Sijaistraumatisoiduin lapsena, kun isä teki minusta uskottunsa

En olisi halunnut kuulla kaikkea sitä minut pakotettiin kuuntelemaan, koska mielenterveyteni alkoi sen takia horjua.

Onneksi noista voi päästä yli. Itselläni myös varhaisteini-iässä puhkesi paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Masennukseen sairastuin parikymppisenä. Mutta niin vaan jo kolmikymppisenä olin vapaa noista kaikista,  vaikka mikään kokeiltu hoito ei varsinaisesti auttanut. Terapia tuntui täysin turhalta, lääkkeistä vain rauhoittava auttoi tilapäisesti, masennuslääkkeet teki vain sivuvaikutuksia. Lopetinkin lääkkeiden syönnin ja terapian aika pian ja päätin vain kestää. Itsestään meni lopulta minulla ohi - kaikilla valitettavasti ei.

Minä taas jouduin olemaan äitini terapeutti ja puolestasuuttuja, kun hän tuli avautumaan isästä. Lupaili aina välillä erota siitä, mutta ei tehnyt koskaan elettäkään sen eteen. Mieluummin kylvi saman katon alla vihaa eri osapuolten välille.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi noista voi päästä yli. Itselläni myös varhaisteini-iässä puhkesi paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Masennukseen sairastuin parikymppisenä. Mutta niin vaan jo kolmikymppisenä olin vapaa noista kaikista,  vaikka mikään kokeiltu hoito ei varsinaisesti auttanut. Terapia tuntui täysin turhalta, lääkkeistä vain rauhoittava auttoi tilapäisesti, masennuslääkkeet teki vain sivuvaikutuksia. Lopetinkin lääkkeiden syönnin ja terapian aika pian ja päätin vain kestää. Itsestään meni lopulta minulla ohi - kaikilla valitettavasti ei.

Mistä koet sen johtuneen, että sinulla tuollainen oireilu meni itsestään ohi? Suurimmalla osalla noin ei taida käydä.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas jouduin olemaan äitini terapeutti ja puolestasuuttuja, kun hän tuli avautumaan isästä. Lupaili aina välillä erota siitä, mutta ei tehnyt koskaan elettäkään sen eteen. Mieluummin kylvi saman katon alla vihaa eri osapuolten välille.

Minunkin oli avautumisten takia todella vaikea suhtautua mitenkään järkevästi kumpaankaan vanhemmistani. Taisin kaiken tuon takia jo lapsena alkaa jossain määrin salaa vihata heitä, mutta tämä epätoivo tuli esiin itku- ja paniikkikohtauksina. En kokenut olevani rakastettu lapsi, kun kotona oli niin ahdistavaa. Perhe-elämä tuntui olevan ainoastaan vanhempien välistä jatkuvaa draamaa, jossa lapsille ei ollut mitään paikkaa.

ok

Ja nyt olet antanut anteeksi sen lapsuutesi ja voit hyvin?

Niin entä sitten? Tuleeko jatkona voimaantumistarina kuinka valmituit ammattiin, sait töitä, perustit perheen jne...vai vellotko edelleen nelikymppisenä lapsuudessa ja haet rakkautta moottoripyräilevistä alkoholiin menevistä macho-miehiltä?

Johtuuko masennus aina lapsuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Ja nyt olet antanut anteeksi sen lapsuutesi ja voit hyvin?

Miksi tuollainen pitäisi antaa anteeksi? Anteeksianto on ihan yliarvostettua. Tulee ehkä osalle, jos sattuu tulemaan, mutta pakotettu "anteeksianto" on vaan syvältä ja poikittain. Monelle se on nimenomaan askel kohti terveyttä kyetä myöntämään että on tullut kohdelluksi todella väärin ja on ihan syytäkin olla vihainen.

Vierailija kirjoitti:

Ja nyt olet antanut anteeksi sen lapsuutesi ja voit hyvin?

Nykyään olen toistuvasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä 3-kymppinen, joka yrittää selvittää päätään terapiassa. Isäni mukaan uskotun rooli lapsena oli minulle ihan oikein, kun kerran kyselin miksi kotona riidellään niin paljon. Sairas perhe yhä, ei voi muuta sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Niin entä sitten? Tuleeko jatkona voimaantumistarina kuinka valmituit ammattiin, sait töitä, perustit perheen jne...vai vellotko edelleen nelikymppisenä lapsuudessa ja haet rakkautta moottoripyräilevistä alkoholiin menevistä macho-miehiltä?

Mikä se sun traumas on, kun pitää joka ketjuun tulla kitisemään ja uhriutumaan toisten ongelmista? Etkö voisi vaan antaa anteeksi ja päästä yli, mitä? 

