Appivanhemmat eivät ole kertaakaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Kyllä muuten tekevät. Lahja, kortti ja kukat joka vuosi ja vaikka on nähty jouluna, loppiaisena pitää mennä juhlimaan hääpäivää.

Ap

Lakkaa leikkimästä marttyyria ja tekemästä asioita, joita et halua tehdä. Ota itse vastuu omista valinnoistasi.

Syynä on ilkeys, joka yhdistyy tyhmyyteen ja laiskuuteen. Syystä tai toisesta epämieluista miniää on kiva kiusata käytöstapojen puutteella, vaikka tehtäisiin hallaa myös omalle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Eli sinä et sano omaisensa menettäneelle mitään nähdessäsi tämän. Olla möllötät vaan. Tai jos tiedät että toinnen - oma poika - on ollut sairaalassa, et sano yhtikäs mitään. Et kysy minä on vointi? Paahdat vaan omia juttujasi. Kuinka naapurin Irmeli pani kirjoloheen herbamarea.

Ihan oikeasti?

Ap

Onko miehesi perinyt vanhempiensa empatian puutteen? Sinuna ap, olisin enemmän huolissani siitä, koska se vaikuttaa enemmän elämääsi. Jätä appivanhemmat omiin oloihinsa, älä odota mitään.

On normaalia joskin tylyä ja kylmää. Meillä ei ole koskaan appikset soitelleet, kyläilleet, auttaneet edes erikoistilanteissa tai hoitaneet lapsiamme kertaakaan edes minuutin vertaa. Eivät tule synttäreille eikö edes ristiäisiin.

Tyätärtään auttavatkin sotten 365pv vuodessa.

Tämä oli kuvio jo silloin kun tavartiin, erittäin yleistä että anoppi ei välitä pojan lapsista jos hänellä myös tytär. Kuulemma vain tyttären lapset on oikeita lapsenlpsia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

On normaalia.

Omat vanhempanikaan eivät tarjoa apua koskaan, he odottavat kasvattaneeni minut niin, että osaan itse tarvittaessa pyytää. Ja niin olenkin toiminut.

Toisaalta voi olla, etteivat he halua tai kykene auttamaan missään, miksi siis tarjoutuisivatkaan. Sekin on ihan normaalia, heillä on oma elämänsä.

Sinun ei ehkä kannattaisi ottaa niin paljoa stressiä heidän merkkipäivistään, jos kutsuvat niin menet jos huvittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Minun vanhemmat on tuollaisia välinpitämättömiä. Asuvat noin 20 km päässä ja ovat käyneet meillä tasan 2 kertaa 4 vuoden aikana, vaikka kutsuttu on! Ei kuulemma jaksa ja on sitä ja tätä... Todellisuudessa alkoholi maistuu sen verran, ettei autoilla ajella... Ei meitäkään varsinaisesti kutsuta heille, mutta käydään silloin tällöin. Elämän tärkeimpiä asioita on mm. saunakalja, lenkkikalja, työpäivän jälkeinen kalja/viini ja sitten tietysti viikonloput vedetään oikein kaksin käsin ja örvelletään siellä kahdestaan pää jumissa. Eipä kiinnosta niin kauheasti itseänikään...

Meillä ei ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Siis jo lapsena tiesit, kuka on tuleva puolisosi ja nyt ihmettelet, miksi appi ja anoppi ei silloin mitenkään reagoineet isäsi kuolemaan? Mihin ihmeen lahkoon kuulut?

Vierailija kirjoitti:

On normaalia joskin tylyä ja kylmää. Meillä ei ole koskaan appikset soitelleet, kyläilleet, auttaneet edes erikoistilanteissa tai hoitaneet lapsiamme kertaakaan edes minuutin vertaa. Eivät tule synttäreille eikö edes ristiäisiin.

Tyätärtään auttavatkin sotten 365pv vuodessa.

Tämä oli kuvio jo silloin kun tavartiin, erittäin yleistä että anoppi ei välitä pojan lapsista jos hänellä myös tytär. Kuulemma vain tyttären lapset on oikeita lapsenlpsia :)

Minä olen sitten vissiin outo avoanoppi, poikani lapsi on minulle kaikki kaikessa, miniälleni soitan monta kertaa viikossa ja viestimme usein. Olen lapsenvahtina monta kertaa viikossa, hoidan myös miniäni vanhempaa lasta, minulla on häneenkin hyvin läheiset välit.

