Lue keskustelun säännöt.
Onko epäonnistuneiden laihduttajien juuriongelma resilienssin puute?
11.08.2021 |
Tämä ei ole ilkkumisketju ”läskeille” vaan pohdintaa siitä että pitäisikö laihduttamisessa keskittyä henkisiin voimavaroihin ja tukea niissä.
Olen itse pari kertaa vaikean raskauden myötä lihonut 25kg ja laihduttanut sitten ne pois, sillä kestän hyvin näläntunnetta, kurjaa oloa, heikotusta, ja vaivannäköä eli jaksan vesisateessa juosta sen 40km viikossa vaikka moni jäisi kotiin kylkeä kääntämään.
Tämä ei ole mikään sankariteko, vaan kun tämä on synnynnäinen ominaisuus. Tämä kulkee meillä suvussa, relienssi on korkea ja vastoinkäymiset kestetään.
Kaikilla ei ole sama, ja siksi samanlainen laihdutus ei toimi kaikille. Hyvä ystäväni on yrittänyt 10v sisään varmaan 20 eri laihdutuskuuria ja mikään niistä ei onnistu. Ei vaan kestä heikkoa oloa tai nälkää. On aivan ihana ja ahkera ihminen eli ei ole mikään laiska sohvaperuna.
Miten voi ”oppia” resilienssiä? Voisiko joku sellainen brainwave-terapia auttaa jossa opitaan uusia ajatusmalleja ja uusia asenteita? (Tuo ei ole siis tavallista psykoterapiaa vaan neuroplasrisuutta).
Tän takia ylipäätään toisen neuvominen laihduttamisessa ei auta yhtään koska ihmisillä on eri lähtökohdat, eri asenteet, ajatukset, uskomukset ja juuri tuo sietokynnys.
Tämä on siis ajatuspohdintaa siitä että miten voisi ylipainoisia auttaa. Kannattaisiko siis saarnan ja luennon sijaan auttaa ajatteluprosessin kanssa? Tai kaloritaulukoiden jakamisen sijaan tukea resilienssin kehitystä?
Tiedän jo etukäteen että ääneen pohdinta aavella ei oikein toimi sillä kohta sata ammattikiusaajaa tulee ja haukkuu ap:n. Mutta silläkin uhalla yritän ja toivon että saisin ketjuun POHDINTAA. Siis pohdintaa, ei haukuntaa.
Mitä sinä olet mieltä? Mikä ratkaisee sen että jollekin tuo on helppoa ja jollekin ei? Olen melko varma että tiedon puutteesta ei ole kyse sillä jokainen lihava tietää kyllä miten pitäisi syödä ja laihduttaa.
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Ainoa mikä minulla toimii, on lempeys. Minun on pitänyt opetella kuuntelemaan kehoani, ja tarjoamaan keholleni niitä asioita, mitä se tarvitsee. Esim lepoa, vaikka takaraivossa nakuttaisi että pitää liikkua, pitää liikkua! En saa mitään lisäpisteitä keltään, jos rikon kehoni ja sitten en voikaan liikkua yhtään.
Myöskään en lopeta herkuttelua, koska herkut ovat minulle todella tärkeä asia. Joten pidän erityisen "herkkutauon". Tämä ei tarkoita ylenmääräistä mässäilyä, vaan sitä että teen sitä, mikä on minusta mukavaa. Syön suklaata, koska pidän siitä. Enkä ratkea ahmimaan suklaata määrättömästi, koska tiedän että sitä on luvassa vielä tulevaisuudessakin. Eikä minun tarvitse rangaista itseäni siitä, että herkuttelen.
Jollakulla toisella ehkä pakkoliikunta ja kaikki herkut pois voi toimia, mutta olen ollut huomaavinani, että ehdottomuudet johtavat katkeamispisteeseen, jonka jälkeen kaikki työ ikäänkuin menee hukkaan. Inhoan liikuntaa, joten 2h salihuhkimista ei tule onnistumaan. Sen sijaan teen monta kertaa päivässä muutamia punnerruksia, jalkakyykkyjä, venytyksiä jne.
