Mistä hirveästä kokemuksesta selvisit ihan yksin niin että se oikeuttaa sanomaan muille: otat itseäsi vaan niskasta kiinni niin hommat hoituu?

Olen itsekin miettinyt samaa... Tuo on kyllä hirveintä mitä voi sanoa esim. masentuneelle ihmiselle

En saanut pimppaa pariin viikkoon niin hoidin homman itse. Kaveri valitti kuinka ei ole hetkeen saanut ja pystyin toteamaan tuon.

No ei tuollaista kommenttia oikeuta mikään. Oikeasti kovan paikan edessä ollut ihminen tietää, että itse kinkin voimat ovat rajalliset, eivätkä muut voi koskaan tietää, mitä kaikkea tilanteeseen liittyy. Tuollaiset heitot tulevat niiltä, jotka luulevat kokeneensa kovia. Oikeat vastoinkäymiset tekevät hyvällä tavalla nöyräksi elämän edessä.

Vierailija kirjoitti:

No ei tuollaista kommenttia oikeuta mikään. Oikeasti kovan paikan edessä ollut ihminen tietää, että itse kinkin voimat ovat rajalliset, eivätkä muut voi koskaan tietää, mitä kaikkea tilanteeseen liittyy. Tuollaiset heitot tulevat niiltä, jotka luulevat kokeneensa kovia. Oikeat vastoinkäymiset tekevät hyvällä tavalla nöyräksi elämän edessä.

juu siis kunkin eikä kinkin:)

Vierailija kirjoitti:

Voitko kertoa lyhyesti, mikä oli se henkinen voitto, mikä oikeuttaa kommenttisi?

Alapeukuttajat voisivat kertoa rankan tarinansa onnellisen lopun alapeukuttamisen lisäksi.

Osa kovan ja rankan lapsuuden kokeneista sairastuu selviämisstrategianaan vahvuuteen, jolloin kaikki heikkouden merkit saavat pelihousut ratkeamaan ja hyökkäyksen käynnistymään. Nämä on julmimpia sellaisia ihmisiä kohtaan jotka ovat kokeneet kovia, ja luettevat pitkän listan kamaluuksia omasta elämästään. Että ota vain itseäsi niskasta kiinni, niin minäkin tein. Oikeasti sama vaiva, vain päinvastaiset ilmiasut.

Elämästä.

Vaikka eihän tämä vielä ole loppu.

Oma toimeentulo piti hankkia... lopettaa haihattelu ja opiskella ammatti jossa tienaa.

Nuorena aikuisena setviä faijan skitsofreniatempauksia, ettei siltä mene asunto alta.

Dementoitunut äiti ja keskosvauva hoidettavana samaan aikaan. No okei, vauvalla oli isäkin.

Eniten vituttaa se että faijalla oli muutakin sukua ja mutsin asiat olisi kai kuuluneet veljellekin, mutta nuorena jo opin että turha hukata aikaa avun pyytämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Elämästä.

Vaikka eihän tämä vielä ole loppu.

Oma toimeentulo piti hankkia... lopettaa haihattelu ja opiskella ammatti jossa tienaa.

Nuorena aikuisena setviä faijan skitsofreniatempauksia, ettei siltä mene asunto alta.

Dementoitunut äiti ja keskosvauva hoidettavana samaan aikaan. No okei, vauvalla oli isäkin.

Eniten vituttaa se että faijalla oli muutakin sukua ja mutsin asiat olisi kai kuuluneet veljellekin, mutta nuorena jo opin että turha hukata aikaa avun pyytämiseen.

Sanoitko faijalle ja dementoituneelle äidillesi, että ota itseäsi niskasta kiinni?

Mä olen selvinnyt vuosien rankasta koulukiusaamisesta ja sen seurauksena tulleesta mt-ongelmasta (syömishäiriö ja masennus), sekä lapsen pitkäaikaissairaudesta.

