Miten jaksatte ns. “poikien maailmaa”

Miksi käytät emojeita? Yritätkö olla nuorekas?

Vierailija kirjoitti:

Vietitkö sitten itse aikaa nuorena niiden herkkien taidepoikien kanssa vai juurikin öyhöttävien ja väkivaltaisten raggarien? Pata kattilaa soimaa.

En kumpienkaan 😂 18-vuotiaana menin naapurin pojan kanssa treffeille ja siitä tuli mieheni ja lasteni isä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi käytät emojeita? Yritätkö olla nuorekas?

Miksi sinä et käytä? Yritätkö niin saada itsesi vaikuttamaan enemmän vakavasti otettavalta?

Minusta poikien äitinä on hyvin mutkatonta. Asiat sanotaan suoraan, mitään ei jäädä valvomaan, ei toisten tekemisiä, sanomisia.

Joskus vauhti ja järjetön energia väsyttää, mutta onneksi kaikilla on ollut liikunnalliset harrastukset, missä on saanut energiaa purettua oikealla tavalla.

Antaa pojan riehua, kunhan ei pahaa tee. Jos hän on jo koululainen, eihän sun tarvitse olla kädestä pitämässä kun leikkii ulkona. Kyllä siellä on tilaa temmeltää.

Minun poikani ei niin kauheasti reuhonnut, mutta hänen juttunsa olivat alakoulussa ja vielä yläkoulussakin aika epäkiinnostavia, pelit, pelit,pelit, tubettajat, nerffi pyssyt.Sen ikäiset pojat tuntuvat kaikki aika samanlaisilta. Mutta nyt lukiossa hän on tosi hyvää juttuseuraa, puhutaan psykologiasta ja politiikasta. Myös kaveripiirin jutuista haluaa puhua.Mielipiteitä löytyy. Sääli kun alkaa olla jo aikuinen eikä ole enää montaa vuotta tässä.

Poikien maailma ei toki voi olla yhtä arvokas kuin tyttöjen maailma. Ehkä poikia voisi pakottaa leikkimään kotia ainakin tunnin päivässä.

Mun poika on aina ollut vähän erilainen poika, ei ole koskaan riehunut, uhonnut tai ollut mikään rämäpää. En olis varmaan sellaista poikaa kestänytkään. Poika on tykännyt aina leikkiä rauhallisia leikkejä tai vaan pelata tietokoneella. En tiedä olisko mun hermot edes kestäneet sellaista rämäpääpoikaa.

Hyvin tähän asti. Poika on 20v. Hän on ainoa lapsi.

Mulla oli lapsena myös poikia kavereina. On isoveli ja pikkusisko.

Mun poika ei ehkä ole mikään kovin riehumaan, mutta on aina ollut energinen ja vain lyhyen ajan paikoillaan pysyvä. Ei se ole kyllä häirinnyt minua. Taisteluleikit ovat olleet kivoja, enää hän ei kyllä ole leikki-iässä, mutta me pelataan nykyään yhdessä pleikalla. Minusta on ollut kivaa päästä mukaan "poikien maailmaan", koska minulla oli vain sisaria eikä ollut poikia kavereinakaan. Ihan uusi maailma on avautunut pojan myötä.

Minulla on rauhallinen ja harkitsevainen poika, tykkää lukea ja leikkiä legoilla, pärjää hyvin koulussa, on avulias ja hyväntuulinen kotona, harrastaa tennistä. Ei riehu eikä omaa minkäänlaista tuhoamisvettiä, päinvastoin, kantaa jopa sisälle eksyneet ötökät ulos.

Hyvin kestän hänen mailmaansa, ei kaikki pojat ole samanlaisia.

Siskojen kanssa kasvaneena mulle on ollut silmiä avaavaa olla pojan äiti. Meilläkin asuu herkemmänpuoleinen poika jota kiinnostaa tiede ja ötökät.... mutta myös taisteluleikkejä leikitään ja meteli on välillä korviahuumaava.

Urheiluharrastukset pitävät superenergian siedettävässä mittakaavassa, meno yltyy silti välillä hurjaksi etenkin silloin kun on kavereita kylässä.

