Missä vaiheessa huomasit kaveristasi, että tää tyyppi ei ole kaverisi ensinkään?

Kun tajusin että hän haluaa aina vain valittaa asioistaan ja käyttää minua pelkkiin palveluksiin, ikinä hän ei kutsunut minua ns. huvin vuoksi kylään tai tullut minun kutsumana minnekään. Jos johonkin mentiin, mentiin siksi ettei hänellä ollut ketään muutakaan seuraksi. Kerran odottelin häntä lääkäristä pihalla ja tuuli humisi, oli kylmä. Olin henkinen tuki hänelle, koska kyllähän kaverille.. kun minä olisin tarvinnut henkistä tukea, kun voin huonosti, hän kuittasi sen vain sillä ettei minulla voi olla oikeita ongelmia ja olen liian herkkä.

kun hän muutti ja tuli epäkäytännölliseksi olla kaverini, katkaisi hän välit. Ei ole ikävä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni masentui, ahdistui ja alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänellä on nyt käytössä valtava määrä mt-lääkkeitä ja niiden myötä hänestä on tullut täysi zombi. En pysty enää tapaamaan häntä, sillä masennun jo hänen näkemisestä. Yritin kyllä monta vuotta. Tunnen tästä kyllä ajoittain syyllisyyttä mutta en ymmärrä miten minustakaan olisi hänelle mitään iloa, sillä hän on suoraan sanonut, että ei ole iloinnut mistään moneen vuoteen. Ei ole tietysti surrutkaan mitään eikä ole ahdistunut. Hän sanoo, että kaikki tunteet ovat täysin kuolleet. Viimeksi tavatessamme sanoi, että ottaa sitten yhteyttä kun pystyy lääkkeitä vähentämään.

Hän ei sairautensa vuoksi ”ole kaverisi ensinkään”? 😳

Ymmärrän tätä. Nuoruuden seurustelukumppanini meni psykoosiin ja lääkittiin zombieksi, koska muuten ei pystynyt olemaan. Siinä ei olla enää persoonan kanssa vaan sairauden kanssa. Pystyin antamaan itselleni anteeksi, kun tuttuni sanoi nuo sanat minulle suoraan. Hänen sisaruksensa oli sairastunut samalla tavalla (aikuisia molemmat jo silloin). Sitä ihmistä ei enää ollut. Pahinta oli, kun mielisairaalassa rikottiin minun, vierailijan fyysisiä rajoja, jotta "Potilalle tulisi parempi mieli". Aivan sairasta, hoitolaitoksessa.

Näin tuon ihmisen vuosien jälkeen kaupungilla. Yllättäen hän tarrasi käteeni eikä päästänyt irti vaan veti väkisin syleilyynsä.

Välttelen kaupunginosaa, jossa tiedän hänen asuneen ainakin vielä 10 vuotta sitten.

Jaa. Minulla on yliopistoaikoina sktisofreniaan sairastunut, erittäin älykäs ystävä. Vaikeasti taantunut sairautensa vuoksi. Käyn hänelle ajoittain siivoamassa ja viemässä kukkia vieläkin, parempina hetkinä hän jutteleekin ihan järkeviä, huonompina on vähän pelottava. Sama ihminen hän silti on, ei omasta tahdostaan muuttunut ”vähemmän ystäväksi”, ei tehnyt tietoisia valintoja sairastuessaan vaikeasti. Ehkä ajattelen eri tavalla, koska sairastan itsekin 🤷🏻‍♀️

Mullakin oli tunne, että persoona katosi lääkkeiden myötä. En tavoittanut sanoilla tai tunteella enää sitä ihmistä, joka hän aiemmin oli. Olisin itse kaivannut ystävyyden kehittymistä, mutta tämä taantuminen ihmisenä ajoi minut pois. Nätisti sanottuna kasvoimme erilleen.

Yhden nuoruuden ystävän kanssa laitoin kaveruuden jäihin, koska hänestä tuli vuosien myötä kateellinen ja pahansuopa. Nuorena olimme melko samanlaisia, rahattomia, vapaita, huolettomia.