Yhden vinkin haluan antaa kaikille, jotka haluavat elämäntapamuutoksen: älkää kertoko muutoksestanne kenellekään. Tee parempia valintoja joka päivä, monta kertaa päivässä. Jos joku kysäisee että miksi otit salaatin, totea että teki mieli fetajuustoa sen sijaan että toteaisit että yritän laihtua. Ihmisillä on kova tarve antaa ohjeita, neuvoja ja käskyjä, tietämättä yhtään miten juuri sinun keho ja mieli toimii. Itse en jaksa jokaiselle erikseen kertoa että minulla nyt vaan ei toimi mitkään ehdottomuudet, vaan minulla toimii se, että miten voisin liikkua niin ettei se tunnu rangaistukselta ja miten voin herkutella kohtuudella.
Kyllä! Kerro laihduttamisestasi, niin ympärilläsi on yhtäkkiä pilvin pimein asiantuntijoita.
En kertonut minäkään mitään, ja vasta kymmenen kilon kadottua alkoi kommentointi. Mutta se, mikä ärsyttää, niin laihtumisen edetessä alkaa se toppuuttelu, että älä nyt enää. Miksi, oi miksi??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on pcos ja tuntuu, että tämä kyllä vaatii suoraan sanottuna aivan liikaa minulta. Kai se on sitten joku resilienssin puute, koska en kertakaikkisesti jaksa nähdä niin julmetun paljon vaivaa painoni eteen, että olisin hoikempi, nyt vain pysyttelen samassa painossa parhaani mukaan.
Olen karsinut ruokavaliostani kaiken epäterveellisen pois, syön 99% kasvispainotteisesti (ainoastaan kalaa pari kertaa kuussa), jätin herkut pois, liikun viikkotasolla 5-15h vähän vaihdellen fiiliksen mukaan, mutta lihaskuntoa teen ainakin muutaman tunnin (joko ihan painoilla tai sitten todella raskaita hommia kuten puutarharemonttia). En käytä alkoholia, en syö leipää, kaikki maitotuotteet, munat sun muut on karsittu pois, kuten myös lisätty sokeri ja valtaosa lisäaineista. Suosin paljon papuja, linssejä, soijaa eri muodoissaan ja syön kasviksia varmaan ainakin kilon päivässä.
Jos syön liian vähän, naama alkaa kukkimaan ja alan samaan mielialaoireita, jos syön vain inan verran liian vähän, pysyn hädin tuskin samassa painossa. Ja jos syön grammaakaan liikaa, alan lihoa. Kehoa kuunnellen tehty paasto tuntuu toimivan sentään joten kuten.
Tämä. Jos on PCOS niin laihtuminen vaatii aivan järjetöntä rääkkäämistä. Normaalit fysiikan lait ei vaan päde. Nimim. Pyörryttää ja heikottaa 1000kcal päiväkaloreilla mutta muuten ei paino vaan lähde!!
Minulla lihottavat herkut ovat ainoa iloa ja mielihyvää tuova asia elämässä. Katson sarjoja tai elokuvia tai luen, ja samalla syön jotain hyvää. Ajatus siitä, että herkuista pitäisi luopua, on kestämätön. En vain keksi, mikä voisi korvata herkut elämässäni. Ihan turha ehdotella mitään harrastuksia tai muuta. En saa mitään mielihyvää liikunnasta tai jostain neulomisesta tai muusta puuhailusta. Elämänhalu laskee pelkästä ajatuksesta, etten enää voisi syödä mitään hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistuneiden laihduttajien juurisyy on mitokondrioiden dysfunktio. Mutta voithan syyttää siitä luonteenpiirteitä jos se tekee itsellesi paremman olon.
Miten tämä korjataan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän se. Laihduttaakseen edes 5kg joutuu kestämään vuosikausia jatkuvaa nälkää, väsymystä ja heikotusta. Samalla kun hoitaa työnsä ja liikunnan. Siis ihan oikeaa liikuntaa, jossa tunnin lenkki tarkoittaa sitä että mennään tunti reippaasti juoksemalla, eikä laahusteta älypuhelin kourassa ja lasketa siihen tuntiin 20min ajomatkoja.
Harva "normaali" sellaista jaksaa kuin sen pari päivää.
Tämä. Kuntoilin todella tavoitteellisesti 40+, kärsin pitkiä aikoja nälkää saadakseni painoa alas enkä koskaan päässyt edes bmi 23 vaivanpalkaksi. Jos olin pari viikkoa flunssassa ja toipilaana tai muuten esim työpaineiden takia en jaksanut kituuttamista, vaivalla laihdutetut muutamat kilot tuli takas sormia napsauttamalla.
