Oliko teillä lapsena tasapainoiset ja hyväntuuliset vanhemmat?
Kommentit (60)
Erittäin tasapainoiset. Useimmiten myös hyväntuuliset, vaikka toki usean lapsen vanhemmilla joskus pinnakin paloi. :)
Mun vanhemmat oli kyllä sellaiset perushyvät vanhemmat eli kaikki tarpeet huolehdittiin sekä aineellisesti että pääosin myös psyykkisesti.
Mutta joo, ei täydellisiä olleet, isä on asperger tyyppinen erakkoluonne joka viihtyi lähinnä töissä ja omissa oloissaan, äiti taas on aina ollut levoton ja usein ahdistunut häseltäjä, tulevien murehtija. Minä varsinkin olin tosi herkkä vaistoamaan äidin mielialat ja huolet ja kärsin niistä, vaikka äiti yrittikin lasten edessä näyttää iloista ja rauhallista naamaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollu.
Kerro lisää. Miten tämä ilmeni?
Ekat 7 vuotta oli, sitten isä alkoi alkoholisoitua.
Kyllä,meillä syötiin hyviä tuulihattuja melkein joka päivä.
Ei ollut. Jatkuvat riidat jäi mieleen, pahinta on se kun vanhemmat pakottaa lapsen valitsemaan kumman puolella on. Eivät voineet erota kun tulee kuulemma liian kalliiksi, vielä 30 vuotta myöhemminkin ahdistaa välillä käydä heillä.
Oli. Iloisia nuoralla kävelijöitä molemmat.
Äiti hermostui tai lähinnä turhautui välillä, jos olimme ihan mahdottomia ja tapeltiin liikaa veljien kanssa, mutta useimmiten ja lähtökohtaisesti hän oli tyyni ja rauhallinen sekä aina hymyilevä.
Lempeä.
Isä on dramaattinen luonne joten hän sai välillä ihme kilareita ei-mistään, mutta hänkin on perusluonteeltaan hauska ja iloinen ihminen.
Tosi dramaattinen vain, ja näyttää kaikki tunteet avoimesti niin hyvässä kuin pahassakin.
Turvallisia olivat molemmat, ja kodissamme naurettiin paljon.
Oli ajoittain. Elämässä kuitenkin tapahtuu asioita jolloin kaikki ei mene ihanasti ja tasapainoisesti. Kuitenkin silloinkin he välittivät meille lapsille turvallisen ja tasapainoisen arjen.
Ei valitettavasti ollu eikä puolisokaan ole.
Riitelivät paljon kun olin lapsi ja jatkuvaa turvattomuutta koin.
Isä ei ollut ikinä hyvällä tuulella, vaan aina kärttyinen, ärtyisä ja vihainen ja sai raivareita käsittämättömistä syistä. Jos joskus "nauroi" se oli todella pelottavaa. Hymyillyt ei ikinä. Oli arvaamaton ja räjähdysherkkä.
Nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, hänellä on masennuslääkitys ja on aivan eri ihminen. Tietysti ikäkin on muuttanut häntä. Voi miten toivon että hän olisi saanut hoitoa jo silloin kun olin lapsi!
Äiti sen sijaan saattoi joskus, ihme kyllä, lauleskella itsekseen kun puuhailu jotain. Hyväntuulisestu.
Ei ollut. Meillä oli aina hyvää terveellistä ruokaa, puhtaat vaatteet, oma koti, mökki, auto, ihan hyvät vanhemmat jotka piti meistä hyvää huolta.
Mutta sitten se toinen puoli. Vanhempani riitelivät ihan koko ajan ja meidän lasten edessä. Saattoivat huutaa 2h täyttä kurkkua jonka jälkeen isäni mökötti muutaman päivän. Hän ei puhunut äidilleni eikä oikein meille lapsillekkaan. Tunnelma oli ahdistava. Lisäksi vanhempani eivät koskaan leikkineet kanssamme tai tehneet yhtään mitään. Siis ei koskaan. Me emme myöskään koko lapsuuden aikana harrastettu mitään eikä meitä edes siihen kannustettu. Koen olevani heikkolahjainen oikeastaan ihan kaikessa.
Itse aina ajattelin olevani erilainen. Olenkin kyllä mielestäni parempi vanhempi kun omani olivat mutta valitettavasti osa heidän huonoista jutuistaan on tarttunut minuun ja mietin että varmaan tarttuu sitten myös omiin lapsiini.
Oman äitiyden myötä olen ymmärtänyt että vanhempani elivät niitä ruuhkavuosiaan ja olivat väsyneitä ja varmasti masentuneita. Emme me lapset koskaan esimerkiksi olleet missään hoidossa. Mutta olisivat he voineet silti edes joskus vaikka ulkoilla tai vaikka pelailla kanssamme. Tai kysynert josko haluaisimme harrastaa jotain ja kannustaneet siihen.
No en tasapainoisista tiedä, mutta ainakin hyväntuulisia olivat ja ovat edelleen. Erosivat tosin siinä viidenkymmenen ikäisinä.
Välillä oli hyväntuulisia mutta paljon oli vanhemmilla vaikeuksia kun ei ollu vakaa elämäntilanne niin oli stressiä, mielenterveysongelmia ja rahavaikeuksia yms.
Onko tämä kaikille itsestäänselvyys?