Appivanhemmat eivät ole kertaakaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko appi tai anoppi erikoistunut työsopimusoikeuteen vai miksi oletat, että heistä olisi apua YT-neuvotteluissa? Tai miten he voisi estää sun keskenmenot, lainaamalla kohtua?

En ole vaatinut tekemään mitään. Jonkinlainen pienikin empaattinen pieni ele on se joka uupuu. Millainen isä/äiti ei esim reagoi millään tavalla siihen että pojalla todetaan sydänsairaus?

Ap

Se, jolle asia kerrotan vasta sitten, kun miniä katsoo asialliseksi kertoa eli pojan palattua sairaalasta kotiin.

Poika itse kertoi kyllä vanhemmilleen. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään.

Ap

Vanhemmat eivät siis vaivautuneet tulemaan sairaalaan katsomaan poikaansa, vaikka tämä ilmoitti joutuneensa sairaalaan? Vai asuvatko niin kaukana, että ei ollut mahdollisuutta tulla? 

Mitä ihmettä siitä sairaalaan "katsomaan tulemisesta" on muka apua? Ihmeparantaako se potilaan?

Ajatus sukuvierailuista sairaalassa tulee lähinnä amerikkalaisista sarjoista, joissa kaikki kynnelle kykenevät rientävät nuokkumaan sairaalan käytäville - ja potilaat eivät osaa edes kuolla ilman, että mummot ja mammat pitää kädestä kiinni juuri kuoleman hetkellä. Oih, kuinka dramaattista!

Ei tietenkään paranna, mutta ei  paranna voinnin kyseleminenkään sairaalasta pääsyn jälkeen. Yleensä vanhempia kiinnostaa oma lapsi ainakin sen verran, että jos ei nyt tule käymään sairaalassa ainakin soittaa lapselleen. Ja aika paljon muuten Suomessakin ihmiset käyvät katsomassa läheisiään sairaalassa. Sitähän varten sairaaloissa on vierastunnit. Hyvin usein sairaalassa on tosi tylsää ja aika tulee pitkäksi, jos ei ihan henkihievereissään ole. 

Ne kerrat, kun itse olen ollut sairaalassa, niin en todellakaan ole toivonut sukua vierailuille - päinvastoin. Enkä mielelläni raportoi sairauksistani myöskään.

Henkilökunta kyllä ilmoittaa lähiomaiselle, jos kuolla kupsahdan.

Yksi tai kaksi läheistä ihmistä on pidemmillä sairaalareissuilla käynyt katsomassa ja tuomassa jotakin tarpeellista, kun olen pyytänyt. Muuksi ohjelmaksi on riittänyt mainiosti sairaalan tutkimukset, rutiinit ja lepääminen.

Jos on jotakin erityistä käytännön asiaa tai muuta, missä tarvitsee vieraiden apua, niin sopii pyytää, mutta ei siellä muutoin tarvitse suvun juosta draamaattisesti ihmettelemässä.

Oletko sinä siis ap:n mies? Mä puhuin nyt ja aiemmassa kommentissani hänestä, en sinusta. Jos ap:n miehen vanhempia ei ole kiinnostanut lainkaan, että heidän poikansa on joutunut sairaalaan, musta on aika selvää, ettei heitä ole kiinnostanut muukaan poikansa elämä. Sen vuoksi ap:n ihmettely, kun appivanhempia ei kiinnosta, on ihan turhaa. 

Mä olen ollut viime vuosina useammankin kerran sairaalassa, pisimmillään kolme viikkoa ja ihan jokaisella samassa potilashuoneessa olleella on käynyt vierailutunnilla vieraita. Joten vaikka sinä et halua ketään sinua sairaalaan katsomaan, se ei tarkoita, että kukaan muukaan ei haluaisi. 

Kyllä minusta on erittäon epänormaalia että oman lapsen sairaus tai lapsenlapsen menehtyminen tai sairaus ei herätä mitään reaktiota.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta on erittäon epänormaalia että oman lapsen sairaus tai lapsenlapsen menehtyminen tai sairaus ei herätä mitään reaktiota.