Onko appi tai anoppi erikoistunut työsopimusoikeuteen vai miksi oletat, että heistä olisi apua YT-neuvotteluissa? Tai miten he voisi estää sun keskenmenot, lainaamalla kohtua?

Vierailija kirjoitti:

Onko appi tai anoppi erikoistunut työsopimusoikeuteen vai miksi oletat, että heistä olisi apua YT-neuvotteluissa? Tai miten he voisi estää sun keskenmenot, lainaamalla kohtua?

En ole vaatinut tekemään mitään. Jonkinlainen pienikin empaattinen pieni ele on se joka uupuu. Millainen isä/äiti ei esim reagoi millään tavalla siihen että pojalla todetaan sydänsairaus?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että eivät kysy. Tai koskaan osoita välittävänsä. Siis edes keskenemenoon eivät sanoneet mitään.

Ja esim heidän hääpäivänsä pitää aina muistaa, mutta ei meidän. Sama syntymäpäivissä.

Ap

Tuskinpa he tekevät hääpäivöstään isoa numeroa, vain sinä teet. Sama muissakin asioissa. Ja miksi ihmeessä sinä vingut appivanhempien huomiota? Jos pärjäätte ilmankin, niin elätte omaa elämäänne ja appivanhemmat elävät omaansa. Helppoa. En ymmärrä mikä ongelma tässä on.

Kyllä muuten tekevät. Lahja, kortti ja kukat joka vuosi ja vaikka on nähty jouluna, loppiaisena pitää mennä juhlimaan hääpäivää.

Ap

En kyllä itse lähtisi enää mukaan juhlimaan joidenkin kylmien ja välinpitämättömien ihmisten x-vuotishääpäiviä. Onnittelut voisin laittaa sanallisesti terveisinä mukaan.

Muistaako miehesi sinua teidän kahden omana hääpäivänä vai onko perheessä tapana juhlistaa vain hänen vanhempiensa hääpäivää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Eli sinä et sano omaisensa menettäneelle mitään nähdessäsi tämän. Olla möllötät vaan. Tai jos tiedät että toinnen - oma poika - on ollut sairaalassa, et sano yhtikäs mitään. Et kysy minä on vointi? Paahdat vaan omia juttujasi. Kuinka naapurin Irmeli pani kirjoloheen herbamarea.

Ihan oikeasti?

Ap

Tottakai esitän surunvalitteluni, jos joku kertoo menettäneensä omaisensa. Jos asianomainen ei ole kertonut mulle menetyksesään, harkitsen hyvin tarkkaan, sanonko asiasta mitään. Voihan olla, että kyseinen ihminen ei edes haluaisi mun tietävän koko asiasta, jonka olen kuullut jonkun kolmannen osapuolen kautta. Mulla oli hiljattain tällainen tilanne erään kaverini kohdalla ja kuulin asiasta yhteisen tuttavamme kautta. En ottanut asiaa lainkaan puheeksi, koska oletin, että kaverini olisi varmasti kertonut mulle itse menetyksestään, jos olisi halunnut saada multa myötätuntoa siinä tilanteessa. Mä kunnioitan toisten ihmisten yksityisyyttä sen verran paljon, että en ota puheeksi heille vaikeita asioita, joita he eivät ole ottaneet puheeksi mun kanssani. Oletan, että heillä on jokin syy, miksi eivät ole halunneet kertoa asiasta mulle. Kunnioitan sitä, että he haluavat jostain syystä pitää mut ainakin toistaiseksi asian ulkopuolella. Toki, jos menetyksen kokenut olisi miniäni ja asiasta kertoja oma lapseni eli hänen puolisonsa, tilanne olisi toinen. Mun lapseni kun kertoisi asian mulle juuri siksi, että voisin esittää surunvalitteluni ja muutenkin huomioida miniäni ehkä muuttuneen käytöksen. Tällaista ei ole vielä tapahtunut, koska ovat vasta kolmekymppisiä.

Tuohon taas, että oma poikani olisi ollut sairaalassa, ihmettelisin kovin, jos saisin tietää koko asiasta vasta myöhemmin. Olisinhan mä tottakai käynyt lastani katsomassakin sairaalassa ja kyllä, kysyisin vointia. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja mua on konsultoitu lasteni ja miniäni sairauksissa jo ennenkuin ovat päässeet edes sairaalasta. Ja laitettu tilannetietoja. Aivan kuten itsekin olen sairaalaan joutuessani laittanut viestejä, missä mennään. Olen käynyt poistamassa ompeleita, tehnyt haavanhoitoja, pistänyt injektiona annettavia lääkkeitä jne. Ja mulle on heti soitettu, jos on vointi vähänkään huonontunut tai on tullut jotain muuta, mikä on aiheuttanut asianomaisessa epävarmuutta ja mietintää, pitäisikö lähteä lääkäriin vai ei. 

