Haluan lapsia mutta en halua lapsia

hanki lapsia ilman vauvakuumetta...



Sinun pitää miettiä, mikä elämässäsi on tärkeää ja millaisen elämän haluat elää. Älä tee lapsia sen vuoksi, että niitä olisi pakko tehdä. Mutta älä myöskään jätä tekemättä niitä sen vuoksi, että pelkäät jotain olematonta.

ole koskaan ollut erityistä vauvakuumetta.Toisaalta en ole koskaan myöskään kuvitellut etten lapsia "hankkisi".En ennen myöskään hirveästi tykännyt lapsista enkä tuntenut mitään halua hoitaa kenenkään muksuja.En ollut koskaan vaihtanut yhtäkään vaippaa tms.



Kaikki muuttui kyllä kun aloin ensimmäistä (ihan suunnitellusti)odottamaan:) Kyllä omat lapset on täysin eri asia!!!Ja niitä muitakin lapsia alkaa sitten ajan myötä sietämään ja ymmärtämään:) Nyt olen (vastoin kaikkia kuvitelmiani) kolmen lapsen kotiäiti,enkä voisi kuvitella mitään tärkeämpää.



En nyt lähde tässä päättämään, mikä on sinulle oikea valinta.Eikä kaikkien tarvitse välttämättä tulla äideiksi.Ajattelin vaan kertoa,että se äiti-fiilis voi tulla sitten myöhemmin lapsen myötä.

Aikani ahdistuttuani päätin, että hankin lapsia vain jos joskus tulee voimakas tunne että niitä haluan. Niin kauan kuin elämä tuntuu hyvältä ja tasapainoiselta ilman lapsia, niin olemme ilman lapsia.



Ja nyt joku mamma kohta älähtää, että mitä minä lapseton nainen sitten teen vauva-palstalla jos en lapsia aio hankkia. Noh, täältä saa aika hyvää perspektiiviä siihen, millaista elämää äidit elävät. Ja totta puhuen mielipiteeni lapsettomasta elämästä on vain vahvistunut, kun näitä juttuja lukee. En halua liittyä mamma-mafiaan.

mutta kerron oman tarinani :)



Minulla ei ollut vauvakuumetta koskaan, ennen kuin sain omia lapsia. Muiden lapsista en erityisesti edes pitänyt enkä tiennyt mitä niille puhutaan tai mitä niiden kanssa pitäisi tehdä.

Esikoiseni tein aikanaan ihan vaan siitä syystä että ajoitus tuntui sopivalta ja oma vauva ihan hyvältä idealta :o. Raskaudesta olin kuitenkin kovin innoissani ja vauvaan rakastuin heti hänen synnyttyään.

Huomasin pitäväni myös vauvan hoitamisesta ja myöhemmin lapsen hoitamisesta ja perhe-elämästä. Seuraava raskaus olikin sitten vakavan vauvakuumeen seurausta :).



Olisi tuossa voinut käydä toisinkin. Ei sitä voi ennustaa. Jotkut tietää aina haluavansa lapsia ja ovat ihania äitejä. Jotkut luulevat olevansa täydellisiä perheenäitejä, mutta eivät sitten jaksa arkea edes yhden lapse kanssa.

Minä en osannut kuvitella itseäni äitinä mutta paljastuinkin lopulta luontaiseksi äitityypiksi.



Eipä näitä voi ennustaa.

Joku sanoo suoraan jotain, mitä itsekin olen miettinyt! Olen kahden vilkkaan tyttären äiti, odotan kolmatta -joka tehtiin siksi kun siskoni ei aio lisääntyä ja itse sain kasvaa viiden serkuksen kesken ja kivaa oli - siis järkisyistä, että lapsillani olis edes vähän "laumaa" (mun serkkujen lapset on paljon pienempiä ja asuu kaukana).

Mutta jos ajattelen mitä itse haluaisin/olisin halunnut elämältä, siis ihan rehellisesti, niin en tätä.



Lapsista on vaivaa. Niistä on huolta. Ne sotkevat. Ei rauhaa ikinä. Isompina ne harrastavat -tietää rahanmenoa ja lukuisia tunteja musaopistolla/jääkiekkokaukalon äärellä jne odottelemassa... jne.

Vielä vähäsen isompina ne haistattavat pitkän p****n murkkuangsteissaan ja unohtavat kaikki uhrauksesi, joita olet tehnyt heidän eteensä. -tämä voi tapahtua hyvästä kasvatuksestasikin huolimatta.



