Minulla oli kemiaa erään miehen kanssa
Mietin, miksi maailmankaikkeus on niin julma, että antoi minulle kokemuksen erään miehen kanssa tuntea kemiaa häntä kohtaan, mutta järjesti sitten niin, että en saa tätä miestä "omakseni" ja vieläpä niin, että ei sillä miehellä ole muitakaan, hän ei vain muka "kykene" ja "pysty" mihinkään yhteiseen suhteeseen tai edes vaikkei ois selkeää suhdetta niin yhdessäolemiseen.
Ei ois tarttenu lähettää tätäkään kokemusta minulle. Mihin mä tarvitsin ne hirveänmoiset sydänsurut sen tunteen ollessa täysin turha, jolla tuossa rakastuin? Mihin tarvitsin sen kokemuksen, mitä oikea kunnon kemia on, miltä se tuntuu, kun siitä ei saanut itselleen mitään muuta kuin pahan jälkimaun, pettymyksen ja rakkauden puutteen?
En osaa enää kuvitella kiinnostuvani koskaan kenestäkään ilman samanlaista tunnetta, ilman samanlaista kemiaa. Ja se kemia oli voimakas. En haluaisi jäädä yksinkään, mutta millälailla asia on omassa valinnassani, kun ei tuollaista tunnetta synnytetä itsestä, se syntyy, jos syntyy.
En varmaan enää koskaan rakasta. Ketään. Rakastan vieläkin sitä miestä, jota kohtaan kemiaa tunsin, vaikka hän kohteli minua tylysti, ikävästi, ymmärtämättömästi ja satutinkin itseni. Silti jatkaisin hänen kanssaan siihen, mihin homma jäi milloin vain, jos saisin mahdollisuuden. Jos hän välittäisi minusta yhtään. Jos hän ottaisi yhteyttä ja kykenisi johonkin. Mutta ehkä en ole tarpeeksi hyvä hänelle, ehkä jos hän kykenee johonkin hän soittaa jollekulle toiselle, eikä koskaan minulle.
Kommentit (188)
Persoonasi jämähtää ajassa tuohon menneisyyteen, jos jatkat samalla ajatustavalla. Monet ovat kuusikymppisinäkin vielä jumissa jopa lapsuudessa, se jos mikä on surullista. Leuka pystyyn ja kohtia uusia tuulia. Ei ole mitään muuta järkevää tapaa elää.
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Vierailija kirjoitti:
Persoonasi jämähtää ajassa tuohon menneisyyteen, jos jatkat samalla ajatustavalla. Monet ovat kuusikymppisinäkin vielä jumissa jopa lapsuudessa, se jos mikä on surullista. Leuka pystyyn ja kohtia uusia tuulia. Ei ole mitään muuta järkevää tapaa elää.
Millälailla kemian tunteminen on ajatustapa?
Vierailija kirjoitti:
Teitä kutsutaan alfaleskiksi.
Minua ei ainakaan kutsuta. Loukkaava nimitys.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Ei ole. Rakastuminen on normaalia ja niin on sekin, että torjutuksi tuleminen satuttaa. Mutta dramaattinen itsesäälissä kieriskely sydänsurujen takia ja niille antautuminen on puhtaasti valinta, ja se on suorastaan patologista että uskot kritiikittä romantiikan aikaiseen parikymppisen boheemin maailmankuvaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Ei ole. Rakastuminen on normaalia ja niin on sekin, että torjutuksi tuleminen satuttaa. Mutta dramaattinen itsesäälissä kieriskely sydänsurujen takia ja niille antautuminen on puhtaasti valinta, ja se on suorastaan patologista että uskot kritiikittä romantiikan aikaiseen parikymppisen boheemin maailmankuvaan.
