Missä vaiheessa huomasit kaveristasi, että tää tyyppi ei ole kaverisi ensinkään?

Tyyppi joka kopioi kotimme 🤯 Olemme vieläkin järkyttyneitä. Olemme tekemisissä, mutta koskaan emme voi tulla parhaiksi ystäviksi tämän heidän temppunsa/ käytöksensä takia😱

Vierailija kirjoitti:

Vuosien varrella alaspainamista, kierteellä halveksuntaa, erilaisuudesta kuittailua. Sitten kun kohtasin elämäni pahimman kriisin vaikean sairauden kanssa, hänen demoninsa voimaantui täyteen mittaansa; sieltä tuli suoraa kiusaamista kortisonin pöhöttämistä kasvoista, ”pienistä ja mitättömistä piireistä” ja pilkkaa yksinäisyydestä. Tällaiset ihmiset ansaitsevat vain kärsimyksen ja syvän henkilökohtaisen helvetin. Kaiken pahan ja kivun he ovat elämäänsä ansainneet, luulen etteivät itsekään niitä ihmettele, vaan tietävät syyn.

Kuulostaa narsistilta/psykopaatilta 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi ”ystävä”, joka haluaa olla kanssani aina, kun minulla menee hyvin. Ei siis kiinnosta auttaa tai tukea, kun tarvitsisin oikeasti ystävää. Ei iloitse menestyksestäni, eikä tue minua mukaan tavalla. Hän on kuin varjonukke. En koskaan luota siihen, mitä hän sanoo.

Tämä tuli ilmi, kun olin ihan rikki. Elin vaikeassa parisuhteessa. En edes itselleni myöntänyt, että suhteessa oli väkivaltaa. Tuli tilanne, jossa tunsin olevani valmis puhumaan asiasta. Olin tämän ”ystävän” kanssa. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja on joskus väkivaltaa. En koskaan unohda tämän ystävieni sanoja:”Mä en halua kuulla. Sä olet itse halunnut olla sen kanssa”.

Se oli hetki, kun olisin ollut valmis kertomaan siitä asiasta ja tuli täystyrmäys.

Täydellinen empatian puute.

Tähän kommentti, että vaikeassa parisuhteessa roikkuvaa on mahdoton auttaa. Oma kaverini on juopon miehen kanssa jonka sekoiluista usein valittaa. Yritän sanoa että eroa siitä, et ansaitse tuota. Kaveri tuohtuu kun " arvostelen" miestä ja alkaa hehkuttaa miten ihana mies kuitenkin on. Sitten viikon päästä mies on taas riehunut humalassa. Melkein tekisi sanoa että en halua kuulla miehestä mitään enää. Kun saan sitten taas kuulla ne kyllä kake on niin älykäs ja hauska kuitenkin jutut.

Ymmärrän tuon, mutta en ollut aikaisemmin puhunut asiasta. Tämä kaveri pitää usein myös etäisyyttä minuun, kun minulla on vaikeaa. Siksi en koskaan voi kertoa hänelle, että minulla on vaikeaa tai paha olla. Meillä on outo kepeä suhde, jossa ollaan ja vietetään aikaa. Minä en enää tue häntä missään asiassa, koska tiedän, että ei hänkään. Jos hänellä on ongelma, se ei kuulu minulle ja toisinpäin.

Joku hänessä on pahasti mennyt rikki, kun hän on ollut lapsi. On alkoholistin lapsi.

Hän on ihan alkanut itkemään joskus vuolaasti, kun minulla on ollut hyvä ja hauska hetki. Esimerkiksi asuntoni tupareissa. Hän itki vuolaasti sitä, kuinka minä aina onnistun. Ei se niin mene.

Mitä pitäisi ajatella ystävästä, joka on niin pettynyt toisen onnistumisesta, että ei enää pysty pitämään kyyneliä kurissa?

