Oliko teillä lapsena tasapainoiset ja hyväntuuliset vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollu.

Kerro lisää. Miten tämä ilmeni?

Meillä ainakin lapset olivat pakollisia ruokittavia siinä missä elukatkin ja vanhemmat jatkoivat suhdettaan koska moraalisäännöistä ei joustettu eikä avioero ollut mahdollista moraalisista syistä johtuen.

Isällä oli alkoholismi ja taipumus käydä vieraissa ryyppyretkillään. Äiti motkottija oli mustasukkainen. Tilanne kärjistyi fyysiseksi käsikähmäksi eivätkä vanhemmat välittäneet siitä, mitä me lapset näimme.

Kaatuessaan isä antoi meille rahaa herkkuja varten ja äiti oli muutaman päivän lukkojen takana saunassa mustaa silmäänsä jne parantelemassa. Isämme ei osannut yksinkertaisimpia asioita ruoanlaitosta ja elimme lähinnä voileivillä.

Mitään hellyyttä perheessämme ei ollut varmaan muussa muodossa kuin että me lapset halasimme toisiamme ja tietenkin kissan ja koiran helliminen tuntui ihanalta. Muistan lapsena miettineeni kaikessa rauhassa kissa sylissäni istuen, että rakkauden on pakko varmaan tuntua samalta. Hyvältä ololta ilman vaaran pelkoa.

Tietenkin keskinäistä eripuraansa vanhemmat purkivat meihin lapsiin koska eivät voineet koko ajan olla fyysisesti toistensa kimpussa. Kyllä sitä sai aivan mitättömistä syistä tuosta noin vain tukkapöllyä tai korvatillikan kun vanhempi oli pahalla tuulella.

Varmaan lapsuudesta johtuen olen karttanut koko aikuisikäni kaikkia ihmissuhteita, joissa on hiemankaan draamaa.

Yksi ihana asia minkä voin vanhemmistani sanoa on se, että heille lapsiperhearki oli iloista ja mielestä.

Tulkintakysymys, ihmisen elämä kun siinä 15 vuoden aikana vaihtelee, joskus on stressiä ja taloudellisia ongelemia, väsymystä, sairautta, työttömyyttä, vanhemmat kuolee, raskauksia ja synnytyksiä, vauvavuosia... että tulkitaanko ihminen tasapainoiseksi jos välillä vituttaa niin että veri ei kierrä ja joskus ei vaan jaksa.

Mun vanhemmat on normaaleja ihmisiä, kaikkine tunteineen, vikoineen ja hyvine puolineen kuten kaikki muutkin. Meillä kotona riideltiin välillä mutta myös naurettiin paljon, ja samanlaista on meidän lasten omissa perheissäkin. Meidän perheessä on ollut kaikilla hyvä huumorintaju, ja sillä on menty sitten pahoista paikoistakin läpi. Samoin oma mieheni kanssa meidä yhdisti ensin huumori ja se on pitänyt meidät yhdessä vastoinkäymisistä huolimatta.

Myös se pitää ottaa huomioon että murrosikäisen aivot käy sellaista myllerrystä läpi että kyky tulkita ihmisten ilmeitä taantuu. On tutkittu että murrosikäinen ei siinä iässä välttämättä erota ihmisen ilmeestä onko ihminen vihainen vai huolestunut tai surullinen, eli murkkuikäiset tulkitsevat vanhemman olevan aina vihainen vaikka olisi surullinen tai huolestunut, ja siten reakoivat siihen että vanhemmat muka vihaa heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollu.

Kerro lisää. Miten tämä ilmeni?

Meillä ainakin lapset olivat pakollisia ruokittavia siinä missä elukatkin ja vanhemmat jatkoivat suhdettaan koska moraalisäännöistä ei joustettu eikä avioero ollut mahdollista moraalisista syistä johtuen.

Isällä oli alkoholismi ja taipumus käydä vieraissa ryyppyretkillään. Äiti motkottija oli mustasukkainen. Tilanne kärjistyi fyysiseksi käsikähmäksi eivätkä vanhemmat välittäneet siitä, mitä me lapset näimme.

Kaatuessaan isä antoi meille rahaa herkkuja varten ja äiti oli muutaman päivän lukkojen takana saunassa mustaa silmäänsä jne parantelemassa. Isämme ei osannut yksinkertaisimpia asioita ruoanlaitosta ja elimme lähinnä voileivillä.