Me ollaan kannustettu lasta puhumaan tunteistaan ja leikkimään tyttöjenkin kanssa, on tärkeää tehdä tilaa sille herkkyydellekin ja normalisoida kaikenlaiset tunteet. Ollaan myös alusta asti tehty parhaamme kannustaaksemme lasta olemaan rohkeasti oma itsensä eikä mennä mukaa poikajoukon typeriin tempauksiin vain kuuluakseen joukkoon.

Meillä on järkevä, oikeudenmukainen ja sosiaalinen lapsi.

Minua on kyllä hämmentänyt se fyysisyys. Omat pojat eivät ole olleet mitään tappelijoita mutta kavereista kyllä löytyy ja ihan isojen yläkoululaisen poikienkin elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä, kuka kestää kipua eniten ja kuka voittaa kädenväännön. Osalle pojista tuntuu kilpailu olevan kaikki kaikessa. Omia poikiani ymmärrän mutta näitä kavereita aina en.

Sen sijaan tyttöjen maailman on alkanut lasten kasvaessa ärsyttämään yhä enemmän. Pojilla ongelmat ratkaistaan tavalla tai toisella nopeasti (ja valitettavan usein fyysisesti), tytöt pelaavat peliä, jossa sanovat yhtä ja tarkoittavat toista. Siinä jätetään asioita piiloon, tehdään valtapelistä näkymätöntä aikuisten silmille. Aikuisen on vaikea nähdä ja tajuta, kuka on uhri. Todella kaksinaamaista peliä, joka näkyy eniten yläkouluikäisissä tai alakoulun vikoilla luokilla. Oma lapseni on ollut uhri mutta myös sitten tällaisen valtapelaajan innokas apuri, vaikka on erittäin empaattinen ja kiltti noin ylipäätään. On käyty valtavasti keskusteluja esim. siitä, mitä ilmeet ja eleet kertovat. Osa vanhemmista kuittaa ongelmat lastenvälisinä eivätkä välitä, kun kehenkään ei fyysisesti satu.

Pojat ovat erilaisia kuin tytöt. Esim tuo kilpailullisuus tuli mulle yllätyksenä, ihan pienestä pitäen kaikesta piti kisata. Lisäksi kiinnostus aseisiin yllätti. Kaveri ei hankkinut pojalleen leluasetta, kun piti sitä kamalana, kunnes selvisi, että tämä ” aseeton” oli leikeissä aina se, joka joutui ammutuksi.

Kiinnostus autoihin oli myös erilaista: pörisevä ääntely ja ajaminen puupalikalla alkoi jo ennen puhetta.Vain omien lasten perusteella kyseenalaistan äärimmäisyyksin viedyn sukupuolineutraalin kasvatuksen,sillä lapset eivät ole sukupuolineutraaleja.

Vierailija kirjoitti:

Minun poikani ei niin kauheasti reuhonnut, mutta hänen juttunsa olivat alakoulussa ja vielä yläkoulussakin aika epäkiinnostavia, pelit, pelit,pelit, tubettajat, nerffi pyssyt.Sen ikäiset pojat tuntuvat kaikki aika samanlaisilta. Mutta nyt lukiossa hän on tosi hyvää juttuseuraa, puhutaan psykologiasta ja politiikasta. Myös kaveripiirin jutuista haluaa puhua.Mielipiteitä löytyy. Sääli kun alkaa olla jo aikuinen eikä ole enää montaa vuotta tässä.

Ei kai lapsia sen takia tehdä, että tämän jutut olisivat aikuisen mielestä "kiinnostavia" ja kiinnostavuus taitaa toimia molempiin suuntiin. Vähän kylmäävää tekstiä. 

En tiedä

Vierailija kirjoitti:

Siskojen kanssa kasvaneena mulle on ollut silmiä avaavaa olla pojan äiti. Meilläkin asuu herkemmänpuoleinen poika jota kiinnostaa tiede ja ötökät.... mutta myös taisteluleikkejä leikitään ja meteli on välillä korviahuumaava.