"Lapsenlapsen menehtyminen" = keskenmenon saa tosiaan kuulostamaan näin vieläkin vähän DRAMAATTISEMMALTA😮

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Siis ymmärrätkö oikein - olet perin juurin loukkaantunut, koska koskaan/joka kerta kun tulee juttua lapsuudestasi ja siitä että isäsi on tuolloin kuollut, he eivät esitä surunvalitteluja? Tai lupaudu ”sijaisisäksi” - Mihin ihmeeseen aikuinen ihminen tarvitsee sijaisisää??

Oma isäni kuoli onnettomuudessa kun olin 15 ja sain ihan riittävästi ”surunvalitteluja” tuolloin. Miksi nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin joku sitä vielä valittelisi? Ja lähinnä pitäisin pelottavana jos joku tarjoutuisi ’varaisäksi’. Ei minun isääni kukaan voi korvata, eikä tarvitse, koska hän on yhä minun isäni vaikka ei enää ole täällä. Kerro yksikin asia, mihin sinä jotain varaisää tarvitsisit? (Ainoa kerta kun olen pyytänyt ketään sijaistamaan oli kun menimme naimisiin, jolloin isäni veli etukäteispyynnöstäni toimi äitini tanssiparina häävalssin jälkeisissä tansseissa).

Mutta sinällään, appivanhempasi kuulostavat jäyhiltä ja sinä taas super”empaattiselta” ja se se on varmaan vaikea yhtälö. Minäkin neuvoisin vaan hyväksymään appikset sellaisina kuin ovat ja itse valitsemaan, miten paljon aikaa ja vaivaa haluaa heidän kanssaan nähdä. En käsitä kuka voi sinut pakottaa viettämään jotain heidän hääpäiväänsä, tai edes joulua tai juhannusta heidän kanssaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Siis ymmärrätkö oikein - olet perin juurin loukkaantunut, koska koskaan/joka kerta kun tulee juttua lapsuudestasi ja siitä että isäsi on tuolloin kuollut, he eivät esitä surunvalitteluja? Tai lupaudu ”sijaisisäksi” - Mihin ihmeeseen aikuinen ihminen tarvitsee sijaisisää??

Oma isäni kuoli onnettomuudessa kun olin 15 ja sain ihan riittävästi ”surunvalitteluja” tuolloin. Miksi nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin joku sitä vielä valittelisi? Ja lähinnä pitäisin pelottavana jos joku tarjoutuisi ’varaisäksi’. Ei minun isääni kukaan voi korvata, eikä tarvitse, koska hän on yhä minun isäni vaikka ei enää ole täällä. Kerro yksikin asia, mihin sinä jotain varaisää tarvitsisit? (Ainoa kerta kun olen pyytänyt ketään sijaistamaan oli kun menimme naimisiin, jolloin isäni veli etukäteispyynnöstäni toimi äitini tanssiparina häävalssin jälkeisissä tansseissa).

Mutta sinällään, appivanhempasi kuulostavat jäyhiltä ja sinä taas super”empaattiselta” ja se se on varmaan vaikea yhtälö. Minäkin neuvoisin vaan hyväksymään appikset sellaisina kuin ovat ja itse valitsemaan, miten paljon aikaa ja vaivaa haluaa heidän kanssaan nähdä. En käsitä kuka voi sinut pakottaa viettämään jotain heidän hääpäiväänsä, tai edes joulua tai juhannusta heidän kanssaan?

Ei vaan että ei tule mitään normaalia reaktiota. Kerroin vain esimerkkejä miten muut ovat reagoineet. Kukaan muu ei ole sivuuttanut asiaa täysin tyhjästi ilmeettömänä tuijottaen.

Ja minulla on edelleen hyvät välit noihin entisiin appivanhempiini. He olivat super ihania. Siksi nämä nykyiset varmaan osittain tuntuvat ihan kauhugalleriasta repäistyiltä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Siis ymmärrätkö oikein - olet perin juurin loukkaantunut, koska koskaan/joka kerta kun tulee juttua lapsuudestasi ja siitä että isäsi on tuolloin kuollut, he eivät esitä surunvalitteluja? Tai lupaudu ”sijaisisäksi” - Mihin ihmeeseen aikuinen ihminen tarvitsee sijaisisää??