Olen kasvanut narsistisesta ilmapiirissä ja se määrittää ystävyyssuhteitani. Jotain terapiaa tarvitsisin siihen, minkälaisia ihmisiä haalin ympärilleni.

Vierailija kirjoitti:

Tyyppi joka kopioi kotimme 🤯 Olemme vieläkin järkyttyneitä. Olemme tekemisissä, mutta koskaan emme voi tulla parhaiksi ystäviksi tämän heidän temppunsa/ käytöksensä takia😱

Sisustuksen? Ota huumorilla, on ollut todella otettu hyvästä maustanne 😅

Nuoruuden kaveri, jonka kanssa oltiin omasta mielestäni läheisiä ja hyviä kavereita. Sanoi minulle kerran, ettei halua minun tulevan kanssaan x paikkaan, koska haluaa olla sen paikan kaunein.

Aikaisemmin en ollut ajatellut kumpaakaan meistä yhtään ulkonäkökeskeisenä, mutta tuon jälkeen silmäni avautui hänen todelliselle luonteelle. Kaveruus kuihtui aika nopeasti ja hän sai ihan rauhassa olla jatkossa kaunein ihan keskenään.

Kontrollointi, holhous, arvostelu ja pyytämättä annetut elämänohjeet olivat merkki siitä, että on aika lähteä eri teille.

Nykyiset ystävät hyväksyvät virheineen. Samoin minä hyväksyn heidät.

Ystäväni masentui, ahdistui ja alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänellä on nyt käytössä valtava määrä mt-lääkkeitä ja niiden myötä hänestä on tullut täysi zombi. En pysty enää tapaamaan häntä, sillä masennun jo hänen näkemisestä. Yritin kyllä monta vuotta. Tunnen tästä kyllä ajoittain syyllisyyttä mutta en ymmärrä miten minustakaan olisi hänelle mitään iloa, sillä hän on suoraan sanonut, että ei ole iloinnut mistään moneen vuoteen. Ei ole tietysti surrutkaan mitään eikä ole ahdistunut. Hän sanoo, että kaikki tunteet ovat täysin kuolleet. Viimeksi tavatessamme sanoi, että ottaa sitten yhteyttä kun pystyy lääkkeitä vähentämään.

Sain burnoutin ja ”ystävä” alkoi kuittailla kävelylenkeistäni (oli kevät, sain rusketusta kasvoilleni), että kyllä hän ihmettelisi että heille tulisi töihin takaisin joku ruskettuneena sairaslomalta ja alkoi muutenkin kyseenalaistaa tilannettani. Eihän hänkään ole toimistoassarina saanut burnoutia… Hänen ahdasmielisyytensä on aina ollut havaittavissa, mutta lapsensaannin myötä kuvioihin tuli mukaan ilkeämielinen ja katkera kuittailu, joten sai jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli yksi sairas ystävyyssuhde. Hän kantoi kaunaa minulle yhdestä jutusta, joka tapahtui nuoruudessa. Olimme hyvin humalassa ja hän joutui raiskatuksi. (Sanoin huolehtivani hänestä, mutta olin itse hyvin humalssa. Hän lähti yksin bileisiin, jossa tuo tapahtui. Hän syytti minua.)

Käytös oli outoa, hän halusi pitää minut lähellä, jotta voi kostaa minulle. Kun olin heikoilla, hän hylkäsi minut.

Kun tajusin tämän sairaan kuvion, katkaisin kaikki välit häneen. Ei ollut kummankaan etu olla yhteydessä. En pysty mitenkään hyvittämään asiaa, enkä oikeastaan edes myönnä, että olen syyllinen asiaan.

Niin, kun ollaan nuoria ja hyvin humalassa, ihmisellä ei ole ilmeisesti mitään vastuuta omasta käytöksestään. Lupasin huolehtia hänestä sen illan. En jaksanut. Ajattelin, että jokainen on vastuussa itsestään. Surullista. Surullista sekin, että haluaa pitää jonkun lähellä, jotta voi tilaisuuden tullen kostaa.

