Missä vaiheessa huomasit kaveristasi, että tää tyyppi ei ole kaverisi ensinkään?

Kun ei auttanut. Kun en kelvannut väsyneenä.

Monista vasta vuosien päästä. Haluan uskoa hyvää ihmisistä. Nyt osaan helpommin katkaista välit.

Muutaman kanssa olen kaveri, vaikka tiedän, että ovat epäluotettavia. En odota heiltä mitään. Ja todellakaan en luota. Ovat vain kahvittelu- tai kaljoittelukavereita.

Kun elämäni alkoi luisua alamäkeen ja kaverini alkoi käydä silmillään läpi omaisuuttani sillä silmällä, mitä hän voisi myydä kirpputorilla omaan piikkiinsä.

Olin sovitusti ostanut meille liput yhteen tapahtumaan. Kyseisenä päivänä kaveri soitti ettei pääsekään, on sairastunut, "sori, kai saat myytyä lipun jollekin muulle". (No en saanut ja omakin lippu jäi käyttämättä kun en halunnut yksin mennä).

Myöhemmin kuulin että oli lähtenyt samana päivänä veljensä kanssa ryyppäämään.

Minulla oli yksi sairas ystävyyssuhde. Hän kantoi kaunaa minulle yhdestä jutusta, joka tapahtui nuoruudessa. Olimme hyvin humalassa ja hän joutui raiskatuksi. (Sanoin huolehtivani hänestä, mutta olin itse hyvin humalssa. Hän lähti yksin bileisiin, jossa tuo tapahtui. Hän syytti minua.)

Käytös oli outoa, hän halusi pitää minut lähellä, jotta voi kostaa minulle. Kun olin heikoilla, hän hylkäsi minut.

Kun tajusin tämän sairaan kuvion, katkaisin kaikki välit häneen. Ei ollut kummankaan etu olla yhteydessä. En pysty mitenkään hyvittämään asiaa, enkä oikeastaan edes myönnä, että olen syyllinen asiaan.

Kun hän maailmanlaajuisen pandemian aikana välitti vain ja ainoastaan siitä, ettei ole päässyt bilettämään. Itse en tule ikinä unohtamaan niitä ruumisrekkajonoja Italiasta. Ei ole baarit mieltä kutkuttanut.

Ja minullakin on monta reissua ja synttäreitä yms. jäänyt väliit. Olen silti vaan kiitollinen ettei kukaan minulle rakas ole kuollut.

Samanlainen "Minäminä" se on aina ollut, mutta nyt se vain jotenkin kristallisoitui.

Yksi ”ystävä”, joka haluaa olla kanssani aina, kun minulla menee hyvin. Ei siis kiinnosta auttaa tai tukea, kun tarvitsisin oikeasti ystävää. Ei iloitse menestyksestäni, eikä tue minua mukaan tavalla. Hän on kuin varjonukke. En koskaan luota siihen, mitä hän sanoo.

Tämä tuli ilmi, kun olin ihan rikki. Elin vaikeassa parisuhteessa. En edes itselleni myöntänyt, että suhteessa oli väkivaltaa. Tuli tilanne, jossa tunsin olevani valmis puhumaan asiasta. Olin tämän ”ystävän” kanssa. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja on joskus väkivaltaa. En koskaan unohda tämän ystävieni sanoja:”Mä en halua kuulla. Sä olet itse halunnut olla sen kanssa”.

Se oli hetki, kun olisin ollut valmis kertomaan siitä asiasta ja tuli täystyrmäys.

Täydellinen empatian puute.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli yksi sairas ystävyyssuhde. Hän kantoi kaunaa minulle yhdestä jutusta, joka tapahtui nuoruudessa. Olimme hyvin humalassa ja hän joutui raiskatuksi. (Sanoin huolehtivani hänestä, mutta olin itse hyvin humalssa. Hän lähti yksin bileisiin, jossa tuo tapahtui. Hän syytti minua.)

Käytös oli outoa, hän halusi pitää minut lähellä, jotta voi kostaa minulle. Kun olin heikoilla, hän hylkäsi minut.

Kun tajusin tämän sairaan kuvion, katkaisin kaikki välit häneen. Ei ollut kummankaan etu olla yhteydessä. En pysty mitenkään hyvittämään asiaa, enkä oikeastaan edes myönnä, että olen syyllinen asiaan.

Niin, kun ollaan nuoria ja hyvin humalassa, ihmisellä ei ole ilmeisesti mitään vastuuta omasta käytöksestään. Lupasin huolehtia hänestä sen illan. En jaksanut. Ajattelin, että jokainen on vastuussa itsestään. Surullista. Surullista sekin, että haluaa pitää jonkun lähellä, jotta voi tilaisuuden tullen kostaa.

Vierailija kirjoitti:

Yksi ”ystävä”, joka haluaa olla kanssani aina, kun minulla menee hyvin. Ei siis kiinnosta auttaa tai tukea, kun tarvitsisin oikeasti ystävää. Ei iloitse menestyksestäni, eikä tue minua mukaan tavalla. Hän on kuin varjonukke. En koskaan luota siihen, mitä hän sanoo.

