Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

Up

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Mulla sama tilanne. 5 vuotta oltu yhdessä, mies ei edelleenkään pysty lupaamaan yhteenmuuttoa, naimisiinmenoa tms. Ei tosin sano, etteikö joskus voisi sitoutua. On hyvin erikoinen, omaa tilaa tarvitseva persoona, mutta rajansa kaikella. Kyllä 5 vuoden jälkeen pitää jo tietää.

:)

Älkää tuhlatko aikaanne.

Up

.

Totuus on että en ole tai jos olisin, en tarpeeksi tai tarpeeksi hyvään ihmiseen.

Minä olin sitoutumiskammoinen nuorena. Mulla oli kaikenlaisten huonojen kokemusten vuoksi olematon itsetunto ja luottamusongelma, joten suhtauduin kaikkiin ihmisiin varauksella enkä puhunut oikeista ajatuksistani ikinä kenellekään. Ainoat suhteet, joihin kykenin vastakkaisen sukupuolen kanssa, olivat seksiin perustuvia - pystyin siis toimimaan luontevasti miehen kanssa vain, jos sen mielipiteellä musta ei oikeastaan ollut mulle mitään väliä. Jos se alkoi kiintyä, menin aivan paniikkiin ja lopetin koko jutun.

Iän myötä olen saanut itsetunnon kohdalleen ja kun ympäröin itseni kusipäiden sijaan mukavilla, turvallisilla ihmisillä, aloin uskaltaa muodostaa aitoja ystävyyssuhteita muihin. Siitä sitten, vähitellen, uskalsin alkaa harkita jotain romanttisiin tunteisiin perustuvaa juttua jonkun miehen kanssa. Enää en pelkää tai kätke itseäni jonkin kuoren sisään, ja jos homma kuitenkin lopulta menee jotenkin reisille niin varmasti en kuole siihen.

Varmasti ihmisillä on erilaisia syitä ”sitoutumiskammolle”, mutta mulle se oli jokin sisäinen riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että se toinen kuitenkin pettyisi muhun, kun en kykenisi täyttämään sen jotain kuvitteellisia odotuksia. Ei vaan ollut rohkeutta ryhtyä kehittämään mitään oikeaa kenenkään kanssa - oli helpompi olla yksin.

Ei ole päässyt yli exästään? Tätä ei varmasti kehtaa kertoa suoraan. 

Juoksen toiseen suuntaan jos tuntuu että toinen ei ehkä tunne yhtä syvästi tai jos epäilen ettei yhteensopivuus ole kuitenkaan pitkällä tähtäimellä hyvä.

He's not THAT into you.

Sitoutumiskammo = partneri  ei ole Se Oikea.

H-hetkellä alkaa ahdistaa ja koko juttu tuntuu liian vaikealta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin sitoutumiskammoinen nuorena. Mulla oli kaikenlaisten huonojen kokemusten vuoksi olematon itsetunto ja luottamusongelma, joten suhtauduin kaikkiin ihmisiin varauksella enkä puhunut oikeista ajatuksistani ikinä kenellekään. Ainoat suhteet, joihin kykenin vastakkaisen sukupuolen kanssa, olivat seksiin perustuvia - pystyin siis toimimaan luontevasti miehen kanssa vain, jos sen mielipiteellä musta ei oikeastaan ollut mulle mitään väliä. Jos se alkoi kiintyä, menin aivan paniikkiin ja lopetin koko jutun.

Iän myötä olen saanut itsetunnon kohdalleen ja kun ympäröin itseni kusipäiden sijaan mukavilla, turvallisilla ihmisillä, aloin uskaltaa muodostaa aitoja ystävyyssuhteita muihin. Siitä sitten, vähitellen, uskalsin alkaa harkita jotain romanttisiin tunteisiin perustuvaa juttua jonkun miehen kanssa. Enää en pelkää tai kätke itseäni jonkin kuoren sisään, ja jos homma kuitenkin lopulta menee jotenkin reisille niin varmasti en kuole siihen.

Varmasti ihmisillä on erilaisia syitä ”sitoutumiskammolle”, mutta mulle se oli jokin sisäinen riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että se toinen kuitenkin pettyisi muhun, kun en kykenisi täyttämään sen jotain kuvitteellisia odotuksia. Ei vaan ollut rohkeutta ryhtyä kehittämään mitään oikeaa kenenkään kanssa - oli helpompi olla yksin.

Tämä. Tapailin miestä jota tekstisi kuvailee pelottavan osuvasti. En osaa olla hänelle vihainen, tunnen vain surua hänen puolestaan, ja itseni puolesta.

Toivon että hän vielä joskus saa selvitettyä ongelmansa, ja löytää rinnalleen naisen jonka rakkauden ja tuen uskaltaa ottaa vastaan.

Itse huomaan samoja piirteitä itsessäni, en uskalla päästää ketään liian lähelle. Yritän työstää asiaa, jotta en jäisi ikuisesti yksin...

Minä en ymmärrä mitä tarkoittaa "heittäytyminen suhteeseen"?? Miten sinne heittäydytään? Ja kyllä olen sitoutumiskammoinen, olen aina ollut. Tosin olen yhteen vakavaan suhteeseen päätynyt, pitkän harkinnan ja seurustelun tuloksena. Edelliset hyvin lyhyet suhteet olivat kai sitten sitä etten oikein jaksanut kiinnostua riittävästi, jotain jäi uupumaan.

5 vuotta en sentään viitsisi pitää toista miettimässä olenko vakavissani tai en (viestille 3). Miksi roikut? 

Jätä se sika. Tuo on vain ajan tuhlaamista.

Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu. Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan... Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.

Sittemmin kyllä erosimme, mutta olen monesti miettinyt, että toisinkin olisi voinut mennä. Eikä siis vähiten omien valintojeni takia.

On tullut aiemmassa parisuhteessa lunta tupaan sen verran, että on vaikea olla optimistinen ja luottaa. Vedän jarrut kiinni aina, kun mennään mielestäni liian vauhdilla. Yhteen muuttaminen on sellainen, etten vaan pysty. Liikaa muistissa suhde, josta ei ollut mitään pakotietä.

En todella tiedä miksi olen 5 vuotta roikkunut. Suhde on kuitenkin hyvä, ehkä siksi.

No. 3

Kuka sanoo, että yhteenmuutto ja naimisiinmeno on välttämättömiä hyvän parisuhteen elementtejä?

Itse pidän ihanteellisena suhteena nimenomaan sellaista, jossa molemmilla on omat asunnot ja omaa aikaa ja tilaa. Sitoutuminen suhteeseen voi olla jopa vahvempaa kuin yhdessä asuen. En usko, että tulen enää koskaan asumaan kenenkään kanssa, mutta vakavaan parisuhteeseen uskon kyllä vielä joskus alkavani. Uskoisin myös kipinän säilyvän pitkään tällaisessa suhteessa.