Sen hän sanoi ihan suoraan ja vielä selvinpäin: ” Minun pitää pitää sinut lähellä, jotta voin kostaa sinulle. Minulle tulee siitä hyvä olo.”

Sairas kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni masentui, ahdistui ja alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänellä on nyt käytössä valtava määrä mt-lääkkeitä ja niiden myötä hänestä on tullut täysi zombi. En pysty enää tapaamaan häntä, sillä masennun jo hänen näkemisestä. Yritin kyllä monta vuotta. Tunnen tästä kyllä ajoittain syyllisyyttä mutta en ymmärrä miten minustakaan olisi hänelle mitään iloa, sillä hän on suoraan sanonut, että ei ole iloinnut mistään moneen vuoteen. Ei ole tietysti surrutkaan mitään eikä ole ahdistunut. Hän sanoo, että kaikki tunteet ovat täysin kuolleet. Viimeksi tavatessamme sanoi, että ottaa sitten yhteyttä kun pystyy lääkkeitä vähentämään.

Hän ei sairautensa vuoksi ”ole kaverisi ensinkään”? 😳

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni masentui, ahdistui ja alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänellä on nyt käytössä valtava määrä mt-lääkkeitä ja niiden myötä hänestä on tullut täysi zombi. En pysty enää tapaamaan häntä, sillä masennun jo hänen näkemisestä. Yritin kyllä monta vuotta. Tunnen tästä kyllä ajoittain syyllisyyttä mutta en ymmärrä miten minustakaan olisi hänelle mitään iloa, sillä hän on suoraan sanonut, että ei ole iloinnut mistään moneen vuoteen. Ei ole tietysti surrutkaan mitään eikä ole ahdistunut. Hän sanoo, että kaikki tunteet ovat täysin kuolleet. Viimeksi tavatessamme sanoi, että ottaa sitten yhteyttä kun pystyy lääkkeitä vähentämään.

Hän ei sairautensa vuoksi ”ole kaverisi ensinkään”? 😳

Ymmärrän tätä. Nuoruuden seurustelukumppanini meni psykoosiin ja lääkittiin zombieksi, koska muuten ei pystynyt olemaan. Siinä ei olla enää persoonan kanssa vaan sairauden kanssa. Pystyin antamaan itselleni anteeksi, kun tuttuni sanoi nuo sanat minulle suoraan. Hänen sisaruksensa oli sairastunut samalla tavalla (aikuisia molemmat jo silloin). Sitä ihmistä ei enää ollut. Pahinta oli, kun mielisairaalassa rikottiin minun, vierailijan fyysisiä rajoja, jotta "Potilalle tulisi parempi mieli". Aivan sairasta, hoitolaitoksessa.

Näin tuon ihmisen vuosien jälkeen kaupungilla. Yllättäen hän tarrasi käteeni eikä päästänyt irti vaan veti väkisin syleilyynsä.

Välttelen kaupunginosaa, jossa tiedän hänen asuneen ainakin vielä 10 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun huomasin hänen ajoittain yrittävän laukausta minun traumojani. Minulla on PTSD ja hän tietää mistä painella jotta saa minut sekaisin. Hän myös suuttui, kun onnistuin elintapojani muuttamalla korjaamaan vakavan terveysongelmani lähes oireettomaksi. On lukuisia muitakin esimerkkejä. Lopulta vain tuli olo, että en tiedä mitä saa ylipäätään sanoa hänen seurassaan ettei se aiheuta kiukun purkauksia.

Tämä niin sanottu kaverisihan on häiriintynyt, jos suuttui, kun sait hoidettua terveysongelmaasi lähes oirettomaksi. Oliko hänellä itsellä sama ongelma vai tunsiko hän itsensä paremmaksi, kun sinulla oli ongelmia?