Miksi yritit päästä alemmas? Jokaisella meillä on oma biologinen painomme jossa kropallamme on hyvä olla. Se voi olla BMI 18 tai se voi olla BMI 27. Yleensä se asettuu 18-25 väliin. Ei ole mitään tarvetta lähteä oman vartalonsa kokoa muuttamaan.
No oishan se ihanaa edes kerran elämässä olla oikeasti laiha! Esim bmi 16-18
-eri-Miksi? Minä haluan ainakin olla terve, kykenevä ja onnellinen.
Koska maailma olisi avoin jos olisin bmi 18.
Mutta nyt ollut vuosia bmi 39,
sadoista laihdutus yrityksistä huolimatta. Pysyn parhaani mukaan 4 seinän sisällä (kiitos Jumalalle kor onasta!!) ja yrintän laihduttaa
Sama-
Millä tavalla se maailma olisi avoin, jos bmi olisi 18?
Oletko koskaan painanut tuon verran? Oliko maailma avoimempi? Nimittäin epäilen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse laihduin yli 40kg suolistohormonilla. Ei tarvinnut kärsiä nälkää, liikuntaa ei olisi tarvinnut lisätä, mutta painon pudotessa liikunnasta tuli kivaa. Varsinkin ihmisten jotka ovat olleet pitkään ylipainoisia, metabolia on muuttunut älyttömästi verrattuna ihmiseen joka on ollut vain hetken ylipainoinen. Ylipaino on monesta asiasta johtuva, mutta resilienssin puute ei nähdäkseni oli kovin korkealla listassa. Sen sijaan geenit ja tunnesyöminen ovat.
Mikä tämä hoito on? Nyt alkoi kiinnostaa? Onko se sitä terveen ihmisen mirobikannan siirtoa ylipainoisen suolistoon?
Ei. Nämä ovat pistettäviä lääkkeitä kuten Victoza tai tehokkaampi Ozempic.
Tai sitten vaan ihan Prismoissa ja cittareissa kautta maan myytävät peruselintarvikkeet kuten ruisleipä, omenat, kaurahiutaleet yms. Hapatetut maitotuotteet eli jogurtit ja rahkat. Säännölliset ruoka-ajat. Suolisto kiittä, mieli voi hyvin. Ei tarvi vaikean kuuloisia lääkefirmojen kymmenen kertaa kalliimpia pillereitä.
Erittäin moni lihava syö jo nyt noin ja ylipäätään terveellisesti. Juurisyy on joku muu.
Kun jouduin syömään keskushermostoon vaikuttavia relaksantteja, aloin laihtua ja vatsa pienentyä. Olen jatkuvasti stressitilassa ja se kerryttää painoa. Raskas elämä, raskas keho. Kun söin lääkkeitä, olin vailla huolia ja stressiä, rento ja kyvykäs lepäämään ja keho lähti palautumaan. No, tilanne muuttui takaisin lääkityksen loputtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän se. Laihduttaakseen edes 5kg joutuu kestämään vuosikausia jatkuvaa nälkää, väsymystä ja heikotusta. Samalla kun hoitaa työnsä ja liikunnan. Siis ihan oikeaa liikuntaa, jossa tunnin lenkki tarkoittaa sitä että mennään tunti reippaasti juoksemalla, eikä laahusteta älypuhelin kourassa ja lasketa siihen tuntiin 20min ajomatkoja.
Harva "normaali" sellaista jaksaa kuin sen pari päivää.
Tämä. Kuntoilin todella tavoitteellisesti 40+, kärsin pitkiä aikoja nälkää saadakseni painoa alas enkä koskaan päässyt edes bmi 23 vaivanpalkaksi. Jos olin pari viikkoa flunssassa ja toipilaana tai muuten esim työpaineiden takia en jaksanut kituuttamista, vaivalla laihdutetut muutamat kilot tuli takas sormia napsauttamalla.
Miksi yritit päästä alemmas? Jokaisella meillä on oma biologinen painomme jossa kropallamme on hyvä olla. Se voi olla BMI 18 tai se voi olla BMI 27. Yleensä se asettuu 18-25 väliin. Ei ole mitään tarvetta lähteä oman vartalonsa kokoa muuttamaan.