Tämä tuli ilmi, kun olin ihan rikki. Elin vaikeassa parisuhteessa. En edes itselleni myöntänyt, että suhteessa oli väkivaltaa. Tuli tilanne, jossa tunsin olevani valmis puhumaan asiasta. Olin tämän ”ystävän” kanssa. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja on joskus väkivaltaa. En koskaan unohda tämän ystävieni sanoja:”Mä en halua kuulla. Sä olet itse halunnut olla sen kanssa”.

Se oli hetki, kun olisin ollut valmis kertomaan siitä asiasta ja tuli täystyrmäys.

Täydellinen empatian puute.

Niin, olisin tarvinnut jonkun, joka vain kuuntelee. Ei tuomitse, ei ehdota mitään toimia, tai totea, että eroa. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Tämän jälkeen olen paremmin ymmärtänyt kuuntelemisen taidon. Usein ihminen tietää ratkaisut itse, kunhan on joku jolle puhua asioita.

Pyysi kyytejä ja palveluksia, tyyliin käytätkö kaupassa ja siellä selvivsi että otetaanpa tuo "sattumalta" paikalle tupsahtanut kaverin kaveri, niin voitkin kyyditä meidät takaisin asunnolle, ollaan menossa baariin. Kiitos ja hei.

Kaveri halusi nähdä ainoastaan kun oli sekoillut kännissä ja harrastanut yhdenyönjuttuja. Myöhemmin hän kertoi että syy oli se että hänellä oli eri kaverit ei tarpeisiin. Toisia hän tapasi kun halusi ajatella olevansa kunnollinen, toisia kun halusi pitää hauskaa ja minä olin se biöjäte jonne kerrottiin kaikki typerät mokailut. Joo ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Yksi ”ystävä”, joka haluaa olla kanssani aina, kun minulla menee hyvin. Ei siis kiinnosta auttaa tai tukea, kun tarvitsisin oikeasti ystävää. Ei iloitse menestyksestäni, eikä tue minua mukaan tavalla. Hän on kuin varjonukke. En koskaan luota siihen, mitä hän sanoo.

Tämä tuli ilmi, kun olin ihan rikki. Elin vaikeassa parisuhteessa. En edes itselleni myöntänyt, että suhteessa oli väkivaltaa. Tuli tilanne, jossa tunsin olevani valmis puhumaan asiasta. Olin tämän ”ystävän” kanssa. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja on joskus väkivaltaa. En koskaan unohda tämän ystävieni sanoja:”Mä en halua kuulla. Sä olet itse halunnut olla sen kanssa”.

Se oli hetki, kun olisin ollut valmis kertomaan siitä asiasta ja tuli täystyrmäys.

Täydellinen empatian puute.

Tähän kommentti, että vaikeassa parisuhteessa roikkuvaa on mahdoton auttaa. Oma kaverini on juopon miehen kanssa jonka sekoiluista usein valittaa. Yritän sanoa että eroa siitä, et ansaitse tuota. Kaveri tuohtuu kun " arvostelen" miestä ja alkaa hehkuttaa miten ihana mies kuitenkin on. Sitten viikon päästä mies on taas riehunut humalassa. Melkein tekisi sanoa että en halua kuulla miehestä mitään enää. Kun saan sitten taas kuulla ne kyllä kake on niin älykäs ja hauska kuitenkin jutut.

Vuosien varrella alaspainamista, kierteellä halveksuntaa, erilaisuudesta kuittailua. Sitten kun kohtasin elämäni pahimman kriisin vaikean sairauden kanssa, hänen demoninsa voimaantui täyteen mittaansa; sieltä tuli suoraa kiusaamista kortisonin pöhöttämistä kasvoista, ”pienistä ja mitättömistä piireistä” ja pilkkaa yksinäisyydestä. Tällaiset ihmiset ansaitsevat vain kärsimyksen ja syvän henkilökohtaisen helvetin. Kaiken pahan ja kivun he ovat elämäänsä ansainneet, luulen etteivät itsekään niitä ihmettele, vaan tietävät syyn.

Monet lapsuuden ystäväni. Kateus on tullut ystävyyden edelle. On ollut tilanteita ja tapahtumia, joihin minut on kutsuttu vain, koska minua on haluttu nöyryyttää. Eivät siis ole olleet oikeasti enää ystäviäni, mutta ovat esittäneet sellaisia. Koska ovat saaneet nautintoa siitä, että minua on nöyryytetty.

Kuinka sairas ihmismieli voikaan olla. Katkera ja kateellinen.

Sitten taas on ihmiset, jotka eivät olleet nuorempana niin läheistä, ovat osoittautuneet kuitenkin tietyllä tavalla hyviksi ihmisiksi. Eivät esitä enempää ystävää kuin ovat tai eivät ole epäkohteliaita. Ovat kepeän ystävällisiä, joka sopii siihen tuttavuuteen. Ehkä se on osoitus, että ihminen on elämässä oikealla kurssilla ja oikeanlaiset arvot elämässä.