Yhden nuoruuteni kaverin jätin ja toinenkin on alkanut mietityttää. Elin nuoruuteni kaltoinkohdeltuna väkivaltaisen yh-alkoholistin lapsena. Meillä oli kuitenkin kulissit kunnossa, oikeastaan paremmassa kunnossa kuin kavereilla. He sitten löivätkin otsaani "rikas lellikkipentu" -etiketin, ja häpeä esti minua kertomasta, miten asiat oikeasti ovat. Jotain tästä asetelmasta on yhä jäljellä. Ystäväporukassa mun rooli on sellainen, ettei mun odoteta valittavan mistään "syvällisemmästä". Kyllä he tähän ikään mennessä ovat jo ymmärtäneet osittain, että se johtuu mun omasta sulkeutuneisuudesta, esim. yksi mun pitkäaikainen miesystävä vain lakkasi kokonaan esiintymästä edes mun puheissa, ja jouduin jopa sanomaan, etten nyt halua tästä asiasta puhua, kun yksi heistä uskalsi kysyä mitä oli tapahtunut. Mutta jotenkin hekin kuitenkin yhä ylläpitävät sellaista asetelmaa, että minä olen aina lohduttaja, en lohdutettava. Koska muilla on aina vaikeampaa kuin mulla. Esim. kun jouduin Vastaamo-tietomurron uhriksi, ensitunne oli yllättävän isokin järkytys. En pystynyt puhumaan siitä kavereille silloin, mutta päätin lopulta avautua asiasta pölyn hieman laskeuduttua muutaman kuukauden päästä. He eivät kertakaikkiaan ymmärtäneet, että paljastin käyneeni terapiassa ja joutuneeni rikoksen uhriksi! Kukaan ei sanonut mitään empaattista. Ainoa kommentti oli joku missä asia käännettiin vitsiksi. 

Yhden näistä kavereista kanssa sitten katkaisin lopulta välit. Ei liittynyt suoraan ylläolevaan. Sairastui psyykkisesti eikä hakenut apua tähän vaan me muut terapoimme häntä n. 2,5 vuotta, tai muut jatkavat edelleen ja minä lopetin. 

Toisen kateudesta olen ottanut etäisyyttä. Jos kerron jonkin minulle tapahtuneen, positiivisen asian, hän ei keskity minun kuulumisiin ja vaan vastaa: "Ai te saitte noin? Miks me ei olla saatu?" Oli kysymys lasten kouluasioista, vuokranantajan kanssa sovituista asioista, alennuksesta kaupassa, mistä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni masentui, ahdistui ja alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänellä on nyt käytössä valtava määrä mt-lääkkeitä ja niiden myötä hänestä on tullut täysi zombi. En pysty enää tapaamaan häntä, sillä masennun jo hänen näkemisestä. Yritin kyllä monta vuotta. Tunnen tästä kyllä ajoittain syyllisyyttä mutta en ymmärrä miten minustakaan olisi hänelle mitään iloa, sillä hän on suoraan sanonut, että ei ole iloinnut mistään moneen vuoteen. Ei ole tietysti surrutkaan mitään eikä ole ahdistunut. Hän sanoo, että kaikki tunteet ovat täysin kuolleet. Viimeksi tavatessamme sanoi, että ottaa sitten yhteyttä kun pystyy lääkkeitä vähentämään.

Hän ei sairautensa vuoksi ”ole kaverisi ensinkään”? 😳

Ymmärrän tätä. Nuoruuden seurustelukumppanini meni psykoosiin ja lääkittiin zombieksi, koska muuten ei pystynyt olemaan. Siinä ei olla enää persoonan kanssa vaan sairauden kanssa. Pystyin antamaan itselleni anteeksi, kun tuttuni sanoi nuo sanat minulle suoraan. Hänen sisaruksensa oli sairastunut samalla tavalla (aikuisia molemmat jo silloin). Sitä ihmistä ei enää ollut. Pahinta oli, kun mielisairaalassa rikottiin minun, vierailijan fyysisiä rajoja, jotta "Potilalle tulisi parempi mieli". Aivan sairasta, hoitolaitoksessa.