No oishan se ihanaa edes kerran elämässä olla oikeasti laiha! Esim bmi 16-18
-eri-Miksi? Minä haluan ainakin olla terve, kykenevä ja onnellinen.
Koska maailma olisi avoin jos olisin bmi 18.
Mutta nyt ollut vuosia bmi 39,
sadoista laihdutus yrityksistä huolimatta. Pysyn parhaani mukaan 4 seinän sisällä (kiitos Jumalalle kor onasta!!) ja yrintän laihduttaa
Sama-Millä tavalla se maailma olisi avoin, jos bmi olisi 18?
Oletko koskaan painanut tuon verran? Oliko maailma avoimempi? Nimittäin epäilen!
Uskaltaisi elää. Poistua kotoa milloin vain. Ei tarvitsisi suunnitella reittejä tai tai kellon aikoja. Voisi hakea opiskelemaan ja ihmiset ottaisi tosissaan minut. Saisi hyvän miehen, koska olisi laiha. Siksi.
En ole lukenut tätä ketjua muuten, mutta olin kerran painonhallintaan erikoistuneen lääkärin luennolla. Hän esitti kaavion / häkkyrän joka kuvasi painonhallintaan vaikuttavia tekijöitä. Niitä oli satoja, en muista kuinka monta. Resilienssi on varmasti yksi näistä tekijöistä, mutta psyykkisten tekijöiden lisäksi on iso määrä fysiologisia joko perittyjä tai elämän varrella muodostuneita tekijöitä jotka vaikuttavat painonhallintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla lihottavat herkut ovat ainoa iloa ja mielihyvää tuova asia elämässä. Katson sarjoja tai elokuvia tai luen, ja samalla syön jotain hyvää. Ajatus siitä, että herkuista pitäisi luopua, on kestämätön. En vain keksi, mikä voisi korvata herkut elämässäni. Ihan turha ehdotella mitään harrastuksia tai muuta. En saa mitään mielihyvää liikunnasta tai jostain neulomisesta tai muusta puuhailusta. Elämänhalu laskee pelkästä ajatuksesta, etten enää voisi syödä mitään hyvää.
Sama tunne. Aamulla herätessä miettii, mitä ihanaa voi tänään syödä.
N 100kg
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen lihonut raskauksissa JA jopa hieman imetysaikoina, vaikka aina puhutaan, että imetys auttaisi pudottamaan raskauskilot.
Toisella kerralla paino putosi välittömästi niin rajusti alle raskauspainon, että jouduin lääkäriin. Ihan vaan kun imetys loppui. Mitään en muuttanut. Aina olen liikkunut ja syönyt perus terveellisesti.
Toisella kerralla sitten mitään muutosta painossa imetyksen jälkeen ei tapahtunutkaan. Et sellasta.
Eihän tuossa ole mitään järkeä!
Sen opin, etten enää koskaan kuvittele tietäväni mitään yksittäisen ihmisen painon kertymisestä tai sen putoamisesta.
Tiedän tiedän, ei kannata tätä koskaan ihmetellä... mutta en kyllä millään ymmärrä miksi joku alapeukuttaa tätä omaa kokemustani, joka on tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, lihavat eivät kestä sitä nälän tunnetta yhtään. Minua ei haittaa vaikka maha kurnii ja on nälkä, olen tottunut sihen. Ja kas kummaa, olen aina ollut laiha.
Noo, mä en kestä näläntunnetta ja olen törkeän nälkäkiukkuinen ihminen, joten syön vähintään kolmen tunnin välein. Olen myös aina ollut laiha, suorastaan alipainoinen ja nyt nelikymppisenä kahden lapsen äitinä vihdoin ja viimein peräti normaalipainoinen
Olet siis ns. läpipaskoa tyyppiä. Toisinpäin se ei kyllä toimi että lihava väittäisi olevansa syömättä eikä silti laihdu. Jostain sen ylimääräisen energian on tultava.
Uskon että jos resilienssillä voisi kilpailla, olisin vähintään Suomen-mestari. Olen myös hoikka, vaikka ikäni puolesta todennäköisyys vetää jo toiseen suuntaan.