Ymmärrän kuitenkin sua. Ilmeisesti miehesi välit vanhempiinsa ei ole yhtä läheiset kuin mun välini omiin lapsiini. Mä viestittelen lasteni kanssa viikottain ja he kyllä kertovat ihan itse, jos heillä on jotain mieltä painavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Eli sinä et sano omaisensa menettäneelle mitään nähdessäsi tämän. Olla möllötät vaan. Tai jos tiedät että toinnen - oma poika - on ollut sairaalassa, et sano yhtikäs mitään. Et kysy minä on vointi? Paahdat vaan omia juttujasi. Kuinka naapurin Irmeli pani kirjoloheen herbamarea.

Ihan oikeasti?

Ap

Tottakai esitän surunvalitteluni, jos joku kertoo menettäneensä omaisensa. Jos asianomainen ei ole kertonut mulle menetyksesään, harkitsen hyvin tarkkaan, sanonko asiasta mitään. Voihan olla, että kyseinen ihminen ei edes haluaisi mun tietävän koko asiasta, jonka olen kuullut jonkun kolmannen osapuolen kautta. Mulla oli hiljattain tällainen tilanne erään kaverini kohdalla ja kuulin asiasta yhteisen tuttavamme kautta. En ottanut asiaa lainkaan puheeksi, koska oletin, että kaverini olisi varmasti kertonut mulle itse menetyksestään, jos olisi halunnut saada multa myötätuntoa siinä tilanteessa. Mä kunnioitan toisten ihmisten yksityisyyttä sen verran paljon, että en ota puheeksi heille vaikeita asioita, joita he eivät ole ottaneet puheeksi mun kanssani. Oletan, että heillä on jokin syy, miksi eivät ole halunneet kertoa asiasta mulle. Kunnioitan sitä, että he haluavat jostain syystä pitää mut ainakin toistaiseksi asian ulkopuolella. Toki, jos menetyksen kokenut olisi miniäni ja asiasta kertoja oma lapseni eli hänen puolisonsa, tilanne olisi toinen. Mun lapseni kun kertoisi asian mulle juuri siksi, että voisin esittää surunvalitteluni ja muutenkin huomioida miniäni ehkä muuttuneen käytöksen. Tällaista ei ole vielä tapahtunut, koska ovat vasta kolmekymppisiä.

Tuohon taas, että oma poikani olisi ollut sairaalassa, ihmettelisin kovin, jos saisin tietää koko asiasta vasta myöhemmin. Olisinhan mä tottakai käynyt lastani katsomassakin sairaalassa ja kyllä, kysyisin vointia. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja mua on konsultoitu lasteni ja miniäni sairauksissa jo ennenkuin ovat päässeet edes sairaalasta. Ja laitettu tilannetietoja. Aivan kuten itsekin olen sairaalaan joutuessani laittanut viestejä, missä mennään. Olen käynyt poistamassa ompeleita, tehnyt haavanhoitoja, pistänyt injektiona annettavia lääkkeitä jne. Ja mulle on heti soitettu, jos on vointi vähänkään huonontunut tai on tullut jotain muuta, mikä on aiheuttanut asianomaisessa epävarmuutta ja mietintää, pitäisikö lähteä lääkäriin vai ei. 

Ymmärrän kuitenkin sua. Ilmeisesti miehesi välit vanhempiinsa ei ole yhtä läheiset kuin mun välini omiin lapsiini. Mä viestittelen lasteni kanssa viikottain ja he kyllä kertovat ihan itse, jos heillä on jotain mieltä painavaa. 

Kyse ei ole siitä etteikö olisi kerrottu. Sekä iloista että suruista. Iloihin reagoidaan nuivasti, vähätellen, hymähdellen, tuhahdellen tai kateudella. Suruihin ei mitenkään. Täys tyhjyys.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi?

Ovat omat lapset saaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä. Eläkää tekin.

Jokainen aikuinen järjestelkööt omat asiansa.

Älä hanki perhettä/lapsia, jollet niiden tuomaa huolta ja vastuuta halua itse kantaa.

