Oliko teillä lapsena tasapainoiset ja hyväntuuliset vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Olivat ♥ Olen lamassa lapsuuteni elänyt ja vanhempani 60-luvun lopulla syntyneitä. Lamassa me menetettiin ihan kaikki, talot ja muut, mutta itse en muista laman varsinaisesti vaikuttaneen vanhempiini noin niinkuin lapsen silmin katsottuna. Toki meille selitettiin silloin, miksi ei todellakaan saada sitä mitä halutaan varsinkaan just nyt, miksi muutettiin usein ja miksi vanhemmat olivat reissuhommissa, me mummolassa ja töistä palatessaan he olivat hyvin väsyneitä. Mutta silti vanhempani jaksoivat aina kaiken yhteisen ajan viettää meidän lapsien kanssa eivätkä he ikinä riidelleet meidän kuullen (mitä varmasti on tapahtunut, kun äkkipikaisia molemmat luonteeltaan ja siihen vielä tuo lama). He olivat iloisia, huumorintajuisia ja nauravaisia, opastivat ja ohjasivat meitä elämän varrella ja muistan yhä, miten meillä oli aina sukulaisia ja tuttuja käymässä ja kuinka aina oli kahvittelut meneillään, kun koulusta tuli kotiin. Todella hyvät muistot lapsuudesta jäi, vaikka pahimmillaan syötiinkin vain ruoka-avusta saaduilla avustuksilla ja koulussa.

<3

Oma isäni oli ihan alkkis. Kuoli viime vuonna maksakirroosiin. Isäni oli kyllä hurjan lempeä ja hauska, eikä koskaan väkivaltainen lapsia kohtaan, mutta äitiä sitten heitteli kerran kuussa pitkin seiniä oltiimpa me lapset paikalla tai ei. Ristiriitaiset tunteet.

Ei ollut. Suoraan minulle molemmat olivat kyllä tosi mukavia ja hyviä vanhempia omalla tavallaan, mutta riitelivät ja kantoivat kaunaa toisilleen niin paljon, että suurimman osan lapsuuttani kodin ilmapiiri oli ihan vereslihalla tai todella jännittynyt seuraavaa myrskyä odotellessa. Fyysistä väkivaltaa ei onneksi ollut. Isä yleensä häipyi omien juttujensa pariin, ja äitini terapeuttina olen toiminut jostain 9-vuotiaasta lähtien. Raskasta on, vieläkin 20 vuotta myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut. Äidilläni oli masennusta ja muutakin persoonallisuuden häiriötä. Kävi töissä mutta esim. Joulut olivat järkyttävää suorittamasta ja eskaloituivat aina riitoihin. Ei ollut yleensäkän kotona mikään leikkisä ja naurun täytteinen ilmapiiri.

Tuo kodin ilmapiiri oli meilläkin sellainen painostavan ahdistava ja jatkuvasti sai elää sellaisessa pikkupelossa koska räjähtää ja saa selkäänsä. Vanhemmat oli kumpikin melko tuppisuita ja jäyhiä eikä meillä nauru raikanut koskaan vaan ainoa tapa kommunikoida oli jonkinlainen raivoaminen/noituminen ja muuten oltiinkin hiljaa.

Meillä ei myöskään harrastettu mitään anteeksipyyntöjä tai hyvänyöntoivotuksia saati sitten halailuja tai sylittelyjä.

Mun vanhemmat painoi päivätöiden lisäksi yrittäjän arkea illat ja viikonloput ja maatilakin piti hoitaa siinä samalla. Useimmiten muistan vanhempani kireinä tai hermostuneina, kun olivat sitten jossain välissä joskus kotonakin. Sillä lailla tasapainoista arki oli, että kenenkään ei tarvinnut pelätä sekoavan tai tekevän väkivaltaa, pään päällä oli katto ja pöydässä ruokaa, vaikka rahasta oli tiukkaa ja sitä ei salailtu lapsilta. Mutta emotionaalisesti tukea ei saanut. Ehkä vanhemmat oli tosi väsyneitä kaikesta, mutta opin muutaman yrityksen ja erehdyksen, että minun täytyy olla kuormittamatta heitä esimerkiksi omalla pahalla olollani (joka oli todennäköisesti jo varhain alkanut toistuva masennus), koska palkintona huolista avautumisesta oli usein syyllistämistä ja huutoa. Eli sinänsä vakaa perhe ja koti (kunnes vanhemmat erosi kun olin 17), mutta sinänsä epävakaa, että lapset joutuivat kantamaan paljon huolta perheen asioista, hoitamaan osansa maatilan töistä ja oppimaan olemaan tukeutumatta vanhempiinsa, etteivät kuormittaisi näitä liikaa.

