kaksi on huomattavasti hankalampi kuin yksi. Ja toiseksi, kuvittelin miehen ottavan enemmän vastuuta lasten lisäksi myös kotitöistä ja huomioivan minun jaksamistani. Miehen on niin helppo vaan hoitaa omat asiansa, ei tarvitse kysellä että katsoisiko joku lapsia kun teen tämän tai käyn lenkillä..

mutta silti kaipaa välillä omaa aikaa kumpikin vanhemmista. Meille hyvä ja toimiva ratkaisu on se että toinen jää kotiin lapsen kanssa ja toinen saa vapaa illan/päivän. Kotona olleen vuoro on sitten vaikka parin viikon päästä tai koska nyt sattuu olemaan menoa =)Joskus tahdomme kaksin mennä,niin lähellä asuvat luotettava kummi,kälyni ja anoppini.He ovat innokkaita hoitamaan. Onneksi mies on aina osallistunut lapsen hoitoon 100% ja ollut innostunut asiasta.Ei siis tuota ongelmia jättää tyttö isänsä kanssa! Olen onnekas!

nyt kun olen töissä.

Kotiäitivuosina olisin kaivannut hoitoapua enemmän, vaikka mies osallistui kodin- ja lastenhoitoon kotona ollessaan.



Minun kohdallani kotiäitiys oli raskaampaa ja uuvuttavampaa kuin 'uraäitiys'.

meillä ei ole mitään tukiverkostoa. Isovanhemmat kuolleet eikä muitakaan sukulaisia ole, jotka voisivat auttaa, sisko on vakavasti sairas, muut henkisesti ja maantieteellisesti etäisiä. Kaikki on ihan oman itsen varassa. Olen pettynyt että edes yhteiskunta ei auta, kodinhoitajia tms ei monissa kunnissa ole lainkaan. On vain jaksettava vaikka ei jaksakaan. Päiväkoti toi lohtua oman sairasloman aikana, sain edes silloin "omaa aikaa" mutta karua sekin on jos pitää sairaudesta iloita.

Sellaisen voi palkata pariksi tunniksi kun on joku lääkäriaika, ihan tyhmää jättää lääkäriin kun ei muka saa hoitoa järjestettyä! Meillä 3 alle eskari-ikäistä eikä isovanhempia lähellä. Mies tekee reissuhommaa että olen aika paljon yksin lasten kanssa. Aina oon lääkäriin kuitenkin päässyt näillä järjestelyillä, muutoin pääosin hoidamme itse lapsemme, ovat olleet aina kotihoidossa. Joskus sellaisia harvinaisia tilaisuuksia on ollut että kaksin ollaan miehen kanssa käyty syömässä vaikka mutta nämä ovat ennemminkin poikkeustilanteita.



Ihan kauheesti ei ole kyllä ahdistanut. Väsyttänyt välillä kyllä mutta siitä on selvitty. Mies tekee kotihommia ja hoitaa lapsia silloin kun vaan on kotosalla. Sellainen rento suhtautuminen kodin siisteyteen auttaa. Jos ei jaksa siivota niin ei jaksa, ruuat on pakko laittaa mutta siivota ei. Sitten siivotaan taas kun jaksetaan. Kunhan vaan lapset eivät sairastelisi paljon, kaikki sujuu. Sairastelu on sitten vähän sellaista extremeä jos iskee joku mahatauti tms koko sakkiin.

Emme saa apua, meillä ei ole tukiverkostoa. Ajattelinkin liittyä tuollaiseen Vaihtopiiriin, jos sitä kautta vaikka tutustuisi samassa tilanteessa oleviin perheisiin. Vaihtopiirejä toimii ainakin Helsingissä (Helsingin seudun Vaihtopiiri ja Stadin Aikapankki), Mäntälässä, Porissa, Jyväskylässä ja Lahdessa (Facebookissa nimellä Päijät-Hämeen Pähkinäryhmä).

siskoni perheineen asuu samalla paikkakunnalla meidän kanssa, olemme sopineet, että autamme puolin ja toisin tarvittaessa. Monesti myös omat vanhempani auttavat meitä. Mieheni vanhemmat auttavat mieheni siskoja ja näin ollen heiltä ei riitä enää mielenkiintoa meidän lapsiamme kohtaan. Kuntakin tuli vastaan, kun suostui maksamaan palkan hoitajalle kotiin, vaikka jäin juuri äitiyslomalle ja periaatteessa eivät maksa kyseistä tukea, jos jompi kumpi vanhemmista on tukena. Oli vaan niin rohkaisevaa, kun päivähoidon johtaja sanoi, ettei lapsiperheiden elämästä saa tehdä liian vaikeaa. Meillä on siis kolme lasta, joista vanhin on 3vuotias. Neljännen pitäisi syntyä pian.