Itse olen ajatellut että ennen kaikkea muista huolehtiminen on pitänyt minut vauhdissa ja hoikkana, vaikka ammattini ei edellytä sitä. Esim lumimyrskyssä auton juututtua kinoksiin voin vaikka keskellä yötä juosta kilometrien päähän hädässä olevan läheisen vuoksi. Silloin (ja muita vastaavia tilanteita on jatkuvasti, syyn vaihdellessa) tosiaan laitan sivuun kaikki omat epämukavuuden tuntemukseni, en jää miettimään niitä. Tuskin kuitenkaan tekisin tai edes osaisin tehdä sitä ihan vain laihduttaakseni, vaikka olisin ylipainoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, lihavat eivät kestä sitä nälän tunnetta yhtään. Minua ei haittaa vaikka maha kurnii ja on nälkä, olen tottunut sihen. Ja kas kummaa, olen aina ollut laiha.
Voi kuinka hienoa, taputetaan nyt kaikki sinua päähän.
Minäkin tunnen monta todella laihaa ihmistä. Kaikille on yhteistä se, että näläntunteeseen vastataan tupakalla. Heillä jokaisella on myös pahalta kuulostava yskä. On kornia kuulla heidän suustaan irvailua itsekurin puutteesta.
Jaa. En polta joten se siitä.
Vierailija kirjoitti:
En käsitä resilienssiä ollenkaan sellaiseksi, että ei kärsi nälästä ja jatkuvasta vesisateessa juoksemisesta. Se on sopeutumis-ja palautumiskykyä rankoistakin asioista. 1. Resilienssiä kuuluu mielestäni jonkinlainen mielekkyyden tunne, joka tuosta ei välity. Pidän itseäni resilienttinä siksi, että selvisin esim. koulukiusaamisesta, lasten rankoista vauva-ajoista, työttömyydestä ja alan vaihdosta ym. 2. Resilienssiä on sinnikkyyttä, mutta sillä ei oikein ole tekemistä jonkin laihduttamisen kanssa. Sinulla on lähinnä hyvä nälän sietokyky.
Korjaus:
1. *Resilienssiin
2. *Resilienssi
Opetelkaa sanojen taivutus, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistuneiden laihduttajien juurisyy on mitokondrioiden dysfunktio. Mutta voithan syyttää siitä luonteenpiirteitä jos se tekee itsellesi paremman olon.
Miten tämä korjataan?
Puhumalla suomea. Ammatti/sivistyssanoilla päteminen ei sovi vauva-palstalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistuneiden laihduttajien juurisyy on mitokondrioiden dysfunktio. Mutta voithan syyttää siitä luonteenpiirteitä jos se tekee itsellesi paremman olon.
Miten tämä korjataan?
Urheilu aktivoi terveellä mutta liikkumattomalla ihmisellä mitokondriot. Sitten jos ihminen ei ole terve, tilanne on jo paljon hankalampi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla lihottavat herkut ovat ainoa iloa ja mielihyvää tuova asia elämässä. Katson sarjoja tai elokuvia tai luen, ja samalla syön jotain hyvää. Ajatus siitä, että herkuista pitäisi luopua, on kestämätön. En vain keksi, mikä voisi korvata herkut elämässäni. Ihan turha ehdotella mitään harrastuksia tai muuta. En saa mitään mielihyvää liikunnasta tai jostain neulomisesta tai muusta puuhailusta. Elämänhalu laskee pelkästä ajatuksesta, etten enää voisi syödä mitään hyvää.
Sama tunne. Aamulla herätessä miettii, mitä ihanaa voi tänään syödä.
N 100kg
Niin siis se et ole sinä, joka niitä herkkuja mietit vaan candida albicans, joka tarvitsee niitä herkkuja elääkseen ja lisääntyäkseen ja kommunkoi suolistosi ja aivojesi välisellä kytköksellä. Kun saat kannan aisoihin ja siihen mittakaavaan, jossa sen kuuluu olla, mieliteot katoavat samalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistuneiden laihduttajien juurisyy on mitokondrioiden dysfunktio. Mutta voithan syyttää siitä luonteenpiirteitä jos se tekee itsellesi paremman olon.
Miten tämä korjataan?
Puhumalla suomea. Ammatti/sivistyssanoilla päteminen ei sovi vauva-palstalle.
Aivan tavallinen sana, sitä kuulee koko ajan.
En tiedä, minua kiusattiin läskiksi jo kun oli bmi 23
Sama