Ok, jotkut, huom jotkut, lapset ovat todella kivoja ja jopa rauhallisia. harmi vaan kun ei sitä voi valita. Omani ovat monien mielestä ihania ja luovia, eläväisiä jne ja onhan meillä toki kivaakin usein, mutta mun mielestä silti äitiyden uhraukset peittävät äitiyden ilot.

Jos voisin (tällä kokemuksella) valita, en menisi naimisiin enkä hankkisi lapsia. Harmi kun se on vähän myöhäistä nyt....



Eikä siinä mitään, lapset ovat ihmisiä ja jos suhtautuu/tykkää toisista ihmisistä, on ihan hyvät mahdollisuudet että tykkää (omista ja ehkä niiden kavereistakin) lapsistakin.



Minä suhtaudun useisiin lähimmäisiini kyynisyydellä -ainakin sisäisesti -ja nautin yksinolosta.

Tuollainen itsekkyyden määrä on jotenkin pöyristyttävää!

Joku sanoo suoraan jotain, mitä itsekin olen miettinyt! Olen kahden vilkkaan tyttären äiti, odotan kolmatta -joka tehtiin siksi kun siskoni ei aio lisääntyä ja itse sain kasvaa viiden serkuksen kesken ja kivaa oli - siis järkisyistä, että lapsillani olis edes vähän "laumaa" (mun serkkujen lapset on paljon pienempiä ja asuu kaukana).

Mutta jos ajattelen mitä itse haluaisin/olisin halunnut elämältä, siis ihan rehellisesti, niin en tätä.

Lapsista on vaivaa. Niistä on huolta. Ne sotkevat. Ei rauhaa ikinä. Isompina ne harrastavat -tietää rahanmenoa ja lukuisia tunteja musaopistolla/jääkiekkokaukalon äärellä jne odottelemassa... jne.

Vielä vähäsen isompina ne haistattavat pitkän p****n murkkuangsteissaan ja unohtavat kaikki uhrauksesi, joita olet tehnyt heidän eteensä. -tämä voi tapahtua hyvästä kasvatuksestasikin huolimatta.

Ok, jotkut, huom jotkut, lapset ovat todella kivoja ja jopa rauhallisia. harmi vaan kun ei sitä voi valita. Omani ovat monien mielestä ihania ja luovia, eläväisiä jne ja onhan meillä toki kivaakin usein, mutta mun mielestä silti äitiyden uhraukset peittävät äitiyden ilot.

Jos voisin (tällä kokemuksella) valita, en menisi naimisiin enkä hankkisi lapsia. Harmi kun se on vähän myöhäistä nyt....

Eikä siinä mitään, lapset ovat ihmisiä ja jos suhtautuu/tykkää toisista ihmisistä, on ihan hyvät mahdollisuudet että tykkää (omista ja ehkä niiden kavereistakin) lapsistakin.

Minä suhtaudun useisiin lähimmäisiini kyynisyydellä -ainakin sisäisesti -ja nautin yksinolosta.

en katuisi lasten tekoa, vaik tulis ero tms.Miten sen miehen kans jaksais olla vuosikausia ilman lapsia, ei mitään kehitystä seurattavana. En ole koskaan ollut mikään menen naimisiin ja hankin lapsia -tyyppi mut sit kyl vaan kello alkoi kolkkaamaan tosi kovaa jossain vaiheessa.lapset sain 29- ja 31 -vuotiaana. En osaa neuvoa, kyllä mielestäni lapset kuuluu elämään.Vaikea mun on ymmärtää naista, joka ei halua lapsia mut en sitä tuo esille ja tutuissani on joitakin. Syynsä kullakin, jotkut sairaita tai ei puolisoa tai jo vanhempia tai alalla jossa omistautuminen työlle on keskeistä.

Jos itse saisin valita nyt, en tekisi. Mies halusi lapsia ja tarpeeksi kauan kun suostutteli niin minä sitten suostuin. Nyt olen yksin kahden lapsen kanssa ja tämä on ihan kauheaa.



Antaisin paljon että saisin kääntää kelloa taaksepäin.

