Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Normaalia, tasa-arvoista. Sain erityislapsen ja perinteisen miehen, mutta selvittiin.

Yöheräämisiin en osannut varautua mitenkään, kun lapset olivat pieniä. Se miten rankkaa yöheräily on.

Yhdessä tekemistä, olemista. Opetetaan lapsille niitä asioita, mistä itse pidämme, ja tuemme kasvussa niittenkin asioiden tiimoilta, joista ehkä emme itse niin välitä :D

Sitähän se oli, ihanaa aikaa kaikkineen.

Ajattelin että en koskaan huuda lapsilleni (olen huutanut). Että he uskovat heti mitä sanon ja tottelevat. Olen itse ollut hyvin kiltti ja tottelevainen lapsena ja lapsemme ovat enemmän kokeilevia sekä tempperamenttisia kuin minä tai isänsä.

En uskonut näin syvän masennuksen tulevan. Silti rakastan tytärtäni.

Kyllä mulla oli aika realistinen kuva. Hyvä ystäväni sai lapsen nuorena ja asuimme ihan lähekkäin. Olin heidän kanssaan tosi paljon, kun lapsi (kummilapseni) oli pieni, joten kyllä ne asiat tulivat aika tutuksi. Serkkuni sai lapsen samaan aikaan, ja heidänkin kanssaan tuli vietettyä aikaa. Hoidin myös serkkuni lasta yhdessä vaiheessa aina yhtenä päivänä viikossa.

Kuvittelin että en koskaan väsy, vaan jaksan aina olla virkeä. Kyllä olen väsynyt monen monta kertaa. Yllättävän paljon tarvitsen myöskin omaa rauhaa. En tiedä pitäisikö tästä kantaa jotenkin huonoa omaatuntoa, mutta kun olen introvertti.

En ajatellut. En pätkääkään. Tiesin mitä se on, mutta se on eri asia kuin kokemus siitä.

Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä vauvoista eikä heidän hoidosta, en ollut pidellut vauvaa edes sylissä ennen omaa vauvelia. Jotenkin sitä vaan oppi tarvittavan ja alkoi äidin vaistot heräämään.

Eroahdistus oli jotain ihan potenssiin sata molemmilla taaperoilla. Ihan järisyttävä kokemus kun ei päässyt puolta metriä poispäin lapsesta kun alkoi jo se huuto. Molemmilla! Olin lukenut eroahdistuksesta ja ajattelin että helpoltahan tuo kuulostaa (lasten kasvatuskirjoissa).

Mulla oli aika realistinen kuva ja siksi keskustelinkin lapsia ensisijaisesti halunneen mieheni kanssa pitkään ja hartaasti siitä, miten lapsenhoito ja työnjako tasa-arvoisesti meillä järjestettäisiin. Yllätyksenä tuli se, että näiden keskustelujen sisältö lensi ikkunasta sillä siunaaman hetkellä kun lapsi tuli sairaalasta kotiin ja miestä lakkasi huvittamasta.

Koulumaailma tuli yllätyksenä. Kurinalaisuus ja tiukkuus. Wilma HUOH.

Luulin lapsiperhe-elämän olevan kamalaa. Kaikki puhuvat vain rankkuudesta, unettomuudesta ja muista negatiivisista asioista. Harva kertoo perhe-elämän hyvistä puolista. Vauvavuodet olivat ihania, ei univelkaa.  Iloiset lapset, jotka ovat mahtavaa seuraa. 

Se myös yllätti, kuinka sosiaalista pikkulapsivaihe on. Omat lapset ovat sosiaalisia, joten kokoajan löydetään leikkikavereita ja puistoissa, asuinalueella ja päiväkodissa täytyy tietenkin jutella vanhempienkin kanssa jonkun verran. Uusia tuttavuuksia tullut paljon lasten myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulla oli aika realistinen kuva. Hyvä ystäväni sai lapsen nuorena ja asuimme ihan lähekkäin. Olin heidän kanssaan tosi paljon, kun lapsi (kummilapseni) oli pieni, joten kyllä ne asiat tulivat aika tutuksi. Serkkuni sai lapsen samaan aikaan, ja heidänkin kanssaan tuli vietettyä aikaa. Hoidin myös serkkuni lasta yhdessä vaiheessa aina yhtenä päivänä viikossa.