Ihme vinkumista, että aina pitäisi olla joku takaportti ja ilmainen enkeliauttaja, kun arki ei olekkaan ruusuilla tanssimista.

Odotan normaaleja käytöstapoja. Siis että edes nimellisesti kysytään että mitä kuuluu ennen kuin aletaan paasata omia kuulumisia ja jos ja kun joku kuolee, sanotaan ”otan osaa”. Tai jos joku sairastuu, kysytään eleenä että miten voi.

Ja jotenkin tilanne on outo, kun he odottavat kyllä meiltä apua ja sääliä ja rahaa ja että hyppäämme sinne pienimmänkin ongelman takia.

Meidät on jopa hälytetty valvomaan anopin veljen täysikäistä tytärtä vain siksi että hän muutti Helsinkiin. Anopin 90-vuotiaan isän odotettu kuolema oli maailmanloppu mutta minulta kuoli isä kun olin vasta lapsi, eikä siihen ole koskaan edes reagoitu.

Siis ei ikinä koskaan nevör mitään empaattista tai vastavuoroista.

Ap

Väkisinkö ne teidät joka paikkaan raahaa hyppäämään??

Itse valitset, mihin menet ja mitä teet; lakkaa syyttelemästä muita omista valinnoistasi ja siitä, ettet itse saa riittävästi sääliä.

Ai ettäkö ei ole erikseen säälitelty edes sitä, että isäsi kuoli vuonna nakki ja muusi? Entä kuoliko kultakalasi myös, kun olit lapsi, eikä kukaan ole enää aikuisiässäsi esittänyt suruvalitteluja?? Ompa kauheaa.

He on ainoat ihmiset jotka ei reagoi mitenkään. Toljottavat kylmästi ja sitten jatketaan herbamaresta.

Tässä vuosien saatossa on sentään tullut satoja tilanteita joissa joku on kuullut että isäni on kuollut nuorena. Normaali reaktio on kaikilla muilla ollut sanoa jotain empaattista. ”Se oli varmasti raskasta, oioi sentään, no minä voin olla sulle korvikeisä (edellisen poikaystävän isä)” jne.

Ap

Miksi pitää sanoa jotain empaattista asiasta, josta on kymmeniä vuosia ja joka ei määritä kenenkään muun kuin sinun elämää? Harva tuntemani kolmekymppinen puoliorpo kertoo vanhemman kuolemasta, koska ei katso, että se on normaalissa rupattelussa esiintuleva asia. Itse asiassa he hieman hymähtävät näille, jotka suunnilleen kolmannessa lauseessa tekevät selväksi, että tänään käytiin isän haudalla / muisteltiin isää, vaikka muistoja ei ole / ollaan niin orpoa että.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin normaalia. Suuret ikäluokat ovat usein tunnevammaisia jääkaappikylmiä itsekkäitä paskoja. Mulla myös omat vanhemmt samanlaisia kuin apn kuvaus.

Mikähän siinä on. En ollut nähnyt äitiäni kolmeen vuoteen (hän on pahasti narsisti) ja kun tavattiin niin jutut oli täynnä vihaa naapureita, maa han muutta jia ja jopa hänen "ystäviään" kohtaan. Mukana oli taaperoikäinen lapseni, jota "mummo" ei ollut myöskään nähnyt näihin vuosiin. Ei puhettakaan että olisi kysynyt kuulumisia tai kokenut lapsen tärkeäksi.

Onneksi jouduin lähtemään jo teini-iässä kotoa ja siten kasvamaan aikuiseksi yksin ja fiksujen ystävien ja kokemusten kautta. Myös kaverin vanhemmat oli mulle tärkeät samoiten omat appivanhemmat nykyään.

Eipä ole taas "mummosta" kuulunut tapaamisen jälkeen. En varmaan ollut tarpeeksi mielistelevä ja olen todennäköisesti jostain syystä anteeksipyynnön velkaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä on ihan normaalia. Molemmat lapseni ja miniäni tietävät (olen heille sanonut jo kauan sitten), että jos he tarvitsevat minulta jotain, heidän täytyy sanoa se. En ala soittelemaan ja kyselemään, tarvitsevatko he multa jotain. Sama juttu toisinpäin eli he eivät soittele mulle ja kysy, tarvitsisinko minä heiltä jotain. Kun he ovat tarvinneet, ovat kysyneet multa, ja kun minä olen tarvinnut, olen kysynyt heiltä. Molemmin puolin myös viestitellään, kun on jotain kuulumisia kerrottavana. Ei odoteta siihen asti, että toinen kysyisi, mitä kuuluu. 