Eihän tuo mitään dramaattista itsesäälissä kieriskelyä ole, vaan minun kokemukseni elämästä ja tilanteesta. Eikä se, että haluaa suhteelta kemiaa ole mikään valinta, vaan en vain todellakaan olisi tyytyväinen enää muunlaisessa suhteessa. Halusin tai en. Todellakaan. Säälin kaikkia järkiliittoja solmineita, itsestäni ei siihen olisi vielä sellaista valitsemaan uudelleen.
ap
Joillekin on niin harvinaista tuntea vetoa johonkin, että vähän kohtuutonta sanoa, että älä jää rypemään vaan jatka eteenpäin. Sen sanojat eivät ole oikeasti tainneet tuntea kemiaa ikinä, vaan kuka vaan kelpaa.
Jos vielä sattuu olemaan sellainen joka lähtee suhteeseen vain kun on aitoja tunteita, niin saattaa oikeasti olla se ainutkertainen tilaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Ei ole. Rakastuminen on normaalia ja niin on sekin, että torjutuksi tuleminen satuttaa. Mutta dramaattinen itsesäälissä kieriskely sydänsurujen takia ja niille antautuminen on puhtaasti valinta, ja se on suorastaan patologista että uskot kritiikittä romantiikan aikaiseen parikymppisen boheemin maailmankuvaan.
Kannustatko siis ihmisiä itsepeokseen, etteivät sinunkaltaisesi harhakuvittelijat vain pääsisi sanomaan, että toinen "kritiikittä uskoo romantiikan aikaieen parikymppisen maailmankuvaan"? Vm bullshittiä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Joillekin on niin harvinaista tuntea vetoa johonkin, että vähän kohtuutonta sanoa, että älä jää rypemään vaan jatka eteenpäin. Sen sanojat eivät ole oikeasti tainneet tuntea kemiaa ikinä, vaan kuka vaan kelpaa.
Jos vielä sattuu olemaan sellainen joka lähtee suhteeseen vain kun on aitoja tunteita, niin saattaa oikeasti olla se ainutkertainen tilaisuus.
Tietenkin suhteisiin kuuluu lähteä vain kun on aitoja tunteita, aivan älytöntä toimia millään muulla tavalla. Todellakin toimin niin. En voisi kuvitellakaan feikkaavani mitään tunteita kellekään, varsinkaan itselleni.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Ei ole. Rakastuminen on normaalia ja niin on sekin, että torjutuksi tuleminen satuttaa. Mutta dramaattinen itsesäälissä kieriskely sydänsurujen takia ja niille antautuminen on puhtaasti valinta, ja se on suorastaan patologista että uskot kritiikittä romantiikan aikaiseen parikymppisen boheemin maailmankuvaan.
Olet säälittävä, mitähän sinäkään oikein suhteiltasi haluat? Varmaan taloudellista turvaa ja munaa.
ap
Ota se oppimiskokemuksena. Opit, millaista tunnetta suhteessa kaipaat. Opit, että pystyt sellaisiin tunteisiin. Opit, että on ihmisiä, joita kohtaan voit tuntea niin. Ei tämä ainoa mies ollut, vaikka niin saatat luulla. Ainoaksi kylläkin jää, jos takerrut muistoon. Et näe, mitä ympärillä tapahtuu. Ei se välttämättä heti tule mutta joskus.
Ei niitä tunteita tarvitse välttämättä feikata, ei ole mitään mallia siitä minkälaisia tunteita elämänkumppanin pitäisi herättää. Itsellä myös kokemusta tällaisista alrarakastijista ja heidän jälkeensä olen huomannut lähinnä laittavani vahingon kiertoon ja siitä tulee tosi paska olo. Ties vaikka yksi syy heidän sitoutumattomuuteensa olisi jatkuva huono omatunto.
Reiluuteen ja empatiaan kykenemättömät tai haluamattomat alfat ovat yksi kategoria ja toinen on sitten luuserit. Valittavat ja voivottelevat itseään ja kohtaloaan ja jos et ruoki heitä emotionaalisesti, passiivisaggressiivisuudellaan alkavat mutiloida sinuakin. Olen kohdannut ehkä 2 mielestäni terveellä itsetunnolla varustettua miestä elämäni aikana, kenellä ei ole ollut tarvetta lytätä ketään ja olivat huomioonottavia, mutta eivät alistuvia. Taisin itse pilata molemmat.