Ja aikalailla ihan yksin. Mutta en käsitä, miksi se yksin selviäminen tässä on kriteeri. Ei yksin tarvi selvitä, mutta täytyy pakottaa itsensä hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan. Tässähän useimpien ohmisten ongelma on. Ensin ei haeta apua ja sit kun haetaan, se ei kelpaa eikä sitä oteta vastaan kun se ois rankkaa ja vaatis uudelleen ajattelemista ja uuden identiteetin luomista.

Ja tämä ei oikeasti ole edes mitään epäempaattisuutta, vaikka aapee niin antaakin ymmärtää. Kyse on oikeasti pikemminkin empatiasta: mitään muuta keinoa selviämiseen ei ole, kuin ottaa itse itseään niskasta ja hoitaa kasaan se, mitä vaan voi. Kukaan muu ei taatusti tule tekemään sitä puolestasi - eikä edes voi. Sinä itse olet paitsi paras myös ainoa auttajasi. Keneltäkään muulta on turha odottaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

En saanut pimppaa pariin viikkoon niin hoidin homman itse. Kaveri valitti kuinka ei ole hetkeen saanut ja pystyin toteamaan tuon.

Ei kai siinä niskan kouriminen auta?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen selvinnyt vuosien rankasta koulukiusaamisesta ja sen seurauksena tulleesta mt-ongelmasta (syömishäiriö ja masennus), sekä lapsen pitkäaikaissairaudesta.

Ja aikalailla ihan yksin. Mutta en käsitä, miksi se yksin selviäminen tässä on kriteeri. Ei yksin tarvi selvitä, mutta täytyy pakottaa itsensä hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan. Tässähän useimpien ohmisten ongelma on. Ensin ei haeta apua ja sit kun haetaan, se ei kelpaa eikä sitä oteta vastaan kun se ois rankkaa ja vaatis uudelleen ajattelemista ja uuden identiteetin luomista.

Ja tämä ei oikeasti ole edes mitään epäempaattisuutta, vaikka aapee niin antaakin ymmärtää. Kyse on oikeasti pikemminkin empatiasta: mitään muuta keinoa selviämiseen ei ole, kuin ottaa itse itseään niskasta ja hoitaa kasaan se, mitä vaan voi. Kukaan muu ei taatusti tule tekemään sitä puolestasi - eikä edes voi. Sinä itse olet paitsi paras myös ainoa auttajasi. Keneltäkään muulta on turha odottaa mitään.

Kumpi se nyt on?

Mulla ei ole oikeutta lytätä ketään. Mutta jos nyt jollain tapaa kysymykseen vastaan... Mun piti ihan itse tehdä se ratkaisu, että lähden paskasta suhteesta. Kukaan muu sitä ratkaisua ei mun puolesta tehnyt eikä voinutkaan tehdä. Ja sen jälkeen kaikki vaan alkoi selvitä ja hoitumaan.

Vastasinko kysymykseesi yhtään?

15 ikävuoteen menneessä minut oltiin raiskattu useamman kerran, käytetty pitkään seksuaalisesti hyväksi ja joukkoraiskattu kerran. Kun kerron (harvoille) ihmisille kokemuksistani, he eivät yleensä edes usko minun puhuvan totta sillä menneisyyteni on niin kamala, ja kysyvät, miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin paljon pahaa.

Silti, en ole kertaakaan sanonut kellekään noin. En edes silloin, kun kasiluokalla kaverini itki monta tuntia, kun ei pysty menemään naimisiin erään ulkomaalaisen näyttelijän kanssa.

En pystyisi sanomaan kellekään noin, vaikka joskus tekisikin mieli.

EDIT (lisäys): Niin, ja selvisin ("selvisin", en tiedä olenko vieläkään selvinnyt kunnolla) suurimmaksi osaksi yksin. Paras ystävä nauroi kun kerroin. Tuntui siltä, ettei ketään lähipiirissäni kiinnostanut, joten yritin olla vaivaamatta heitä asioillani.