Mä en nyt siis sano, ettei meidän lapsiperhe-elämä ole ollut rankkaa (on se ollut), mutta tällainen positiivinen yllätys sentään on tullut: just tuon mainitsemani serkun perheessä on ollut tosi rankkoja sairasteluja. He ovat esim. olleet koko perheen voimin oksennustaudissa, kun lapset olivat pieniä (kahdella vanhemmalla on vielä pieni ikäero). Meillä sairastelut ovat menneet sillä tavalla hyvin, että toistaiseksi olemme olleet sairaana vähän limittäin, ei kaikki yhtä aikaa. Ja nyt lapsemme ovat jo sen verran isoja, etteivät molemmat ole enää ihan avuttomia, joten ehkä pahin on nyt suurimmalta osin vältetty. Serkkuni joskus kertoi, että kauhein sairastelumuisto oli se, että hän makasi oksennustaudin kourissa kylppärin lattialla ja esikoinen paukutti häntä jollain lelulla päähän...

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aika realistinen kuva ja siksi keskustelinkin lapsia ensisijaisesti halunneen mieheni kanssa pitkään ja hartaasti siitä, miten lapsenhoito ja työnjako tasa-arvoisesti meillä järjestettäisiin. Yllätyksenä tuli se, että näiden keskustelujen sisältö lensi ikkunasta sillä siunaaman hetkellä kun lapsi tuli sairaalasta kotiin ja miestä lakkasi huvittamasta.

Voi ei. :(

Arvaapa, mä vieläkin muistan kun pelasimme mieheni kanssa jotain "hauskaa" peliä ennen esikoista, kysymyksiä ja vastauksia: kumpi puolisoista hoitaa heräilevän lapsen yöllä, mies vastaa että hän. Joo-o, ei nähty sitä yöhoitamista kyllä kertaakaan. Mä sain ravistella miestä (isää) tosi tilanteessa hereille että ota jo välillä vauva syliin että saisin nukkua edes kaksi tuntia putkeen ja siihen samaan mies käänsi kylkeään ja nukahti. Tällaista tämä on.... todellisuus.

Vierailija kirjoitti:

Luulin lapsiperhe-elämän olevan kamalaa. Kaikki puhuvat vain rankkuudesta, unettomuudesta ja muista negatiivisista asioista. Harva kertoo perhe-elämän hyvistä puolista. Vauvavuodet olivat ihania, ei univelkaa.  Iloiset lapset, jotka ovat mahtavaa seuraa. 

Se myös yllätti, kuinka sosiaalista pikkulapsivaihe on. Omat lapset ovat sosiaalisia, joten kokoajan löydetään leikkikavereita ja puistoissa, asuinalueella ja päiväkodissa täytyy tietenkin jutella vanhempienkin kanssa jonkun verran. Uusia tuttavuuksia tullut paljon lasten myötä. 

Teillä on ollut hyvä, jopa "tuuria" kun ei ole ollut univelkaa. Luultavasti univelkaisuus vaikuttaa niin paljon koko vauva-aikaan.

Mä taas luin kaikkialta miten ihanaa on vauva-aika ja pikkulapsiaika, lapsiperhe-elämä. Missään ei ollut mitään mainintaa että voisi olla rankkaakin. Minä koin rankkana sekä vauva- että pikkulapsi-ajat. Nyt kun lapsemme ovat teinejä, on tosi helppoa verrattuna noihin aikoihin. <3

Vierailija kirjoitti:

Luulin lapsiperhe-elämän olevan kamalaa. Kaikki puhuvat vain rankkuudesta, unettomuudesta ja muista negatiivisista asioista. Harva kertoo perhe-elämän hyvistä puolista. Vauvavuodet olivat ihania, ei univelkaa.  Iloiset lapset, jotka ovat mahtavaa seuraa. 

Se myös yllätti, kuinka sosiaalista pikkulapsivaihe on. Omat lapset ovat sosiaalisia, joten kokoajan löydetään leikkikavereita ja puistoissa, asuinalueella ja päiväkodissa täytyy tietenkin jutella vanhempienkin kanssa jonkun verran. Uusia tuttavuuksia tullut paljon lasten myötä. 

Tämähän se on introvertti painajainen. Pakko olla sosiaalinen lasten takia.

Univelka tulee tutuksi kun saa kaksi lasta puolentoista vuoden ikäerolla ja kumpikin on huonoja nukkujia.

Aika realistisesti ajattelin ennen lasten syntymää, ei mulla mitään ruusunpunaisia laseja ollut.

Sama, intovertin painajainen puistot, kerhot yms.

Vierailija kirjoitti:

Sama, intovertin painajainen puistot, kerhot yms.

=introvertin