Eli sinä et sano omaisensa menettäneelle mitään nähdessäsi tämän. Olla möllötät vaan. Tai jos tiedät että toinnen - oma poika - on ollut sairaalassa, et sano yhtikäs mitään. Et kysy minä on vointi? Paahdat vaan omia juttujasi. Kuinka naapurin Irmeli pani kirjoloheen herbamarea.

Ihan oikeasti?

Ap

Tottakai esitän surunvalitteluni, jos joku kertoo menettäneensä omaisensa. Jos asianomainen ei ole kertonut mulle menetyksesään, harkitsen hyvin tarkkaan, sanonko asiasta mitään. Voihan olla, että kyseinen ihminen ei edes haluaisi mun tietävän koko asiasta, jonka olen kuullut jonkun kolmannen osapuolen kautta. Mulla oli hiljattain tällainen tilanne erään kaverini kohdalla ja kuulin asiasta yhteisen tuttavamme kautta. En ottanut asiaa lainkaan puheeksi, koska oletin, että kaverini olisi varmasti kertonut mulle itse menetyksestään, jos olisi halunnut saada multa myötätuntoa siinä tilanteessa. Mä kunnioitan toisten ihmisten yksityisyyttä sen verran paljon, että en ota puheeksi heille vaikeita asioita, joita he eivät ole ottaneet puheeksi mun kanssani. Oletan, että heillä on jokin syy, miksi eivät ole halunneet kertoa asiasta mulle. Kunnioitan sitä, että he haluavat jostain syystä pitää mut ainakin toistaiseksi asian ulkopuolella. Toki, jos menetyksen kokenut olisi miniäni ja asiasta kertoja oma lapseni eli hänen puolisonsa, tilanne olisi toinen. Mun lapseni kun kertoisi asian mulle juuri siksi, että voisin esittää surunvalitteluni ja muutenkin huomioida miniäni ehkä muuttuneen käytöksen. Tällaista ei ole vielä tapahtunut, koska ovat vasta kolmekymppisiä.

Tuohon taas, että oma poikani olisi ollut sairaalassa, ihmettelisin kovin, jos saisin tietää koko asiasta vasta myöhemmin. Olisinhan mä tottakai käynyt lastani katsomassakin sairaalassa ja kyllä, kysyisin vointia. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja mua on konsultoitu lasteni ja miniäni sairauksissa jo ennenkuin ovat päässeet edes sairaalasta. Ja laitettu tilannetietoja. Aivan kuten itsekin olen sairaalaan joutuessani laittanut viestejä, missä mennään. Olen käynyt poistamassa ompeleita, tehnyt haavanhoitoja, pistänyt injektiona annettavia lääkkeitä jne. Ja mulle on heti soitettu, jos on vointi vähänkään huonontunut tai on tullut jotain muuta, mikä on aiheuttanut asianomaisessa epävarmuutta ja mietintää, pitäisikö lähteä lääkäriin vai ei. 

Ymmärrän kuitenkin sua. Ilmeisesti miehesi välit vanhempiinsa ei ole yhtä läheiset kuin mun välini omiin lapsiini. Mä viestittelen lasteni kanssa viikottain ja he kyllä kertovat ihan itse, jos heillä on jotain mieltä painavaa. 

Kyse ei ole siitä etteikö olisi kerrottu. Sekä iloista että suruista. Iloihin reagoidaan nuivasti, vähätellen, hymähdellen, tuhahdellen tai kateudella. Suruihin ei mitenkään. Täys tyhjyys.

Ap

Okei, no tuo ei kuulosta kovin normaalilta, jos vahemmilla ja lapsilla muuten on terveet ja läheiset välit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko appi tai anoppi erikoistunut työsopimusoikeuteen vai miksi oletat, että heistä olisi apua YT-neuvotteluissa? Tai miten he voisi estää sun keskenmenot, lainaamalla kohtua?

En ole vaatinut tekemään mitään. Jonkinlainen pienikin empaattinen pieni ele on se joka uupuu. Millainen isä/äiti ei esim reagoi millään tavalla siihen että pojalla todetaan sydänsairaus?

Ap

Se, jolle asia kerrotan vasta sitten, kun miniä katsoo asialliseksi kertoa eli pojan palattua sairaalasta kotiin.