Löysin miehen, sain monta lasta ja itselle todella sopivan työn ja varallisuutta. Perintöäkin tuli. Ystäväni ei löytänyt miestä, jäi lapsettomaksi ja tunsi katkeruutta työssään hoitajana. Hänen rahattomuus painoi aina näkemisiämme. Hän piikitteli ihan koko ajan kaikesta, uteli raha-asioitani ja joka kerta keksi jotain syitä valittaa minusta ja toimistani. Pidän hänestä ihmisenä ja kaipaan vanhoja aikoja, mutta meidän välit eivät ole, eikä voi olla enää samat. En halua alkaa tuntemaan syyllisyyttä siitä, että minulla on asiat nyt todella erinomaisesti.

Yhden ystävän jouduin myös laittamaan etäälle, koska hän sairastui pahaan skitsofreniaan. Kaikki läheiset joutui tulilinjalle ja epäilyn kohteeksi. Aloin pelkäämään, että hän ilmestyy joku kerta pihaani ja tekee jotain pahaa, kuten teki exälleen. Aina silloin kun hänen lääkitys on sopiva ja hän myös ne syö, niin hän on erittäin ihana ihminen. Mutta kuin yö ja päivä on se ero kun hän joutuu psykoosiin. Ymmärrän, että hän on sairas, mutta en halua riskeerata perheemme elämää sen vuoksi.

Yksi ystävä ei enää ollut ystävä sen jälkeen kun minulle valkeni, että hän oli harrastanut seksiä silloisen miesystäväni kanssa. Meillä oli outo vaikea ajanjakso miehen kanssa ja tämä "ystäväni" auttoi ja kuunteli silloin minua paljon. Ne epämääräiset vaikeudet olikin siis hän, kun oli tunkenut meidän väliin selkäni takana. En vain tiennyt sitä silloin, vaan ihmettelin miksi mies oli yhtäkkiä muuttunut oudoksi. Oli ihan uskomaton fiilis, kun tajusin koko kuvion, että läheinen, itselle rakas ystävä puukottaa selkään sillä tavalla. Tuntui, että kaikki on valhetta ja mihin voin enää uskoa.

Siihen loppui koko kolmen kopla ja minulla oli sellainen olo, että se hänellä oli tarkoituskin. No onneksi aika parantaa haavat. Ystävyys katkesi kuitenkin lopullisesti ja hyvä niin.

Ystävyys alkoi loppua kun se ei ollut enää vastavuoroista. Ystävä kaatoi kaiken, joko valitukset tai hehkutuksen, niskaani. Autoin, kuuntelin. Hän petti luottamukseni täysin. Lisäksi hän muuttui erilaiseksi, ei ollut läsnä, hän oli maailman napa, perui tapaamisiamme. Hän alkoi arvostaa pinnallisia asioita ja kehua itseään paljon, haki huomiota. Tuntui että meillä ei ollut mitään yhteistä. Nyt ei juuri ole pidetty yhteyttä ja parempi niin.

Kun jäin työttömäksi ja tämä ns. ystävä ilkkui, että "kerrankin sinulle sattuu jotain ikävää, eikä aina vaan minulle". Jäin sanattomaksi, koska olin pyynteettömästi tukenut ja auttanut häntä hänen erotessaan, sairastellessaan ja ollessaan työttömänä, maksanut jopa laskuja hänen puolestaan.

Kateellisuus. Ilkeily. Asioiden levittely. En kelvannut surullisena, halusi vain kepeää kevyt-ystävyyttä (kun läheiseni kuoli, minun olisi pitänyt vähän piristyä).

Kun olin ollut tukena aina ja kun itselläni oli huono tilanne, kaveri ghostasi. Se oli viimeisiä pisaroita, mutta oli muutakin. Usein soitti kun kaipasi egolleen buustausta mun kustannuksella. Haukkui mua huonommaksi koska sanoi olevansa mielestään kauniimpi ja menestyneempi, ihmetteli miksi musta joku kiinnostuisi, sotki mun välejä muihin ihmisiin, varsinkin jos tapasain mukavan oloisen miehen.