Joku sanoo suoraan jotain, mitä itsekin olen miettinyt! Olen kahden vilkkaan tyttären äiti, odotan kolmatta -joka tehtiin siksi kun siskoni ei aio lisääntyä ja itse sain kasvaa viiden serkuksen kesken ja kivaa oli - siis järkisyistä, että lapsillani olis edes vähän "laumaa" (mun serkkujen lapset on paljon pienempiä ja asuu kaukana). Mutta jos ajattelen mitä itse haluaisin/olisin halunnut elämältä, siis ihan rehellisesti, niin en tätä. Lapsista on vaivaa. Niistä on huolta. Ne sotkevat. Ei rauhaa ikinä. Isompina ne harrastavat -tietää rahanmenoa ja lukuisia tunteja musaopistolla/jääkiekkokaukalon äärellä jne odottelemassa... jne. Vielä vähäsen isompina ne haistattavat pitkän p****n murkkuangsteissaan ja unohtavat kaikki uhrauksesi, joita olet tehnyt heidän eteensä. -tämä voi tapahtua hyvästä kasvatuksestasikin huolimatta. Ok, jotkut, huom jotkut, lapset ovat todella kivoja ja jopa rauhallisia. harmi vaan kun ei sitä voi valita. Omani ovat monien mielestä ihania ja luovia, eläväisiä jne ja onhan meillä toki kivaakin usein, mutta mun mielestä silti äitiyden uhraukset peittävät äitiyden ilot. Jos voisin (tällä kokemuksella) valita, en menisi naimisiin enkä hankkisi lapsia. Harmi kun se on vähän myöhäistä nyt.... Eikä siinä mitään, lapset ovat ihmisiä ja jos suhtautuu/tykkää toisista ihmisistä, on ihan hyvät mahdollisuudet että tykkää (omista ja ehkä niiden kavereistakin) lapsistakin. Minä suhtaudun useisiin lähimmäisiini kyynisyydellä -ainakin sisäisesti -ja nautin yksinolosta.

Tämä olisi voinut olla mun näppikseltä. Onneksi ne lapset muuttaa jossain vaiheessa pois, kyllä tää helvetti sais jo päättyä.

Että hankkiakko niitä lapsia vai ei... Tai ennemmin että hankkiako niitä nyt vai vasta esim. viiden vuoden päästä. kyllä varmaan kuitenkin jossain vaiheessa.



Olen 26-vuotias ja olemme olleet pian vuoden naimisissa mieheni kanssa. Meillä on tosi ihanaa ihan kahdestaan ja mietin paljon sitä miten yhteiselämämme muuttuisi jos joku kolmas vaatisi huomiotamme jatkuvasti, emmekä enää ehtisi olla yhdessä esim. iltaisin töiden jälkeen ihan vain kahdestaan. Haluan myös uudestaan opiskelemaan. Toiveissani elättelen myös mahdollisuutta että lähtisin joskus (vapaaehtois)töihin jonnekin kauas, mahdollisesti Väli-Amerikkaan tai jonnekin Afrikan maahan pidemmäksi aikaa.



Toisaalta en ole vielä tähän mennessä minnekään lähtenyt, että tuleeko sitä lähdettyäkään. Opiskella voi vaikka olisi lapsi kotona ja parisuhdekin kai muokkaantuu.



Luovuimme jo neljä kuukautta sitten ehkäisystä ja oli varma että haluan lapsen, mutta vielä ei ole onnistanut ja nyt epäröin...

Vähän yli 2v sitten mietin myös hankkiako lapsia vai ei. Olin myös yli 30-vuotias ja olin nähnyt lapsettomuutta lähipiirissäni joten ajattelin että ratkaisu pitäisi tehdä melko pian ettei olisi liian myöhäistä. En ollut koskaan tykännyt vauvoista ja ylipäätään en osannut olla muiden lasten kanssa. Tuntui suorastaan rasittavalta kun kyläilimme jossain lapsiperheessä. Jätimme sitten ehkäisyn pois ja tulin ekasta kierrosta raskaaksi. Olin aivan järkyttynyt että kaikki kävi niin äkkiä. Koko raskauden olin melkein paniikissa miten selviän kun lapsi syntyy. Muut äidit jo odottelivat lapsen syntymää kun itse vaan mietin että voi kun tämän vois peruuttaa...



Ensimmäiset kuukaudet syntymän jälkeen olivat mun mielestä tosi raskaita. En tuntenut mitään vauvaa kohtaan, lähinnä tuntui että joku vieras on tullut meille häiriköimään. Kaikki intoilivat kuinka ihanaa vauva-aika on että nauti nyt. Mä vaan mietin että mitä tästä tulee. Vauva vaan itki lähes koko ajan. Meni useampi kuukausi kun yhtäkkiä huomasin kiintyväni vauvaan päivä päivältä enemmän. Nyt lapsi on 1,5vuotias ja rakastan häntä yli kaiken. On aivan ihanaa seurata hänen kasvuaan. Eilen olin pakahtua rakkaudesta kun sain lapseltani suukon poskelle. Tätä tunnetta ei voi kuvailla. En kadu päätöstäni hetkeäkään enää. Nyt mietityttää hankkiako toinen lapsi, vaaka on kallistunut enemmän siihen että taidamme nauttia tämän yhden ihanuuden seurasta kun voimme helpommin esim. matkustella perheenä ym. Meillä myös miehellä etenevä sairaus joten pelkään että kaksi lasta uuvuttaisi meitä liikaa ja hoitovastuu jäisi liikaa minulle.