Urheiluharrastukset pitävät superenergian siedettävässä mittakaavassa, meno yltyy silti välillä hurjaksi etenkin silloin kun on kavereita kylässä.

Me ollaan kannustettu lasta puhumaan tunteistaan ja leikkimään tyttöjenkin kanssa, on tärkeää tehdä tilaa sille herkkyydellekin ja normalisoida kaikenlaiset tunteet. Ollaan myös alusta asti tehty parhaamme kannustaaksemme lasta olemaan rohkeasti oma itsensä eikä mennä mukaa poikajoukon typeriin tempauksiin vain kuuluakseen joukkoon.

Meillä on järkevä, oikeudenmukainen ja sosiaalinen lapsi.

Juuri näin. Meidänkin pojassa on tuo herkkä puoli (varmaan kaikissa pojissa on). Ja sitten se toinen puoli 😄

Ja nuo mielenkiinnonkohteet on tosiaan itselleni aika epämielenkiintoisia usein (ei aina). Toki koitan kuitenkin olla kiinnostunut ja olla asioista vähän perillä ja osallistuakkin.

Mulla on pieni tyttö, joka on vauvasta ollut aika vilpertti. Kova touhuamaan, myös meluamaan ja välillä häntäkin kiinnostaa taistelut ym. jutut. Hyvin kilpailuhenkinen, mitä itse en ole ollut koskaan. Ei pidä siis olla niin yksisilmäisten, tyttöjä ja poikia on kaikenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Minua on kyllä hämmentänyt se fyysisyys. Omat pojat eivät ole olleet mitään tappelijoita mutta kavereista kyllä löytyy ja ihan isojen yläkoululaisen poikienkin elämä tuntuu pyörivän sen ympärillä, kuka kestää kipua eniten ja kuka voittaa kädenväännön. Osalle pojista tuntuu kilpailu olevan kaikki kaikessa. Omia poikiani ymmärrän mutta näitä kavereita aina en.

Sen sijaan tyttöjen maailman on alkanut lasten kasvaessa ärsyttämään yhä enemmän. Pojilla ongelmat ratkaistaan tavalla tai toisella nopeasti (ja valitettavan usein fyysisesti), tytöt pelaavat peliä, jossa sanovat yhtä ja tarkoittavat toista. Siinä jätetään asioita piiloon, tehdään valtapelistä näkymätöntä aikuisten silmille. Aikuisen on vaikea nähdä ja tajuta, kuka on uhri. Todella kaksinaamaista peliä, joka näkyy eniten yläkouluikäisissä tai alakoulun vikoilla luokilla. Oma lapseni on ollut uhri mutta myös sitten tällaisen valtapelaajan innokas apuri, vaikka on erittäin empaattinen ja kiltti noin ylipäätään. On käyty valtavasti keskusteluja esim. siitä, mitä ilmeet ja eleet kertovat. Osa vanhemmista kuittaa ongelmat lastenvälisinä eivätkä välitä, kun kehenkään ei fyysisesti satu.

Jep, tämä aloitushan ei todellakaan tarkoita etteikö “tyttöjen maailmassa” olisi paljonkin pielessä. Mutta se on kaikessa julmuudessaankin kuitenkin itselle valitettavan tuttua.

Poikien taas ei. Tuo kilpailu ja nokittelu on pojilla usein tosi kovaa, se alkoi mielestäni jo eskarissa. Se usein verhotaan vitsailuun ja kaverilliseen naljailuun, eli on pojatkin omalla tavallaan julmia kaverisuhteissaan. Ja oma poika on siinä usein mukana, mutta se selvästi myös uuvuttaa häntä ja varmaan siitä usein tulee pahaa mieltäkin (näkyy sitten kotona kiukkuna ja puheissa).

Miten isän osallistuminen poikien elämään vaikuttaa käytökseen? Levottomampia varmasti, jos tätä ei kiinnosta, vaan komentaa aina tieltä pois tai pahempaa? Tai jos ei läsnä elämässä, esim. eron jälkeen.