Vierailija kirjoitti:
Ota se oppimiskokemuksena. Opit, millaista tunnetta suhteessa kaipaat. Opit, että pystyt sellaisiin tunteisiin. Opit, että on ihmisiä, joita kohtaan voit tuntea niin. Ei tämä ainoa mies ollut, vaikka niin saatat luulla. Ainoaksi kylläkin jää, jos takerrut muistoon. Et näe, mitä ympärillä tapahtuu. Ei se välttämättä heti tule mutta joskus.
Sille se tuntuu, että oli ainoa, jota kohtaan tulen ikinä tuntemaan niin. Varsinkin kun ei se aivan yksin ja tyhjästä synny, vaan siihen vaaditaan siltä toiseltakin jonkinlaista vastakaikua, niin en ymmärrä, kuka sellaista voisi antaa minulle. Tai no, ehkä taas niin, ettei itse tunne minua kohtaan mitään tai riittävästi tai ei halua mitään missään koskaan milloinkaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ei niitä tunteita tarvitse välttämättä feikata, ei ole mitään mallia siitä minkälaisia tunteita elämänkumppanin pitäisi herättää. Itsellä myös kokemusta tällaisista alrarakastijista ja heidän jälkeensä olen huomannut lähinnä laittavani vahingon kiertoon ja siitä tulee tosi paska olo. Ties vaikka yksi syy heidän sitoutumattomuuteensa olisi jatkuva huono omatunto.
Reiluuteen ja empatiaan kykenemättömät tai haluamattomat alfat ovat yksi kategoria ja toinen on sitten luuserit. Valittavat ja voivottelevat itseään ja kohtaloaan ja jos et ruoki heitä emotionaalisesti, passiivisaggressiivisuudellaan alkavat mutiloida sinuakin. Olen kohdannut ehkä 2 mielestäni terveellä itsetunnolla varustettua miestä elämäni aikana, kenellä ei ole ollut tarvetta lytätä ketään ja olivat huomioonottavia, mutta eivät alistuvia. Taisin itse pilata molemmat.
Joo no minä ainakin rakastin häntä ja hänen vajeitaan ja osaan kyllä suojella itseäni toisten vajeilta aika pätevästi, ei mun tarvitse saada täydellistä kumppania säilyäkseni itse vahingoittumattomana. Se on sitten eri asia, miten hyvin suhde toimisi tai pysyisi pystyssä, jos toisella on vaikeita käytöshäiriöitä tai ongelmia. Eihän niidenkään uhri niille itse mitään mahda. Vaikka tarttiskin apua niistä pois pääsyyn.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota se oppimiskokemuksena. Opit, millaista tunnetta suhteessa kaipaat. Opit, että pystyt sellaisiin tunteisiin. Opit, että on ihmisiä, joita kohtaan voit tuntea niin. Ei tämä ainoa mies ollut, vaikka niin saatat luulla. Ainoaksi kylläkin jää, jos takerrut muistoon. Et näe, mitä ympärillä tapahtuu. Ei se välttämättä heti tule mutta joskus.
Sille se tuntuu, että oli ainoa, jota kohtaan tulen ikinä tuntemaan niin. Varsinkin kun ei se aivan yksin ja tyhjästä synny, vaan siihen vaaditaan siltä toiseltakin jonkinlaista vastakaikua, niin en ymmärrä, kuka sellaista voisi antaa minulle. Tai no, ehkä taas niin, ettei itse tunne minua kohtaan mitään tai riittävästi tai ei halua mitään missään koskaan milloinkaan.