Hyviä pointteja tullut muiltakin. Tsemppiä päätöksen kanssa!

Niin vielä unohdin sanoa että jännä juttu kuinka oma fiilis muiden lapsia kohtaan muuttui oman lapsen myötä. Olen aivan ihastunut muiden vauvoihin ja itselle tulee kova vauvakuume heitä nähdessä. Osaan myös olla luontevasti muiden lasten kanssa, tai oikeastaan olen tajunnut että ei minun tarvitse olla eri tavalla lasten kuin aikuisten kanssa. Riittää että olen oma itseni.

niin on vielä suht helppoa, varsinkin jos on tukiverkostoa.



Eihän ole pakko hankkia suurperhettä.

Mun kohdalla kumppanilla on paljon merkitystä siihen, haluanko lapsia vaiko en. Olen oppinut vuosien varrella, että tietynlaisen miehen kanssa haluaisin lapsia. Tapasinkin sellaisen miehen, mutta menetin myös, valitettavasti. Nykyisen mieheni kanssa en halua lisääntyä. En ole koskaan ollut mitenkään lapsirakas, mutta silti nyt, yli 3-kymppisenä usein melko haikeana mietin, että ilmeisesti jään ilman lapsia, kun jäin ilman 'sopivaa' miestä. Nykyinen mieheni on ns. kunnollinen, hyvin toimeentuleva, jne., eli paperilla varsin hyvä isäehdokas. Mutta, ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa lapsia voisi kuvitella hankkivansa.

Yksi suuri pelko lastenhankkimisessa on se, että jäisi yksinhuoltajaksi. Avioliitothan päättyvät yhtä suurella todennäköisyydellä kuin että lapsesta tuleee tyttö. Tai poika. Onko kukaan miettinyt tätä, vai onko halu hankkia lapsia ihan riippumaton siitä pysyykö perhe yhdessä vai ei. Ovatkohan yksinhuoltajaksi jääneet katuneet lastenhankintaa.

Mieti pidemmälle: Onko sinulle ok se, että sinusta ei tulisi mummoa, aikuiset lapset eivät kävisi luonasi sunnuntailounailla, et koskaan järjestäisi lapsesi rippijuhlia ja valmistujaisia, et koskaan olisi oman lapsesi häissä? Et koskaan katsoisi, miten sinun verta ja lihaasi oleva lapsi kasvaa aikuiseksi? Kukaan ei koskaan sanoisi sinua äidiksi?



Jos et tunne kaipaavasi noita, ei missään nimessä kannata hankkia lasta vain tavan vuoksi. Jos nyt ajattelet, että voit elää elämäsi onnellisena ilman lapsia, et varmaankaan kadu sitä vanhempanakaan.



Itse mietin kovasti, haluanko kolmannen lapsen. Kaksi on ollut minulle aina itsestään selvyys, ja nyt joudun ensimmäistä kertaa pohtimaan näitä asioita. Se on vaikeaa, niin kuin elämä ylipäätään. Kaikilla on omat pettymyksensä ja katumisen aiheensa. Jutelkaa asiasta paljon miehesi kanssa, kyllä asiat varmasti loksahtavat kohdilleen.



Tsemppiä sinulle!

En halua mitenkään painostaa, jokainen tehköön ratkaisunsa itse, mutta kannattaa miettiä myös siltä kannalta, että jos myöhemmin (esim. yli 50) kaduttaa kuitenkin se, ettei lapsia tullut hankkineeksi. meillä on lähisuvussa kaksikin pariskuntaa, joista toiset ovat onnellisia edelleen ilman lapsia ja sen asian kanssa "sinut", eli se oli niin ehdoton valinta ja heitä kunnioitankin valinnasta, mutta toisen pariskunnan syvä tyytymättömyys ja suoranainen vittuilu kaikille nuoremmille, joilla on pieniä lapsia sekä todella asioaton käytös sisaruksiansa (kyllä on vanhempani sisarus toinen osapuoli..) kohtaa, jotka juhlivat lastensa lakkiaisia, lapsenlapsensa syntymää yms. on todella asiatonta. tuo edellämainittu pari on ääneen (katkeraan sävyyn), että kun ei tullut hankkineeksi ajoissa ja enää ei voi edes adoptoida.. Sääliksi käy heitä, heillä ei oikeesti ole muuta elämää kuin miettiä katkerana sitä kun ei tullut lapsia silloin aikoinaan hankkineeksi. Tämän pariskunnan rouva oli aikoinaan sanonut äidilleni, joka odotti lasta, että hän ei omaa kroppaansa tahdo pilata raskaudella. no minkäs teet, kun aika sen kropan "pilaa" kuitenkin.