No ei todellakaan. Äiti hermostui milloin mistäkin ja piti mykkäkoulua ja kiukutteli murhaava ilme kasvoillaan monta päivää. Isä ei töistä kotiin tullessaan edes tervehtinyt. Sitten kun oli juonut tarpeeksi niin saattoi puhuakin. Tähän lisäksi vielä vanhempien järkyttävät väkivaltaiset huutoriidat joihin jouduin menemään väliin jo ala-asteikäisenä. Että eipä ollut kovin hyväntuuliset tai tasapainoiset vanhemmat, enkä sitten ollut sitä itsekään kun masennuin ja mietin itsemurhaa jo kuudennella luokalla.

Eipä ollut. Oli riitoja, kireää ilmapiiriä, liiallista alkoholinkäyttöä, heiteltiin tavaroita, huudettiin ja raivottiin. Ikinä ei pyydetty anteeksi. Pelkäsin niin monet kerrat, että nyt ne eroaa. Ja kuinka ollakaan, siellä ne vieläkin sietävät toisiaan saman katon alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas jälleen kerran näkee, millaiset ihmiset tälle palstalle postailevat.

Lähes kaikilla niin onneton ja pieleen mennyt lapsuus ja nuoruus.

Eipä siis ihme, että ollaan niin negatiivisia ja ilkeyttä täynnä useissa palstan kommneteissa ja aloituksissa.  Myös huono koulutustaso näkyy palstalla erittäin hyvin.

Ai, vasta nytkö sen huomaat.

Tämähän on vain mt-ongelmaisten naisten ikioma palsta.

Ja loput ovat poliittisia trolleja.

No onneksi me kaltoinkohdellut jaksetaan kuitenkin näitä teidän viiltäviä viestejä. 😉

Ei ollut eikä ole vieläkään.

Valitettavasti ei ollut. Omakin parisuhde on mitä on. Ja huonoilla eväillä ei pitkälle jaksa.

Nyt yli nelikymppisenä kun on omat lapset saanut pian täysi-ikäiseksi, on voimat ihan loppu ja tänään olin ensimmäisen kerran terapiassa. Kyllä, olen huonosti koulutettu. Enkä hakemallakaan löydä mitään hyvää itsestäni. Varmaan joku etevämpi osaa haukkua lisää.

Ei ollut ja kadehdin muita lapsia, joilla kuvittelin olevan asiat paremmin. Vanhempani olivat vanhoja, olin ainoa ja toivottu lapsi. Äitini itse lempeys, todella rakastettava luonne. Mutta isällä oli mt-ongelmaa, joka ei ollut tosiaankaan missään hoidossa, lääkitys olisi voinut auttaa... Kun hänellä oli hyvä jakso, elämä saattoi olla mukavaakin, mutta jossain vaiheessa vaihtui meno, silloin hän oli vainoharhainen ja aggressiivinen, äidille antoi turpaan, minua taas rankaisi enemmän vielä verbaalisesti, kuin fyysisesti. Mikään tekemäni ei ollut tällöin hyvä ja mm. poltti leluni/tavarani (pihalla tai uunissa) monta kertaa... Ja alkoholi ei tosiaan ollut hänelle ongelmana, äitikin absolutisti. No, hengissä selvittiin lapsuudesta ja vanhempani pysyivät naimisissa loppuun asti (kumpikin jo kuollut).

Ei. Epävakaita ja itsekeskeisiä ihmisiä.