Kävin kaverin luona kylässä autolla kun asui vähän hankalassa paikassa. Usein hoidimme jotain hänen pikkuasioitaan tai kaupassa käynnin samalla, kun hänellä ei ollut autoa tai korttia, tottakai kaveria autetaan.

Kerran autoni oli pidemmän aikaa korjauksessa. Ajattelin kuitenkin kaveria käydä moikkaamassa vaikka se olikin vähän hankalaa julkisillla kulkua ja kävelyä. En ikinä unohda sitä pettynytta jopa kiukkuista äänensävyä millä kaveri epäuskoisena kysyi, että enkö muka saa autoa mistään vaikka lainaksi? Ja eipä ollut kyse siitä, että olisi harmitellut sitä vaivaa, minkä näin julkisilla kulkuun hänet nähdäkseni. No,selvisi senkin kaveruuden luonne.

Vierailija kirjoitti:

Vuosien varrella alaspainamista, kierteellä halveksuntaa, erilaisuudesta kuittailua. Sitten kun kohtasin elämäni pahimman kriisin vaikean sairauden kanssa, hänen demoninsa voimaantui täyteen mittaansa; sieltä tuli suoraa kiusaamista kortisonin pöhöttämistä kasvoista, ”pienistä ja mitättömistä piireistä” ja pilkkaa yksinäisyydestä. Tällaiset ihmiset ansaitsevat vain kärsimyksen ja syvän henkilökohtaisen helvetin. Kaiken pahan ja kivun he ovat elämäänsä ansainneet, luulen etteivät itsekään niitä ihmettele, vaan tietävät syyn.

Karma korjaa.

Siinä vaiheessa kun huomasin hänen ajoittain yrittävän laukausta minun traumojani. Minulla on PTSD ja hän tietää mistä painella jotta saa minut sekaisin. Hän myös suuttui, kun onnistuin elintapojani muuttamalla korjaamaan vakavan terveysongelmani lähes oireettomaksi. On lukuisia muitakin esimerkkejä. Lopulta vain tuli olo, että en tiedä mitä saa ylipäätään sanoa hänen seurassaan ettei se aiheuta kiukun purkauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi ”ystävä”, joka haluaa olla kanssani aina, kun minulla menee hyvin. Ei siis kiinnosta auttaa tai tukea, kun tarvitsisin oikeasti ystävää. Ei iloitse menestyksestäni, eikä tue minua mukaan tavalla. Hän on kuin varjonukke. En koskaan luota siihen, mitä hän sanoo.

Tämä tuli ilmi, kun olin ihan rikki. Elin vaikeassa parisuhteessa. En edes itselleni myöntänyt, että suhteessa oli väkivaltaa. Tuli tilanne, jossa tunsin olevani valmis puhumaan asiasta. Olin tämän ”ystävän” kanssa. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja on joskus väkivaltaa. En koskaan unohda tämän ystävieni sanoja:”Mä en halua kuulla. Sä olet itse halunnut olla sen kanssa”.

Se oli hetki, kun olisin ollut valmis kertomaan siitä asiasta ja tuli täystyrmäys.

Täydellinen empatian puute.

Tähän kommentti, että vaikeassa parisuhteessa roikkuvaa on mahdoton auttaa. Oma kaverini on juopon miehen kanssa jonka sekoiluista usein valittaa. Yritän sanoa että eroa siitä, et ansaitse tuota. Kaveri tuohtuu kun " arvostelen" miestä ja alkaa hehkuttaa miten ihana mies kuitenkin on. Sitten viikon päästä mies on taas riehunut humalassa. Melkein tekisi sanoa että en halua kuulla miehestä mitään enää. Kun saan sitten taas kuulla ne kyllä kake on niin älykäs ja hauska kuitenkin jutut.

Ymmärrän tuon, mutta en ollut aikaisemmin puhunut asiasta. Tämä kaveri pitää usein myös etäisyyttä minuun, kun minulla on vaikeaa. Siksi en koskaan voi kertoa hänelle, että minulla on vaikeaa tai paha olla. Meillä on outo kepeä suhde, jossa ollaan ja vietetään aikaa. Minä en enää tue häntä missään asiassa, koska tiedän, että ei hänkään. Jos hänellä on ongelma, se ei kuulu minulle ja toisinpäin.

Joku hänessä on pahasti mennyt rikki, kun hän on ollut lapsi. On alkoholistin lapsi.

Kun lopetin juomisen, ja huomasin että minua ei enää kutsuttu mihinkään.

M25

Silloin kun näkee Facessa "tiiviin ystäväporukan" viettämässä parhaan ystäväni syntymäpäivää. Viikonlopun mittaiset mökkijuhlat. Näin lauantaiaamuna.