Mitään hellyyttä perheessämme ei ollut varmaan muussa muodossa kuin että me lapset halasimme toisiamme ja tietenkin kissan ja koiran helliminen tuntui ihanalta. Muistan lapsena miettineeni kaikessa rauhassa kissa sylissäni istuen, että rakkauden on pakko varmaan tuntua samalta. Hyvältä ololta ilman vaaran pelkoa.

Tietenkin keskinäistä eripuraansa vanhemmat purkivat meihin lapsiin koska eivät voineet koko ajan olla fyysisesti toistensa kimpussa. Kyllä sitä sai aivan mitättömistä syistä tuosta noin vain tukkapöllyä tai korvatillikan kun vanhempi oli pahalla tuulella.

Varmaan lapsuudesta johtuen olen karttanut koko aikuisikäni kaikkia ihmissuhteita, joissa on hiemankaan draamaa.

Sinä taidat olla vähintään viisikymppinen, kuulostaa niin vanhanaikaiselta tuo touhu. Tai tosi vanhat vanhemmat, tai sekä että.

Ei ollut. Isä vietti viikonloput lähikuppilassa ja sitä seuraavat yöt oli vanhempien riitelyä ja seuraava päivä mökötystä. Ihan joka viikonloppu. Valvoin aina aamuyön tunneille ja odotin isää kotiin.

Ei ollut.

Mietin tätä tänään justiin aamulla että olis ihana päivittää Faceen "isänpäivä lusittu" tai ohitettu yms. Vihaan muiden päivityksiä isänpäivänä ja joku oli vielä kirjoittanut "turvallinen ja rakastava isä!" lapsuudenkuvan yhteyteen. Nämä satuttaa tosi paljon kun itsellä ei ollut eikä ole samaa ikinä. Osa ei sitten niin millään tajua asioita vaan pitää asioita itsestäänselvyytenä.

Joskus ois kiva nähdä päivitys että "tiedän että kaikilla ei ole rakastavaa isää joten kiitos omastani". Se helpottaisi edes jotenkin. Meille facekavereillehan eli muille ihmisille se päivitys on tarkoitettu, ei pelkästään itselle.

No ei 😂 Äiti oli useampaan otteeseen masentunut, niin synnytyksen jälkeistä kuin "normia". Iskä oli vähän sulkeutunut niinä aikoina. Mutta eipä se mitään, vähä jäi miellyttämisen tarvetta ja ahdistusta jos kenelläkään läheisellä on paha mieli ikinä mistään, mutta työstän näitä ongelmia koko ajan.

Hyvät välit vanhempiin silti. Pitää vaan oppia esim. sanomaan äidille vastaan, jos se alkaa vetoamaan pahaan mieleensä, jos aion tehdä jotain, mistä hän ei tykkää 😂 Vähän jos yrittää manipuloida. Mutta hyvä että tiedostan sen.

Varmaan vaikeisiin olosuhteisiin nähden hyväntuuliset vanhemmat.. Onneksi tilanne helpotti kun taloustilanne parani perheessä..

Ei ollut. Äidilläni oli masennusta ja muutakin persoonallisuuden häiriötä. Kävi töissä mutta esim. Joulut olivat järkyttävää suorittamasta ja eskaloituivat aina riitoihin. Ei ollut yleensäkän kotona mikään leikkisä ja naurun täytteinen ilmapiiri.

Toinen oli.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut.

Mietin tätä tänään justiin aamulla että olis ihana päivittää Faceen "isänpäivä lusittu" tai ohitettu yms. Vihaan muiden päivityksiä isänpäivänä ja joku oli vielä kirjoittanut "turvallinen ja rakastava isä!" lapsuudenkuvan yhteyteen. Nämä satuttaa tosi paljon kun itsellä ei ollut eikä ole samaa ikinä. Osa ei sitten niin millään tajua asioita vaan pitää asioita itsestäänselvyytenä.

Joskus ois kiva nähdä päivitys että "tiedän että kaikilla ei ole rakastavaa isää joten kiitos omastani". Se helpottaisi edes jotenkin. Meille facekavereillehan eli muille ihmisille se päivitys on tarkoitettu, ei pelkästään itselle.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Itselläni kesti kauan ennenkuin edes tajusin, että joillekin isä on lempeä ja rakastava, omani kun heitteli pitkin seiniä. Vaikka nykyisin on rauhallinen, ei se suhde koskaan muuttunut läheiseksi. Ei ollut mille rakentaa.

Molemmat on kyllä ihan lempeitä mutta olosuhteet oli huonot ja ilmapiiri sen mukainen.

En edes muista olisivatko koskaan edes hymyilleet. Olin vahinkolapsi. Ehkä minut olisi hyväksytty jos olisin poika. Isoveljeäni kyllä palvoivat. Oltiin niin köyhiä ettei rakkautta riittänyt tyttölapsille.