Näin tuon ihmisen vuosien jälkeen kaupungilla. Yllättäen hän tarrasi käteeni eikä päästänyt irti vaan veti väkisin syleilyynsä.

Välttelen kaupunginosaa, jossa tiedän hänen asuneen ainakin vielä 10 vuotta sitten.

Jaa. Minulla on yliopistoaikoina sktisofreniaan sairastunut, erittäin älykäs ystävä. Vaikeasti taantunut sairautensa vuoksi. Käyn hänelle ajoittain siivoamassa ja viemässä kukkia vieläkin, parempina hetkinä hän jutteleekin ihan järkeviä, huonompina on vähän pelottava. Sama ihminen hän silti on, ei omasta tahdostaan muuttunut ”vähemmän ystäväksi”, ei tehnyt tietoisia valintoja sairastuessaan vaikeasti. Ehkä ajattelen eri tavalla, koska sairastan itsekin 🤷🏻‍♀️

Itse lopetin yhden ystävyyssuhteen, kun tajusin olleeni vain seuraneiti tämän ihmisen menoihin. Aina piti mennä sinne, minne hän halusi ja tehdä niitä asioita joita hän halusi. Ja kilttinä suostuin, vaikka harmitti. Esimerkiksi ulkomaan reissut olivat hänen reissujaan. Itse en saanut niistä mitään. Kun jotain ravintolaa tai nähtävyyttä ehdotin, se dissattiin heti kitinän ja rutinan säestyksellä.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että hän käyttäytyy kuin hemmoteltu pikkutyttö. Silloin silmäni aukesivat ja se ystävyys oli siinä.

Annan killua ystävä listoilla, mutta en koe heitä enää ystävikseni. Todellisia ystäviä on ehkä jäljellä kaksi. Olen luonteeltani sellainen, joka ahdistuu toisten hädästä ja haluan auttaa tai autan vaikken haluaisi. Heidän ongelmistaan tulee mun ongelmia ja tietävät sen ja käyttävät tätä surutta hyväkseen. Esimerkkeinä voin joitakin kertoa.

Raha, tuo paholaisen työkalu.. raha tuo aina ongelmia. Yksi ovelasti onnistui soluttautumaan kotiini niin, että haluaa vain auttaa. Todellinen tarkoitus selvisi hieman myöhemmin, varasti törkeästi rahaa. Eikä vain minulta, vaan kylmästi vei lastenkin karkki/lahjarahat.

Toisella oli tapana vinkua multa ruokaa. Koko ajan, viikottain tai vähintään kahden viikon välein. Itse vähävaraisena alkoi käymään jo raskaaksi kantaa yksin asuvalle ruokia, kun piti omat lapset elättää.

Katkeruus, joka sekin pohjautui täysin rahaan. Mikäli sain ylinmääräistä jostain, kuten jouluna lahjakortin tai pelikoneesta ison voiton. Koki niiden kuuluvan myös hänelle ja mikäli en suostunut puolia antamaan hänen käyttöönsä, haukkui pystyyn miten ahne ja itsekeskeinen olen ja kyllä vain hän olisi mulle puolet antanut. Kun kävi toisin päin ja olin käsi ojossa, että noni! Nyt mun vuoro saada ni nauroi vain päin naamaa, että niinkö kuvittelet.

Ystävä, joka katsoi tarpeelliseksi kertoa mun heikot hetkeni julkisesti jokaiselle hänen ja minun ystäville facebookissa. Ei nähnyt toiminnassaan mitään väärää. Hänen mielestään oli kaikin tavoin ok kertoa julkisesti ne herkät asiat jos olin vähänkin erimieltä jostain.