Ei kovinkaan. Isäni on aina ollut etäinen ja kuritti meitä piiskaamalla. Minä sain varsinkin selkääni, koska ärsyynnyin häneen usein enkä totellut. Hän kiusasi myös henkisesti. Nauroi, kun itkin ja raivosin, joskus vain tuijotti. Sanoi, että huuda kovempaa ja avasi ikkunat, niin että kuuluu ulos asti. Otti kameralla valokuvia, kun huusin ja raivosin. Jos jotain hyvää, niin hän on aina kehunut hyvistä arvosanoista, eikä ole koskaan moittinut huonoista numeroista. Olen usein saanut kuulla olevani fiksu ja lahjakas.

Äitini oli läsnäoleva, iloinen, hauska ja lämmin, mutta jokseenkin ahdistunut. Kyllä hänkin minua joskus on lyönyt. Kerran hyökkäsi ihan kunnolla kimppuun niin, että koulussa kaverit kyseli, että mitä sulle on tapahtunut. Sanoin, että veljen kanssa tapeltiin. Nämä oli kuitenkin todella harvoja kertoja. Olen vanhin lapsi ja olen kokenut äidin aina läheiseksi ja parhaaksi kaveriksi. Mutta teini-ikäisenä sainkin sitten kuunnella hänen huoliaan ja murheitaan, vaikka olisin kaivannut itselleni tukea.

Nyt olen 23-vuotias ja minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, eikä yhtään ystävää. Jotain itsetunnon vauriota varmasti on, mutta olen kuitenkin luonteeltani tasainen ja iloinen. Opiskelen amkissa unelma-alaani. Uskon, että tästä vielä noustaan!

No ei ollut. Isä oli ja on edelleen arvaamaton ja räjähdysherkkä. Välillä on niin hyvällä tuulella ja varsinkin vieraiden läsnäollessa osaa esittää todella hyvin, mutta muuten sai jatkuvasti olla varpaillaan raivokohtausten takia. Ne kohtaukset ovat ihan kamalia, ja ne saattaa tulla ihan vaikka siitä että toinen ei heti kuule kysymystä tai toimii liian hitaasti. Silloin on helvetti irti. Ihan näin aikuisenakin silloin harvoin kun menen käymään niin oikeasti pelkään.

Äitiä ei onneksi tarvitse pelätä ja hän onkin perusluonteeltaan lempeä, paitsi väsyneenä suuttuu ja huutaa, mikä on kyllä ihan ymmärrettävää. Onneksi erosi isästä, vaikka se koville ottikin ja sai mm. tappouhkauksia.

Juu ei. Isällä rajatilapersoonallisuus skitsoaffektiivisilla piirteillä, mutsi kroonisen depression ja ahdistuneisuushäiriön kourissa. Aivan järjetöntä sekoilua välillä, vaikka muuten ihan perusälykkäitä. Ihmettelen, miten ei lastensuojelu puuttunut...jälkikäteen ajateltuna ollaan oltu kyllä psyykkisesti kaltoinkohdeltuja ja laiminlyötyjä. Mutta mutsi sairaanhoitajana tottunut puhelemaan uskottavasti ja oikealla kielellä alan ihmisille, niin ei vissiin viranomaisilla sit huoli herännyt..

Ei oikeastaan. Äiti oli iloinen ja sosiaalinen ja kunnianhimoinen. Hän toivoi, että isäkin olisi "kehittänyt itseään", mutta sellainen ei kiinnostanut isää. Isä koki vointinsa hyväksi, kun sai alkoholia. Äiti puolestaan hermostui isän juomisesta. Isä oli mustasukkainen siitä, että äiti tapasi ihmisiä, kävi teatterissa ja ylipäänsä tykkäsi olla menossa. He siis riitelivät aika paljon.

Toisaalta heillä oli hyviäkin hetkiä ja mm. samansuuntainen sisustusmaku. Molemmat tykkäsivät remontoida kotia.

Äiti huolehti terveydestään, isä ei niinkään.

Sikäli yllätti, että äiti sairastui ja kuoli isää nuorempana. Isä eli vielä muutaman vuoden äidin jälkeen. He erosivat yli viisikymppisinä, mutta olivat ystäviä loppuun saakka. Se kuulostaa kliseeltä, mutta he todella tulivat paremmin toimeen keskenään, kun olivat eronneet.