Mielikuva oli, että olisi ollut.

Mutta tarkemmin historiaani setviessä kävi ilmi, että äitini on ollut masentunut kun olin 6-8- vuotias.

Hän oli jopa hakenut apua masennukseen perheneuvolan psykologilta, mikä ei ollut aivan pieni juttu 70- luvun maaseudulla.

Psykologi oli 40km päässä kaupungissa, siellä ei yleensä muuten käyty kuin kerran-pari vuodessa.

Ei ollut, ja se vasta pelottavaa olikin jos olivat joskus hyvällä tuulella, sillä se aika meni itsellä stressatessa, koska seuraava riita ja raivoaminen taas alkaa. :(

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut.

Mietin tätä tänään justiin aamulla että olis ihana päivittää Faceen "isänpäivä lusittu" tai ohitettu yms. Vihaan muiden päivityksiä isänpäivänä ja joku oli vielä kirjoittanut "turvallinen ja rakastava isä!" lapsuudenkuvan yhteyteen. Nämä satuttaa tosi paljon kun itsellä ei ollut eikä ole samaa ikinä. Osa ei sitten niin millään tajua asioita vaan pitää asioita itsestäänselvyytenä.

Joskus ois kiva nähdä päivitys että "tiedän että kaikilla ei ole rakastavaa isää joten kiitos omastani". Se helpottaisi edes jotenkin. Meille facekavereillehan eli muille ihmisille se päivitys on tarkoitettu, ei pelkästään itselle.

Sama täällä. Sain ehdotuksen Facessa "Kiitos isä" -ryhmästä, liityin hetkeksi, mutta tuntui niin valheelliselta koko hymistely, että poistuin ryhmästä. Isäni oli alkoholisti/alkoholin suurkuluttaja, joka oli ajoittain useamman kerran väkivaltainen humalassa ja ilkeä.

Taas jälleen kerran näkee, millaiset ihmiset tälle palstalle postailevat.

Lähes kaikilla niin onneton ja pieleen mennyt lapsuus ja nuoruus.

Eipä siis ihme, että ollaan niin negatiivisia ja ilkeyttä täynnä useissa palstan kommneteissa ja aloituksissa.  Myös huono koulutustaso näkyy palstalla erittäin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Taas jälleen kerran näkee, millaiset ihmiset tälle palstalle postailevat.

Lähes kaikilla niin onneton ja pieleen mennyt lapsuus ja nuoruus.

Eipä siis ihme, että ollaan niin negatiivisia ja ilkeyttä täynnä useissa palstan kommneteissa ja aloituksissa.  Myös huono koulutustaso näkyy palstalla erittäin hyvin.

Ai, vasta nytkö sen huomaat.

Tämähän on vain mt-ongelmaisten naisten ikioma palsta.

Ja loput ovat poliittisia trolleja.

Olivat ♥ Olen lamassa lapsuuteni elänyt ja vanhempani 60-luvun lopulla syntyneitä. Lamassa me menetettiin ihan kaikki, talot ja muut, mutta itse en muista laman varsinaisesti vaikuttaneen vanhempiini noin niinkuin lapsen silmin katsottuna. Toki meille selitettiin silloin, miksi ei todellakaan saada sitä mitä halutaan varsinkaan just nyt, miksi muutettiin usein ja miksi vanhemmat olivat reissuhommissa, me mummolassa ja töistä palatessaan he olivat hyvin väsyneitä. Mutta silti vanhempani jaksoivat aina kaiken yhteisen ajan viettää meidän lapsien kanssa eivätkä he ikinä riidelleet meidän kuullen (mitä varmasti on tapahtunut, kun äkkipikaisia molemmat luonteeltaan ja siihen vielä tuo lama). He olivat iloisia, huumorintajuisia ja nauravaisia, opastivat ja ohjasivat meitä elämän varrella ja muistan yhä, miten meillä oli aina sukulaisia ja tuttuja käymässä ja kuinka aina oli kahvittelut meneillään, kun koulusta tuli kotiin. Todella hyvät muistot lapsuudesta jäi, vaikka pahimmillaan syötiinkin vain ruoka-avusta saaduilla avustuksilla ja koulussa.

En muista, että vanhempani olisivat riidelleet ikinä, johtui varmaan äitini pitkästä pinnasta. Olen kasvanut nykyään aika harvinaisessa kolmen sukupolven taloudessa, meillä lapset huolehtivat keskinäisestä riitelystä ja tappelemisesta, eivät aikuiset.