Itse olen tarjoutunut ottamaan ystäväperheiden lapsia hoitoon ja olen myös rohkeasti pyytänyt apua, kun olen sitä tarvinnut.

olen yh ja vanhempani auttavat hyvin paljon. Lapsi max 2krt/kk yöhoidossa, mummo käy tyttäreni kanssa perhekerhossa, silloin monesti teen töissä tunteja (1h) sisään, niin pääsen pe aikaisemmin töistä. Huomenna menen parturiin, mummo tytön kanssa. Siskollani tyttö välillä tai sisareni meillä.

Itse otan välillä myös siskon tytön hoitoon ja muutaman kerran olen ystäväperheessä ollut yönyli tyttäreni kanssa hoitajana, heillä hyvin hankala saada hoitajaa yöksi. Minulla pieni asunto, joten en voi ottaa kuin yhden lapsen hoitoon yöksi.

Välillä tuntuu että seinät kaatuu, mutta onneksi omat vanhempani auttavat ja töissä käynti on tärkeää. Ja lapsi tykkää todella paljon pph:taan.

En kärsi mistään ruumiinvammasta ja mielenterveyskin on normaalilla tasolla joten miksi mun pitäisi saada jotain apua arkihommiin? Ei tavallisen lapsiperheen arkeen mitään erityisiä voimia tarvita.



En käsitä kuinka nykyään vouhotetaan tuota jaksamista ja avun saamista, miten ihmeessä ennen on lapset saatu kasvatettua ilman ulkopuolista apua.

Ymmärrän jos perheessä on sairautta tai jotain, mutta kyllä normaalin ihmisen pitäisi pystyä yksinkin hoitamaan arkiaskareet.



2 lapsen yh.

mulla on poika 7kk, ja pojan isä hoitaa mahdollisuuksien mukaan. tai tässä kohtaa on kai väärin käyttää sanaa lastenhoitaja kun kyseessä on isä?

sillä aikaa kun poikanen on isällään (tai harvoin) mummolassa yleensä nautin olostani siivoamalla, tekemällä ruokaa tai ihan vaan makaamalla sohvalla ja kuuntelemalla hiljaisuutta.

muutenhan varmasti sujuisi arki oikeinkin hyvin, mutten henkisesti ole varmaan vieläkään toipunut synnytyksestä. tuntuu että masennun liian herkästi ja mikään määrä unta ei riitä,vaikka poika nyt jo nukkuukin yönsä hyvin mutta kai ne 5kk:n univelat alkaa painaa.

mutta lapsestani en valita sanallakaan, hänen syytä ei ole että olen väsynyt:) omat ajatukset ne yleensä saa mielen matalaksi, ei pieni hymyilijä :)

eli apuja tänne tulee riittävästi, kun vain joskus myöntäisi itsekkin olevansa väsynyt niin sitä osaisi arvostaakkin ja ottaa avun vastaan:)

Meillä ei ole oikeastaan ketään, keltä voisi apua pyytää. Vauva-aikaan oli välillä epätoivoinen olo, etteikö kukaan voisi auttaa. Etenkin silloin, kun joutui gynekologilla käymään, eikä voinut ketään pyytää lapsia katsomaan. Gynekologi nyreissään mutisi, että on sitten lapset mukana. Itse olin siitä taatusti enemmän harmissani. Meillä sukulaiseni asuvat 300 km päässä ja miehen sukulaiset 400 km:n.



Nykyisin en enää harmittele, vaan olen oikeastaan onnellinen ja kiitollinen siitä, että kykenen olemaan lasteni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. He ovat aina olleet mukana, mihin vain on täytynyt mennä. Olen onnellinen elämästäni heidän kanssaan. Huomaan, että enemmän valittavat ne, joilla on isovanhemmat lähellä ja vievät lapsia useamman kerran viikossa heidän hoiviinsa. He eivät tunnu saavan aina tehtyä mitään ilman, että lapset viedään hoitoon. Itse kaipaisin sukulaisia yhteisöllisyyden vuoksi. Olisi mukavaa vaikkapa tehdä ruokaa mummon kanssa ajoittain.



Onnellinen olen myös miehestäni, jonka olen saanut ja jonka kanssa jaan kaiken arjen tasapuolisesti.



Se, joka kehtaa välinpitämättömästi sanoa, että mitä valittaa, kun on lapsia tehnyt, epäilen, ettei ole koskaan istunut hammaslääkärituolissa pienten lasten odottaessa viereisillä tuoleilla. Mies kun ei kuitenkaan töistä saa vapaata minun hammaslääkärini vuoksi. Sitä paitsi arkeen kuuluu itkut ja ilot, ne itkutkin muuttuu iloksi helpommin, kun saa niitä jonkun kanssa purkaa :)



Voimia ja jaksamista kaikille pienten lasten vanhemmille, jotka ilman tukiverkkoa ahertavat arjessaan!!!