ap
Mä tiedän, että tuntuu, minustakin on tuntunut. Mutta se ei ole totuus. Tunteita ei ole varattu vain yhteen hetkeen ja yhtä ihmistä kohtaan. Onneksi! Eikä ole sun tehtäväsi miettiä, mitä joku toinen ehkä joskus tuntee tai on tuntematta. Avaa mieli ja silmät ja anna tapahtua. Käytä kasvamiseen ja vahvistumiseen aika sitä ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota se oppimiskokemuksena. Opit, millaista tunnetta suhteessa kaipaat. Opit, että pystyt sellaisiin tunteisiin. Opit, että on ihmisiä, joita kohtaan voit tuntea niin. Ei tämä ainoa mies ollut, vaikka niin saatat luulla. Ainoaksi kylläkin jää, jos takerrut muistoon. Et näe, mitä ympärillä tapahtuu. Ei se välttämättä heti tule mutta joskus.
Sille se tuntuu, että oli ainoa, jota kohtaan tulen ikinä tuntemaan niin. Varsinkin kun ei se aivan yksin ja tyhjästä synny, vaan siihen vaaditaan siltä toiseltakin jonkinlaista vastakaikua, niin en ymmärrä, kuka sellaista voisi antaa minulle. Tai no, ehkä taas niin, ettei itse tunne minua kohtaan mitään tai riittävästi tai ei halua mitään missään koskaan milloinkaan.
apMä tiedän, että tuntuu, minustakin on tuntunut. Mutta se ei ole totuus. Tunteita ei ole varattu vain yhteen hetkeen ja yhtä ihmistä kohtaan. Onneksi! Eikä ole sun tehtäväsi miettiä, mitä joku toinen ehkä joskus tuntee tai on tuntematta. Avaa mieli ja silmät ja anna tapahtua. Käytä kasvamiseen ja vahvistumiseen aika sitä ennen.
No en vain näe itseäni sillälailla kenellekään kiinnostavana, en ole ollut sitä koskaan, siksihän tuokin tilanne oli jotenkin niin ainutlaatuinen. Että aivan sama yleensä, vaikka itse kiinnostuisin jostakusta, niin mitään vastakaikua ei tule, oon varmaan niin erilainen yksilö tai jotain. Tai etsin jotain erilaista, niitä ihmisiä, jotka siihen sopii on noin yksi miljoonasta. Oon kyllä tuon johdosta kasvuprosessissa, mutta luultavasti saan vain kasvaa kestämään yksinäisyyttä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.
No nehän ovat normaaleja, on normaalia rakastua ja väistämättömiä, kai mä nyt olisin valinnut muuta jos se olisi valittavissa. Vai pettääkö itseään pitäisi, että voi kuvittelemalla uskoa valinneensa jotain muuta?
Ei ole. Rakastuminen on normaalia ja niin on sekin, että torjutuksi tuleminen satuttaa. Mutta dramaattinen itsesäälissä kieriskely sydänsurujen takia ja niille antautuminen on puhtaasti valinta, ja se on suorastaan patologista että uskot kritiikittä romantiikan aikaiseen parikymppisen boheemin maailmankuvaan.
Kannustatko siis ihmisiä itsepeokseen, etteivät sinunkaltaisesi harhakuvittelijat vain pääsisi sanomaan, että toinen "kritiikittä uskoo romantiikan aikaieen parikymppisen maailmankuvaan"? Vm bullshittiä.
ap
Nyt sinä olet sen itsepetoksen vallassa. Et silloin, jos heräät siihen että voit ja sinulla on itseäsi kohtaan velvollisuus tulla järkiisi, kasvattaa selkäranka ja aktiivisesti pyrkiä eteenpäin. En kannusta itsepetokseen.
Minkä ikäinen ap on?
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Ei se maailmankaikkeus sun kohdallasi siinä ollut julma että ihastuit johonki tyyppiin. Vaan siinä että jäit pakkomielteiseksi etkä osaa siirtyä eteenpäin, ja tunnut vielä uskovan että ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja ja väistämättömiä eivätkä vääristynyttä pakkomielteisyyden romantisointia.