Oma isäni kuoli onnettomuudessa kun olin 15 ja sain ihan riittävästi ”surunvalitteluja” tuolloin. Miksi nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin joku sitä vielä valittelisi? Ja lähinnä pitäisin pelottavana jos joku tarjoutuisi ’varaisäksi’. Ei minun isääni kukaan voi korvata, eikä tarvitse, koska hän on yhä minun isäni vaikka ei enää ole täällä. Kerro yksikin asia, mihin sinä jotain varaisää tarvitsisit? (Ainoa kerta kun olen pyytänyt ketään sijaistamaan oli kun menimme naimisiin, jolloin isäni veli etukäteispyynnöstäni toimi äitini tanssiparina häävalssin jälkeisissä tansseissa).

Mutta sinällään, appivanhempasi kuulostavat jäyhiltä ja sinä taas super”empaattiselta” ja se se on varmaan vaikea yhtälö. Minäkin neuvoisin vaan hyväksymään appikset sellaisina kuin ovat ja itse valitsemaan, miten paljon aikaa ja vaivaa haluaa heidän kanssaan nähdä. En käsitä kuka voi sinut pakottaa viettämään jotain heidän hääpäiväänsä, tai edes joulua tai juhannusta heidän kanssaan?

Ei vaan että ei tule mitään normaalia reaktiota. Kerroin vain esimerkkejä miten muut ovat reagoineet. Kukaan muu ei ole sivuuttanut asiaa täysin tyhjästi ilmeettömänä tuijottaen.

Ja minulla on edelleen hyvät välit noihin entisiin appivanhempiini. He olivat super ihania. Siksi nämä nykyiset varmaan osittain tuntuvat ihan kauhugalleriasta repäistyiltä.

Ap

No ne on sellaisia. Älä anna itsestäsi heille mitään.

Ei meilläkään. Tehneet hyvin selväksi, että ei kiinnosta. On näitä välinpitämättömiä isovanhempia näköjään muillakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Siis ymmärrätkö oikein - olet perin juurin loukkaantunut, koska koskaan/joka kerta kun tulee juttua lapsuudestasi ja siitä että isäsi on tuolloin kuollut, he eivät esitä surunvalitteluja? Tai lupaudu ”sijaisisäksi” - Mihin ihmeeseen aikuinen ihminen tarvitsee sijaisisää??

Oma isäni kuoli onnettomuudessa kun olin 15 ja sain ihan riittävästi ”surunvalitteluja” tuolloin. Miksi nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin joku sitä vielä valittelisi? Ja lähinnä pitäisin pelottavana jos joku tarjoutuisi ’varaisäksi’. Ei minun isääni kukaan voi korvata, eikä tarvitse, koska hän on yhä minun isäni vaikka ei enää ole täällä. Kerro yksikin asia, mihin sinä jotain varaisää tarvitsisit? (Ainoa kerta kun olen pyytänyt ketään sijaistamaan oli kun menimme naimisiin, jolloin isäni veli etukäteispyynnöstäni toimi äitini tanssiparina häävalssin jälkeisissä tansseissa).

Mutta sinällään, appivanhempasi kuulostavat jäyhiltä ja sinä taas super”empaattiselta” ja se se on varmaan vaikea yhtälö. Minäkin neuvoisin vaan hyväksymään appikset sellaisina kuin ovat ja itse valitsemaan, miten paljon aikaa ja vaivaa haluaa heidän kanssaan nähdä. En käsitä kuka voi sinut pakottaa viettämään jotain heidän hääpäiväänsä, tai edes joulua tai juhannusta heidän kanssaan?

Ei vaan että ei tule mitään normaalia reaktiota. Kerroin vain esimerkkejä miten muut ovat reagoineet. Kukaan muu ei ole sivuuttanut asiaa täysin tyhjästi ilmeettömänä tuijottaen.

Ja minulla on edelleen hyvät välit noihin entisiin appivanhempiini. He olivat super ihania. Siksi nämä nykyiset varmaan osittain tuntuvat ihan kauhugalleriasta repäistyiltä.

Ap

Appivanhemmat eivät siis ole sellaisia, kuin haluaisit heidän olevan?

Elämä on.

Voit viettää omasi dramaattisesti itsesäälissä rypien ja muita syytellen tai ottamalla itse vastuun omasta onnellisuudestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Kyllä muuten tekevät. Lahja, kortti ja kukat joka vuosi ja vaikka on nähty jouluna, loppiaisena pitää mennä juhlimaan hääpäivää.

