Appivanhemmat eivät ole kertaakaan

Ei ole meilläkään. Kälyn lapsia hoitavat viikottain. Ei kyllä ole varsinaisesti tarvetta mutta ihmetyttää että ei niitä kiinnosta koskaan edes viedä puistoon tai jotain.

Ei munkaan.

Koko 15-vuotisen yhdessäolon aikana meidät kutsuttiin heille kerran syömään tai kahville. Lapsemme olivat heillä ehkä 10 kertaa hoidossa pari tuntia, mä kävin siellä ehkä viidesti. Ihan kävelymatkan päässä asuttiin. En mitenkään syyllistä heitä, tai hae vikaa itsestäni. Sen perheen dynamiikka vaan oli/on ihan kummallinen. Exänikään juuri pidä yhteyttä vanhempiinsa tai sukuunsa. Eikä lapsillemme, nyt melkein täysi-ikäisiä, tulisi mielenkään piipahtaa kylään mummua moikkaamaan.

Mihin asiaan heidän pitäisi tarjota apuaan ja millaista apua?

Yt-neuvotteluihin ei appivanhemmat voi vaikuttaa.  Ei myöskään keskenmenoihin eikä sairauksiin.

Ja mieti, ovatko appivanhempasi yleensäkään sellaisia ihmisiä, joista on auttamaan ketään.  

Minä olen kysynyt ystäviltäni, tarvitsevatko he jotakin apua, kun heillä on ollut vaikeuksia.  Kukaan ei ole suostunut ottamaan mitään varsinaista apua vastaan, yhtä lukuunottamatta.  Jos olisin tiennyt, että ainoa apu, jota he minulta halusivat, oli rahallinen apu, en olisi mitään kysynyt.  Minulla sentään on omakin perhe, omia lapsia ja omia asioitani myös.  Loukkaannuttiin, kun en voinutkaan olla vähän väliä rahaa antamassa, sehän oli suoraan minun ja perheeni omasta toimeentulostamme pois.  Sitten sain syyt päälleni, että ensin tarjotaan apua ja sitten sitä ei annetakaan.

Ehkä appivanhempasi ovat sitä mieltä, että jokainen tulkoon toimeen omillaan.   Ja saattavathan he teidät tuntien olla sitä mieltä, että jos he teitä alkavat auttaa, siitä tulee heille pohjaton kaivo.  

Minä en ole saanut koskaan vanhemmiltani mitään varsinaista apua.  Minullakin on krooninen sairaus, miehelläni on myös sairautta, minäkin olen joutunut yt-neuvotteluiden uhriksi.  Lapsemme on sentään jo aikuinen.  Kyllä kaikesta selviää.  Älkää tuijottako pelkästään johonkin yhteen suuntaan ja ihmetelkö, miksei sieltä teitä auteta.  Auttaminen on niin henk.koht. asia, monet ei tee sitä juuri siksi, että pelkäävät joutuvansa auttamiskierteeseen ja se on ihan aiheellinenkin pelko.  Takavuosina yksi tuttavani yritti kauhealla painostuksella saada vanhempansa takaamaan hänen yrityslainansa, muttta nämä pysyivät kovina eivätkä tulleet takaajiksi.  Siinä olisi ollut heidän talonsa vakuutena.  Tuttava sai sitten muuta kauta lainansa järjestetyksi, mutta yritys meni pehvalleen jo parin vuoden kuluttua ja on nyt edelleen velkakierteessä.  Onneksi vanhemmat ei taanneet, heillä ei olisi nyt taloaan.

Ehkä eivät uskalla sanoa mitään. Jotkut loukkaantuvat niin herkästi tuollaisesta.

Jos tarvitsette apua, niin ottakaa asia itse puheeksi.

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Sain tiedon isäni kuolemasta, kun olimme appivanhemmilla. Apen surunvalittelu meni näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Joissain suvuissa normaali tapa olla on tuollainen kylmä ilman välittämistä.

Mun kaverilla on juuri tuollainen suku. Ja kaveri oireilee, kun kaipaisi vanhemmiltaan välittämistä. Mutta sitä normaalia välittämistä ei tule vanhemmilta eikä sisaruksilta. Ei sille näin ulkopuolelta vaan voi mitään, vaikka säälittääkin, että jonkun pitää kasvaa ja elää tuollaisessa ilmapiirissä.

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Kun vain oppisit olemaan odottamatta heiltä yhtään mitään, niin parempi niin.

Miten miehesi suhtautuu asiaan?

Eiköhän tässä apua enemmän ihmetelty sitä kun ei edes kysytä miten menee. Ei kiinnosta olla tukena kun on vaikeita hetkiä eikö edes osoiteta normaalia empatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Teidän perhe on TEIDÄN perhe.

Kasvakaa aikuisiksi ja eläkää OMAA elämäänne ja antakaa appivanhempien elää omaansa.

Jos tarvitsette keskusteluapua tai lastenvahtia, niin PALKATKAA sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Kyllä muuten tekevät. Lahja, kortti ja kukat joka vuosi ja vaikka on nähty jouluna, loppiaisena pitää mennä juhlimaan hääpäivää.

Ap

Silloin kun meidän elämässämme oli kaikkein vaikein vaihe, olin ihan tyytyäinen kun anoppi loisti poissaolollaan meidän elämästämme. Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut alkaa vääntämään rautalangasta asioita, joista olin itsekin vielä vähän pihalla. Myöhemmin, kun tiesin jo, mistä on kysymys, ja tilanne oli muutenkin jo helpompi, jouduin kyllä sitä rautalankaa käyttämään, samasta asiasta moneen kertaan. 

Anna jo olla ap. Pääset itsekin vähemmällä, kun et enää odota mitään.

Vierailija kirjoitti:

Anna jo olla ap. Pääset itsekin vähemmällä, kun et enää odota mitään.

Lopettakaa yhteydenpito kokonaan. Mitäpä tuommoisille lahjoja ostamaan.

Puheluihin ei tarvitse vastata.

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Luonnehäiriöisiä paskoja todennäköisesti. Yritä jättää omaan arvoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Eli sinä et sano omaisensa menettäneelle mitään nähdessäsi tämän. Olla möllötät vaan. Tai jos tiedät että toinnen - oma poika - on ollut sairaalassa, et sano yhtikäs mitään. Et kysy minä on vointi? Paahdat vaan omia juttujasi. Kuinka naapurin Irmeli pani kirjoloheen herbamarea.

Ihan oikeasti?

Ap