Sieltähän se pöhinä piässöö ulos tulemahan

Hänestä paljastui ahneus ja saituus höystettynä siipeilytaipumuksella. "Haihduin" ja  ehdin poistua vahingoitta.

Vierailija kirjoitti:

Tyyppi joka kopioi kotimme 🤯 Olemme vieläkin järkyttyneitä. Olemme tekemisissä, mutta koskaan emme voi tulla parhaiksi ystäviksi tämän heidän temppunsa/ käytöksensä takia😱

Anna kun arvaan: teillä oli persoonallinen vaalea sisustus.

Olen tukenut tätä kaveria vuosien ajan ties missä ojakoissa, ja sen kerran, kun halusin avautua omista huolistani, sain aivan pöyristyttävän reaktion. Sen sijaan, että hän olisi lohduttanut minua tai yrittänyt puhua järkeä aivan absurdien kauhuskenaarioitteni suhteen, hän alkoikin lietsoa pelkojani myötäilemällä niitä. Ja kun itse yritin pohtia syitä, miksi pahin ei olisi tapahtumassa, hän alkoi ampua alas vasta-argumenttejani. Olin lopulta aivan hysteerinen, onneksi toinen ystävä sitten sai minut rauhoittumaan. Pelkoni olivat aiheettomia, minkä sitten tajusin itsekin.

Mutta eihän kukaan ystävä toimi noin. Pelkkää henkistä väkivaltaa.

Mulle valaiseva hetki oli, kun mies kysyi noin 6kk sitten, että onko toi sun kaverisi XX suhun koskaan muuten yhteydessä kuin silloin, kun on avun tarpeessa. Mies ei arvostele yleensä ystäviäni, on sellainen, ettei auo asioista yleensä suutaan. Olemme olleet yhdessä 20 ja mies tuntee tämän ystävän kyllä hyvin. Miehen heitto sanoi sen ääneen, minkä olen tavallaan tiennyt jo 10 vuotta, mutta kieltänyt itseltäni. Kyllä, siinä se totuus oli.

Itse huomasin kun sairastuin niin kaverit hävisivät. En siis enää pystynyt samalla tavalla osallistumaan asioihin kuin ennen.

Itselleni,joka oli aina ollut "se jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä,jos on hankalaa" tämä oli vähän shokki.

Tämä ketju saa jotenkin viimeisenkin uskon ihmiseen rapisemaan 🥺

Vierailija kirjoitti:

Olen tukenut tätä kaveria vuosien ajan ties missä ojakoissa, ja sen kerran, kun halusin avautua omista huolistani, sain aivan pöyristyttävän reaktion. Sen sijaan, että hän olisi lohduttanut minua tai yrittänyt puhua järkeä aivan absurdien kauhuskenaarioitteni suhteen, hän alkoikin lietsoa pelkojani myötäilemällä niitä. Ja kun itse yritin pohtia syitä, miksi pahin ei olisi tapahtumassa, hän alkoi ampua alas vasta-argumenttejani. Olin lopulta aivan hysteerinen, onneksi toinen ystävä sitten sai minut rauhoittumaan. Pelkoni olivat aiheettomia, minkä sitten tajusin itsekin.

Mutta eihän kukaan ystävä toimi noin. Pelkkää henkistä väkivaltaa.

Itsellä myös samanlainen tapaus ja entinen ystävä. Ei vain myötäillyit kauhuskenaarioita, vaan alkoi värittämällä pahentamaan niitä.

Siinä vaiheessa, kun entinen kaveri yritti saada mua yhteen erään tuntemansa miehen kanssa. Kehui kauheasti ja järjesti yhteisiä tapaamisia (siis tyyliin minä ja kaveri ja pari muuta tuttua, josta tämä yksi mies oli yksi), kahdenkeskiset sokkotreffitkin kerran järjesti. No meillä ei lähtenyt synkkaamaan enkä oikeastaan edes tajunnut miksi kaveri sitä miestä niin kovin mulle tuputti. En oikein osannut nähdä meillä mitään pintapuolista tuttavuutta kummempaa.