eli pointtini on se, että voisin veikata että tuskin KUKAAN katuu sitä, että on tullut lapsia tehtyä kuin sitä ettei niitä ole tullut tehneeksi! joten jos yhtään epäröi, kannattaa oikeasti harkita sitäkin, että mitä se elämä on vuosien/vuosikymmenten päästä, pystyykö elämään ratkaisunsa kanssa?

että miltei jokainen tarkoituksellisesti lapsettomaksi jäänyt lopulta vanhana katuu sitä. Vaikka ei pitäisi pienistä lapsista ja kammoaisi oman vapauden päättymistä, omat lapset ovat eri asia ja pikkulapsikausi kestää vain aikansa. Hankin itse lapsia vain uteliaisuudesta: millaistahan se olisi. En ole kanaemotyyppiä. Ajoittain ei ole ollut niin kivaa omalta kannaltani, mutta nyt kun lapset ovat jo teinejä, olen todella tyytyväinen, että lapseni ovat olemassa. Mahtavia tyyppejä ja saan olla niiden äiti!

Itse ei koskaan ole välittänyt lapsista. Tuntui kuitenkin yli 10 vuoden suhteessa olon jälkeen ja vähän ympäristön paineenkin vuoksi, että kai niitä lapsia on hankittava (ekaa tehtiin vuosi, toista liki saman verran ettei olleet itsestään selvyys). Esikoinen syntyi ollessani 27v ja toinen pari vuotta myöhemmin, nyt he ovat 5v ja 3v. En pidä edelleenkään lapsista. Toki omiani rakastan mutta voi kun olisin miettinyt vielä tarkempaan mitä elämältäni haluan. Tätä en ainakaan mitä elämästä on tullut. Tarvitsen omaa aikaa ja elämää, sitä ei enää ole. Elämä on jatkuvaa sotkujen siivoamista, ruuan laittoa ja tiskaamista, huolehtimista milloin mistäkin. Miten saan kasvatettua nuo kunnollisiksi aikuisiksi, miten selviän teinivuosista. Huolehdin ja pelkään koko ajan että jotain pahaa tapahtuu. Lasten isä ei myöskään jaksanut muuttunutta tilannetta ja erosimme kaksi vuotta sitten, eli yksin huolehdin lapsista, todella kaukana kaikista läheisistä. Lasten isä ottaa lapsia kerran kahdessa kuukaudessa viikonlopuksi (hän liki 40v mutta oma elämä tärkeämpää kuin lapset. Olen ehdottanut että voisimme pitää vaikka puolet ja puolet lapsia mutta hän ei lapsia luokseen halua niin pitkäksi aikaa.). Sääliksi käy että lapset eivät parempia vanhempia saaneet.

Mutta pointtini on se et jos yhtään tuntuu ettet lapsia halua, älä niitä hanki! Muutos on valtava eikä välttämättä positiiviseen suuntaan. Jokainen on erilainen, minä tällainen.

Kun olin 30 mulle taisi tulla ikäkriisi ja lapsi pitäisi hankkia, mieskin oli jo valmiina ja sellainen laitettiin alulle. Sen jälkeen iski kauhea kriisi, miksi mun pitäisi hankkia lapsi? Jaksanko edes huolehtia itsestäni? Vauvan vaatteiden katselu aiheutti vaan ahdistusta ja nopealla aikataululla piti myös raskaus päättää. Nyt olen 33 vuotias ja todella onnellinen etten hankkinut lasta, työpaikka vaihtui, mies vaihtui, paikkakunta vaihtui. Kaikkeen olisi vain pitänyt tyytyä jos vauva olisi tullut kuvioihin. Vai olisiko? Sitähän ei oikeasti tiedä, ei kukaan voi etukäteen ennustaa tai vastauksia antaa. Mene tunteen mukana - mutta pidä myös järki matkassa.