Ap

Minkä takia hääpäivän juhliminen on teistä vastenmielistä? Lahjan, kortin ja kukkienko takia? Itse aina ajattelen, että ilon ja juhlan aiheita ei ole ikinä liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Kyllä muuten tekevät. Lahja, kortti ja kukat joka vuosi ja vaikka on nähty jouluna, loppiaisena pitää mennä juhlimaan hääpäivää.

Ap

Minkä takia hääpäivän juhliminen on teistä vastenmielistä? Lahjan, kortin ja kukkienko takia? Itse aina ajattelen, että ilon ja juhlan aiheita ei ole ikinä liikaa.

Niin en ole sanonut vaan että KOSKAAN ei juhlita tai edes noteerata meidän ilonaiheitamme, vaan meidän pitäisi muistaa ja palkita appivanhempien ilonaiheet ja rynnätä auttamaan surun aiheissa, joista suurin osa on lisäksi itseaiheutettuja sotkuja.

Meidän ilot ja surut ei ole koskaan mitään.

Ja ei, tämä ei traumauta tai hqllitse elämääni. Ihmettelen vaan mistä moinen johtuu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta on erittäon epänormaalia että oman lapsen sairaus tai lapsenlapsen menehtyminen tai sairaus ei herätä mitään reaktiota.

"Lapsenlapsen menehtyminen" = keskenmenon saa tosiaan kuulostamaan näin vieläkin vähän DRAMAATTISEMMALTA😮

Lapsen kuolema on aina lapsen kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Edellä mainitusta syystä suuret ikäluokat kykenivät tekemään vuosisadan puhalluksen, käyttivät lastensa ja lastenlastensa rahat. Kannattaa lukea kirja nimeltä "Ahne sukupolvi". Jääneet itse aikoinaan tunne- ja materiatasolla vaille ja se on tehnyt heistä tunnekylmiä ja ahneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Edellä mainitusta syystä suuret ikäluokat kykenivät tekemään vuosisadan puhalluksen, käyttivät lastensa ja lastenlastensa rahat. Kannattaa lukea kirja nimeltä "Ahne sukupolvi". Jääneet itse aikoinaan tunne- ja materiatasolla vaille ja se on tehnyt heistä tunnekylmiä ja ahneita.

Oliko suurten ikäluokkien vika, että heidän vanhempansa halusivat tehdä liikaa lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Edellä mainitusta syystä suuret ikäluokat kykenivät tekemään vuosisadan puhalluksen, käyttivät lastensa ja lastenlastensa rahat. Kannattaa lukea kirja nimeltä "Ahne sukupolvi". Jääneet itse aikoinaan tunne- ja materiatasolla vaille ja se on tehnyt heistä tunnekylmiä ja ahneita.

Oliko suurten ikäluokkien vika, että heidän vanhempansa halusivat tehdä liikaa lapsia?

Suurten ikäluokkien itsekkyyden ja perseilyn syytä on KAIKKI. Ilmastonmuutoksesta tiedettiin jo 70-luvilla. Mitään vaan ei viitsitty tehdä. Just tuli taannoin dokkari siitä miten 70-luvulla vaadittiin ehköisevät toimenpiteet kun ilmastonmuutos tiedettiin, mutta suuret ikäluokat päätti jättää toimimatta kun ei se ssia meitä koske, hoitakoon lapset ja lapsenlapset ongelman aikanaan.

Uppis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Edellä mainitusta syystä suuret ikäluokat kykenivät tekemään vuosisadan puhalluksen, käyttivät lastensa ja lastenlastensa rahat. Kannattaa lukea kirja nimeltä "Ahne sukupolvi". Jääneet itse aikoinaan tunne- ja materiatasolla vaille ja se on tehnyt heistä tunnekylmiä ja ahneita.

Oliko suurten ikäluokkien vika, että heidän vanhempansa halusivat tehdä liikaa lapsia?

Suurten ikäluokkien itsekkyyden ja perseilyn syytä on KAIKKI. Ilmastonmuutoksesta tiedettiin jo 70-luvilla. Mitään vaan ei viitsitty tehdä. Just tuli taannoin dokkari siitä miten 70-luvulla vaadittiin ehköisevät toimenpiteet kun ilmastonmuutos tiedettiin, mutta suuret ikäluokat päätti jättää toimimatta kun ei se ssia meitä koske, hoitakoon lapset ja lapsenlapset ongelman aikanaan.

No niin jos uskoo, että a) ilmaston muutos on ihmisen syytä ja b) ihminen pystyisi sille mitään tekemään.