Epäkypsä ja itsekäs vanhempi saattaa tehdä noinkin. Lapsia pitäisi suojella aikuisten asioilta eikä tieten tahtoen altistaa niille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi noista voi päästä yli. Itselläni myös varhaisteini-iässä puhkesi paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Masennukseen sairastuin parikymppisenä. Mutta niin vaan jo kolmikymppisenä olin vapaa noista kaikista,  vaikka mikään kokeiltu hoito ei varsinaisesti auttanut. Terapia tuntui täysin turhalta, lääkkeistä vain rauhoittava auttoi tilapäisesti, masennuslääkkeet teki vain sivuvaikutuksia. Lopetinkin lääkkeiden syönnin ja terapian aika pian ja päätin vain kestää. Itsestään meni lopulta minulla ohi - kaikilla valitettavasti ei.

Mistä koet sen johtuneen, että sinulla tuollainen oireilu meni itsestään ohi? Suurimmalla osalla noin ei taida käydä.

Ei käy ei kun haetaan hautaan asti empatiaa ja sympatiaa kun silloin kerran lapsuudessa joku sanoi nenääni rumaksi. Lapsuuttaan ei voi loputtomiin käyttää pirun huonona tekosyynä kaikkiin epäonnistumiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Niin entä sitten? Tuleeko jatkona voimaantumistarina kuinka valmituit ammattiin, sait töitä, perustit perheen jne...vai vellotko edelleen nelikymppisenä lapsuudessa ja haet rakkautta moottoripyräilevistä alkoholiin menevistä macho-miehiltä?

Etkö näe muita vaihtoehtoja kuin nämä kaksi? Moni ihminen jatkaa elämää jollain tavalla, vaikka se isojen ongelmien takia voi tuntua todella vaikealta ja jaksaminen on mitä on.

Kaikille lapsille ei ole suotu normaaliin tunne-elämään kykenevää vanhempaa vaan surullisia asioita tapahtuu, mutta niistä pääsee eroon kun on valmis tekemään työtä itsensä eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi noista voi päästä yli. Itselläni myös varhaisteini-iässä puhkesi paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Masennukseen sairastuin parikymppisenä. Mutta niin vaan jo kolmikymppisenä olin vapaa noista kaikista,  vaikka mikään kokeiltu hoito ei varsinaisesti auttanut. Terapia tuntui täysin turhalta, lääkkeistä vain rauhoittava auttoi tilapäisesti, masennuslääkkeet teki vain sivuvaikutuksia. Lopetinkin lääkkeiden syönnin ja terapian aika pian ja päätin vain kestää. Itsestään meni lopulta minulla ohi - kaikilla valitettavasti ei.

Mistä koet sen johtuneen, että sinulla tuollainen oireilu meni itsestään ohi? Suurimmalla osalla noin ei taida käydä.

Ei käy ei kun haetaan hautaan asti empatiaa ja sympatiaa kun silloin kerran lapsuudessa joku sanoi nenääni rumaksi. Lapsuuttaan ei voi loputtomiin käyttää pirun huonona tekosyynä kaikkiin epäonnistumiinsa.

Tuotako sinä kutsut empatiaksi? Minä en, olet tajunnut jotain väärin.

Kerrohan missä olen sinusta epäonnistunut? Eikö sinusta ikävistä asioista saa puhua?

Vierailija kirjoitti:

Kaikille lapsille ei ole suotu normaaliin tunne-elämään kykenevää vanhempaa vaan surullisia asioita tapahtuu, mutta niistä pääsee eroon kun on valmis tekemään työtä itsensä eteen.

Miten niistä pääsee eroon? En saa uutta lapsuutta koskaan. Koska minulla oli isälleni vain välinearvo, niin usein koen etten ole edes olemassa omana itsenäni. En koe olevani edes ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko masennus aina lapsuudesta?

En ole haastatellut kaikkia maailman masentuneita, mutta huono lapsuus antaa huonon pohjan mielenterveyden kehitykselle. Toki onnellisista lähtökohdista olevakin ihminen voi kokea myöhemmin elämässään isoja vaikeuksia ja masentua. Masennus on usein seurausta siitä, että elämä on ollut liian vaativaa suhteessa omiin voimavaroihin.

Nyt pitäisi sitten saada positiivista palautetta ja hyökätä s a a t a n a l l i s e s t i syyllistäen vanhempasi kimppuun, kun tilanne on esittenynä yhden osa puolen lasien läpi? Oletko käynyt vanhempasi kanssa keskustelua hänen lapsuudestaan vai onko se vain sinun yksinoikeutesi syyttää vanhempaasi? Entä olet itse perustamassa perhettä ja jatkamassa perheenne perintöä? Aikuinen, joka ei ole saanut rakkautta ja normaaleja tunnesiteitä omassa lapsuudessaan ei osaa antaa sitä pmalle lapsellenkaan ja tämä koskee  myös isääsi. Ehkä hän on jopa toisenpolven sotainvalidi?