Mä olen käyttänyt tuota ainakin mustana huumorina. Kaikki asiat eivät ole ihmisestä itsestä kiinni. Jotkut tosin kuvittelevat näin, jos on saanut tarpeeksi kermaa persuksiinsa.

Sinkkumies

Olin todella rakastunut mieheen jonka kanssa olimme tapailleet vuoden verran. Tulin vahingossa raskaaksi ja mies pelästyi ja jätti minut. Päätin tehdä lapsen yksin, mutta sain keskenmenon. Silloin tuntui että sekoan surusta. En pystynyt kenenkään kanssa asiasta puhumaan vaan salasin pahan oloni. Edelleen 15 vuoden jälkeen asia vaikuttaa elämääni.

Ensimmäisenä tulee geenilotto. Sitten tulee vanhemmat. Sitten tulee kaverit. Sitten tulee opettajat ja koulukaverit. Sitten kun olet joskus päässyt koulusta ja et ole päässyt vaikuttamaan juuri mihinkään tulee työnhaku, johon tämän jälkeen vaikutusmahdollisuutesi ovat vielä enemmän vähissä.

Siinä välissä olet ehkä saanut asunnon sieltä mistä se on sinulle osoitettu ja juuri tasan sieltä pääset niitä töitäsi sitten hakemaan.

Onnea ja menestystä,

Sinkkumies

Sairastuin vaikeaan parantumattomaan sairauteen.

Sairaalasta en saanut tukea. Lääkäri vain totesi että et näytä tarvitsevan terapiaa. Vasta vuosia myöhemmin kuulin että olisin ollut oikeutettu siihen terapiaan ihan automaattisesti siinä tilanteessa 😞

En uskaltanut kertoa sairaudesta ensimmäisinä vuosina kenellekään sillä pelkäsin että ihmiset alkavat väittelemään seuraani. Murehdin siis yksin.

Jotenkin siitä rääkistä selvisin, mutta kaikille vaikeassa tilanteessa oleville suosittelen avun hakemista. Yksin selviäminen on varmasti typerintä mitä olen koskaan tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin vaikeaan parantumattomaan sairauteen.

Sairaalasta en saanut tukea. Lääkäri vain totesi että et näytä tarvitsevan terapiaa. Vasta vuosia myöhemmin kuulin että olisin ollut oikeutettu siihen terapiaan ihan automaattisesti siinä tilanteessa 😞

En uskaltanut kertoa sairaudesta ensimmäisinä vuosina kenellekään sillä pelkäsin että ihmiset alkavat väittelemään seuraani. Murehdin siis yksin.

Jotenkin siitä rääkistä selvisin, mutta kaikille vaikeassa tilanteessa oleville suosittelen avun hakemista. Yksin selviäminen on varmasti typerintä mitä olen koskaan tehnyt.

Mikä tauti? Voi olla muitakin, jotka pohtivat samanlaista asiaa, joten olisi hyvä kertoa mistä on kyse, että siitä olisi joskus apua muillekin.

Vuosia kestänyt vaikea lapsuus, josta ei voinut puhua sanaakan kenellekään. Silti en koskaan sanoisi noin kenellekään. Yritän tsempata ja luoda uskoa sihen, että elämä voi muuttua. On myös tajuttava ajoituksen merkitys. Uutta ei voi luoda ennen kuin surut on surtu. Ja sivustakatsojalle aika tuntuu pitkälle ja turhauttaa, vaikka toisen hidas prosessi onkin käynnissä, ensin luodaan pohja ettei tule turhia sivuoireita esim. katkeruutta ja kovuutta, joiden varjolla sitten myöhemmin patistellaan muita.

En sano kenellekään noin mutta kaikista vastoinkäymisistä olen selvinnyt ihan yksin. Mitenkä muutenkaan?