Rahaan se tämäkin liittyy tavallaan, mutta auto.. vaikka on oma auto pihassaan, soitetaan mulle jospa mä käyttäisin omat bensani hänen menoihin syystä että ”en millään jaksa lähteä raappia omaani kun on umpijäässä”. Silti mun täytyisi raappia häntä ja hänen ruokaostoksiaan varten, saamatta tästä bensakorvausta, kutsua kahville tai mitään. Kiitos, sillähän se auto kulkee. Kun ilmoitin jatkossa auton liikkuvan vain tankin kautta, yhteydet on katkenneet.

Olen todennut ”ystävien” olevan kaunis ajatus. Ei todellisuutta. Ystävä voi olla, kunhan sen kanssa ei ole juuri missään tekemisissä. Noin muuten 90% heistä haluaa vain hyötyä, ei ihmissuhdetta.

Ensinnäkin jo lähtötilanne on se, että kaveri asuu ulkomailla ja tietenkään tästä johtuen emme muutenkaan voi nähdä usein. No, olimme sitten jo aikoja sitten sopineet, että tapaamme nyt tässä talvella ulkomailla samalla suunnalla, missä kaverini asuu.

No, eipä tästä suunnitelmasta sitten tullutkaan yhtään mitään...Kaveri valitti minulle, ettei ole tarpeeksi rahaa reissulle ja kun ei saa tuota lomaakaan, joopa joo! Onhan tuo Instagramista sitten nähty, miten kaveri on ollut tässä hiljattain jo kahdella muulla ulkomaanmatkalla muualla ja kolmas muu matka tulossa sitten huhtikuussa.

Tein tästä kaikesta kyllä omat johtopäätökseni, ja vähän tätä samaa on ollut jo aikaisemminkin. En lähde kyllä ehdottelemaan mitään vastaavia tapaamisia ja jotenkin tuntuu nololta. Ehkä olisi parempi, että olisimme jatkossa lähinnä vaan nettituttuja.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin jo lähtötilanne on se, että kaveri asuu ulkomailla ja tietenkään tästä johtuen emme muutenkaan voi nähdä usein. No, olimme sitten jo aikoja sitten sopineet, että tapaamme nyt tässä talvella ulkomailla samalla suunnalla, missä kaverini asuu.

No, eipä tästä suunnitelmasta sitten tullutkaan yhtään mitään...Kaveri valitti minulle, ettei ole tarpeeksi rahaa reissulle ja kun ei saa tuota lomaakaan, joopa joo! Onhan tuo Instagramista sitten nähty, miten kaveri on ollut tässä hiljattain jo kahdella muulla ulkomaanmatkalla muualla ja kolmas muu matka tulossa sitten huhtikuussa.

Tein tästä kaikesta kyllä omat johtopäätökseni, ja vähän tätä samaa on ollut jo aikaisemminkin. En lähde kyllä ehdottelemaan mitään vastaavia tapaamisia ja jotenkin tuntuu nololta. Ehkä olisi parempi, että olisimme jatkossa lähinnä vaan nettituttuja.

Tuon minäkin olen huomannut. Siinä vaiheessa kun tapaamiset ja yhteydenpito ”ystävän” taholla ovat hänelle prioriteeteissa jonossa jossakin kulman takana näkymättömissä, on aika irtisanoutua ystävyydestä.

Määräily, omistushalu, kontrollointi.

Terapian ja valmennuksen antaminen ilman suostumusta, yrittivät siis korjata minut.

Syyllistäminen, jos en tehnyt kuten he halusivat.

Näitä on ainakin 5 elämäni varrella, joten jokin oli myös minussa. Nyt olen ollut yli vuoden "kuivilla" huonoista kaverisuhteista.

Ai niin ja yksi, joka piti monologia tuntikausia aina f*ckbuddystaan. Ei kiinnosta.