Nuorempana koin usein, että isä oli vaikea jotenkin. Näin hänen ilmeestään, milloin jokin alkoi ottaa häntä päähän, ja tiesin, että kohta tulee peetä niskaan. Vanhemmiten hän muuttui rauhallisemmaksi.

Ei ollut tasapainoiset. Molemmat jollain lailla epätasapainoisia. Äidillä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä, oli pitkään psykiatrisessa sairaalassa ja puhui itsemurhasta ym. Todella rankkaa oli välillä kun kannoin huolta äidistä. Isä oli muutoin epätasapainoinen ja tunnelukkoinen. Tunnelma oli isän kanssa usein jännitteinen ja isä oli monesti tunnekylmä, että "Teet tai itket ja teet", näin kärjistetysti. Esimerkiksi monesti muistan itkeneeni kun isä opetti minulle matematiikkaa. Olin ns. "kympin tyttö", ja harjoittelin usein matematiikkaa isäni kanssa. Monesti harjoittelusessio ei sujunut hyvin, vaan päätyi siihen, että tunsin itseni tyhmäksi ja huonosti ja monesti päättyi siihen, että itkin. Isä ei reagoinut mitenkään vaan oli tunnekylmä, heitti lisää vettä myllyyn. Toinen huono muisto on se kun olimme urheiluliikkeessä ja isä pakotti ostamaan sieltä aurinkolasit. Ostat tai itket ja ostat ne nyt. Tunnelma oli sellainen ahdistava ja painostava.

Huh. Tämähän meni ihan psykologisessiosta. Kiitos. Ei ihme että olen tällainen kuin olen nyt; miellyttäjä, ja minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko (esiintyminen, arvostelun kohteeksi joutumisen pelko).

Isä kyllä, äiti narsisti.

Ensimmäiset 10 vuotta oli, sitten isä jäi työttömäksi ja alkoi alkoholisoitumaan ja muuttui täysin toiseksi ihmiseksi.

Oli, mutta se ei auttanut suojaamaan minua maailman raakuudelta ja mielen särkymiseltä. Olen usein pohtinut, että olisi pitänyt olla kovempi kuri ja jopa riitoja että olisin karaistunut. Kovien perheiden lapsia ei kiusattu tai jos kiusattiin, he selvisivät. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut tasapainoiset. Molemmat jollain lailla epätasapainoisia. Äidillä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä, oli pitkään psykiatrisessa sairaalassa ja puhui itsemurhasta ym. Todella rankkaa oli välillä kun kannoin huolta äidistä. Isä oli muutoin epätasapainoinen ja tunnelukkoinen. Tunnelma oli isän kanssa usein jännitteinen ja isä oli monesti tunnekylmä, että "Teet tai itket ja teet", näin kärjistetysti. Esimerkiksi monesti muistan itkeneeni kun isä opetti minulle matematiikkaa. Olin ns. "kympin tyttö", ja harjoittelin usein matematiikkaa isäni kanssa. Monesti harjoittelusessio ei sujunut hyvin, vaan päätyi siihen, että tunsin itseni tyhmäksi ja huonosti ja monesti päättyi siihen, että itkin. Isä ei reagoinut mitenkään vaan oli tunnekylmä, heitti lisää vettä myllyyn. Toinen huono muisto on se kun olimme urheiluliikkeessä ja isä pakotti ostamaan sieltä aurinkolasit. Ostat tai itket ja ostat ne nyt. Tunnelma oli sellainen ahdistava ja painostava.

Huh. Tämähän meni ihan psykologisessiosta. Kiitos. Ei ihme että olen tällainen kuin olen nyt; miellyttäjä, ja minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko (esiintyminen, arvostelun kohteeksi joutumisen pelko).

Tämä viesti toi mieleen että tuota fraasia käytti meidänkin isä. En ollut edes muistanut tuota, nyt kuulen päässä isän äänen "mene huoneesees siitä! Joko meet tai itket ja meet!". Ja tuokin johtui aina siitä jos ikinä vastustin mitään tai kiukustuin jostain, esim. siitä että multa kiellettiin jotain mutta ei kerrottu syytä. Todella epäoikeudenmukaista, muistan vieläkin sen ahdistuksen mikä tuosta seurasi.