Se mikä asiasta teki astetta jännemmän oli se, kun mulle selvisi miehen olleen sairaalloisen mustasukkainen ja pahoinpidelleen eksänsä useampaan otteeseen ihan kunnolla. Ja mun "kaveri" oli tästä täysin tietoinen, sillä olihan miehen eksä hänen entinen bestiksensä.

Että mitä v*ua tuli kyllä mieleen. Millainen ihminen yrittää parittaa kaveriaan naisenhakkaajan kanssa?

"Kaveri" vaan kohautti olkapäitään ja sanoi "No, kyllä mä tiesin että se on semmonen, ehkä se sitten olikin ihan hyvä ettei teistä tullut paria" kun kysyin asiasta. Mä oon vieläkin vähän järkyttynyt siitä täydellisen välinpitämättömästä ilmeestä ja asenteesta, vaikka asiasta on kauan ja välit laitoin poikki jo vuosia sitten. Toki tästä kaverista ilmeni muitakin erikoisia piirteitä ajan mittaan, mutta tämä oli ystävyyden lopun alkua ja siinä vaiheessa silmäni avautuivat sille, ettei kyseessä ole ollenkaan mun hyvinvoinnista välittävä ihminen.

Kaverini soitti ison porukan illanvieton jälkeen selvästi udellakseen, mistä olin puhunut erään tyypin kanssa. Typeryyksissäni (väärin tein) sanoin muutaman jutun, muun muassa asian, jonka tämä kaveri jo tiesikin ko. tyypin parin vuoden takaisesta erosta. Itse olin liittynyt kaveriporukkaan tuon eron aikoihin. Meni pari viikkoa ja tämä kaveri soitti minulle kertoneensa tyypin exälle kertomani asiat. Itki, että tämä ex oli suuttunut tosi paljon ja hän ei olisi tälle kertonut mitään, jos olisin kieltänyt. Ex oli raivonnut tyypillekin, joka oli oman puolisoni parhaimpia ystäviä. Se asia ei itsessään ollut edes mitään kovin vakavaa. Siihen kuitenkin loppui luotto ja mielenkiinto kaveruuteen. Ärsytti pitkään omakin toiminta.

Kun hän alkoi mitätöidä minua, ajatuksiani ja kokemuksiani ja suuttua kohtuuttomasti asioista joille ei mitään voi (kun esimerkiksi peruin lounastreffimme sairastuttuani). En myöskään katso velvollisuudekseni lähteä välittömästi käskyn saatuani hakemaan häntä kotoaan (matkaa 6km) ja kuljettamaan kioskille aikakauslehtiostoksille syystä että ei viitsi siivota omaa autoaan lumesta. Jostain syystä välimme ovat kovasti viilentyneet.

N. Vuoden kuluttua, mutta en halunnut uskoa silmiäni/korviani. Mulla on joku hemmetin tarve aina uskoa, että asia ei ole sitä miltä se näyttää, vaan olen itse väärässä. Nyt olen vihdoinkin oppinut luottamaan omaan fiilikseen ja tosiasioihin: jos joku näyttää, tuntuu ja haisee paskalta, se on paskaa.

Joo, "ystävät"katoavat joka ikinen lopulta, kun sairastut, jäät työttömäksi, olet köyhä ja/tai jos itse olet vaikka lapseton ikisinkku ja he suhteissa (ja lapsia). Ehkä sitten parempikin niin, eipähän tarvitse itsekään käyttää viimeisiä energioitaan narsistien egojen pönkittämiseen, yleisönä korealle kulissielämälleen, likakaivona ja kuunnella syyllistämistä työttömyydestä ja "ettei edes yritä"(muuttaa elämäänsä paremmaksi tms.), kun sitä ymmärrystä ja mitään yhteistä ei pumpulisssa eläneillä vain kertakaikkiaan ole.

Ehkä olen sitten kotiolojeni jäljiltä houkutellutkin ympärilleni aina vain samanlaisia narsistisia tunnekylmiä hyväksikäyttäjiä,ja tulos on tämä, tai itse muuttunut loputtoman katkeraksi, totaalisen luontaantyöntäväksi taakaksi. Erakkona on ainoa vaihtoehto näköjään enää jatkaa, jos jatkaa.