Mistä hirveästä kokemuksesta selvisit ihan yksin niin että se oikeuttaa sanomaan muille: otat itseäsi vaan niskasta kiinni niin hommat hoituu?

olen selvinnyt masennuksesta ja monesta muusta asiasta yksin, mutta se ei missään nimessä ollut helppoa eikä hoitunut "ottamalla itseään niskasta kiinni" tyylillä, asiat vati paljon aikaa ja itsensä kanssa työskentelyä ja totuuden kohtaamista, ainut mitä voisin kehoittaa on että hakeutuu terapiaan yms hoitoon käsittelemään asioita muuten ei parane

Vierailija kirjoitti:

Voitko kertoa lyhyesti, mikä oli se henkinen voitto, mikä oikeuttaa kommenttisi?

Vuosikymmenien kiusaaminen, syrjiminen, eristäminen koulussa, opiskelupaikoissa ja työpaikoilla ja siltikin jaksan uskoa, että huomenna kaikki on paremmin ja että olen ihan tarpeeksi hyvä ihminen tällaisena kuin olen. Kauheasti tukea ja ymmärtämistä ei ole tullut edes läheisiltä. Näiden kokemusten perusteella katsoisin oikeudekseni sanoa esim. "ajattele positiivisesti"  (näin mulle on sanottu) jollekin "turhan itkijälle", mutta todellisuudessa olen edelleen ja kaikesta huolimatta niin empaattinen, etten vain raaski.

Olen 35-vuotias ja kärsinyt lapsesta saakka masennuksesta. Masennuskausia on useita vuodessa eivätkä mukavat kaudet niiden välissä todellakaan kestä kauaa. Olen usein loukkaantunut tuosta "Ota itseäsi niskasta kii!"-ohjeesta, mutta opittuani itse ymmärtämään sairauttani opin myös suhtautumaan muihin erilailla. Lapsena ja nuorena en ymmärtänyt sairauttani ja saatoin jopa ajatella muiden aiheuttaneen pahan oloni, ja odotin ystävieni kuuntelevan valitustani loputtomasti. Eivät kuunnelleet, joten loukkaannuin ja jättäydyin yksin. Paremman kauden koittaessa löysin muuta seuraa, mutta karkotin sen taas seuraavan masennuksen alkaessa. Siitä on alle kymmenen vuotta aikaa, kun vihdoin sisäistin masennukseni tulevan ja joskus lähtevän, ja lakkasin puhumasta siitä niin paljon ystävilleni. Kun en tee siitä niin isoa numeroa ja etsi apua, jota ei ole (masennus ei sekunnissa häviä sillä, että saa valittaa olostaan ystävälle), niin ei masennus saa minua täysin valtaansakaan. Kerron ystävilleni, kun tunnen masennuskauden alkavan, ja otan enemmän aikaa itselleni. Annan pahan olon tulla ja hyväksyn sen, että jonkin aikaa on sellaista. Koitan liikkua metsässä ja syödä terveellisesti, koska nuo oikeasti vaikuttavat oloon. Käyn psykoterapiassa ja siellä sitten voin puhua kaikesta kunnolla. Suosittelen hyvän ammattilaisen etsimistä ja hänelle avautumista ihan kaikille! (Vielä kun kaikilla olisikin siihen mahdollisuus. :( )

Niin, mitä toivon itse muiden sanovan minulle masennuksen vaivatessa: "Voi kuinka ikävää, tuntuupa pahalta puolestasi! Saanko halata? Muista että olet minulle tärkeä! Ei varmaan paljon nyt auta, mutta muistutan kuitenkin, ettei tuo olo loputtomiin jatku. Onko sun mahdollista levätä ja olla vaan, vai onko paljon velvollisuuksia? Sanothan jos voin auttaa jotenkin. Haluatko omaa rauhaa vai seuraa?" Jotakin tuollaista itsekin sanon masentuneelle, riippuen tietysti hieman siitä, kuinka hyvin tunnen hänet ja kuinka syvästi masentunut hän on sekä siitä, kuinka hyvin masentunut henkilö itse ymmärtää masennustaan. Mielestäni jokaiselle masentuneelle voi osoittaa empatiaa ja kertoa olevansa pahoillaan toisen puolesta. Tämä tuntuu olevan ihmisille vaikeaa!

Vierailija kirjoitti:

Osa kovan ja rankan lapsuuden kokeneista sairastuu selviämisstrategianaan vahvuuteen, jolloin kaikki heikkouden merkit saavat pelihousut ratkeamaan ja hyökkäyksen käynnistymään. Nämä on julmimpia sellaisia ihmisiä kohtaan jotka ovat kokeneet kovia, ja luettevat pitkän listan kamaluuksia omasta elämästään. Että ota vain itseäsi niskasta kiinni, niin minäkin tein. Oikeasti sama vaiva, vain päinvastaiset ilmiasut.

Heh, vähän kuin minä. Olen kokenut kaikkea kamalaa lapsena ja nyt yritän olla vahva kaikin keinoin. En ymmärrä sitä aina, miksi joku jää märehtimään yhteen pieneen vastoinkäymiseen. Mutta sitten muistutan itseäni että toisille se on iso asia, en ikinä menisi kellekään sanomaan tuota silti. Ei sen sanominen edes auttaisi, sillä se kaikki halu ottaa itseään niskasta kiinni on jokaisella itsellään. Yritän aina vain muilla tavoin tsempata ja olla tukena, tosin tunnen oloni joskus hyödyttömäksi, sillä en tiedä mitä pitäisi sanoa..

Olen selvinnyt aika monesta hirveästä asiasta, joista ainakin näkemäni mukaan moni ei ole yksin selvinnyt (tai selvinnyt ollenkaan).

Mutta olen sen tyyppinen ihminen, että haluan hoitaa asiani itse ja yksin, enkä halua kauheasti jakaa sisäistä maailmaani, joten luulen, että sillä on ollut aika iso merkitys. Minut on myös kasvatettu sillä tavoin, että itsetuntoni on hyvä ja elämänasenne positiivinen. Jollakin toisella on toisenlaiset ominaisuudet ja/tai toisenlainen tausta, minkä vuoksi en katso oikeudekseni mitenkään vaatia kaikilta muilta samaa kuin mihin itse kykenen.

Vierailija kirjoitti:

Olen 35-vuotias ja kärsinyt lapsesta saakka masennuksesta. Masennuskausia on useita vuodessa eivätkä mukavat kaudet niiden välissä todellakaan kestä kauaa. Olen usein loukkaantunut tuosta "Ota itseäsi niskasta kii!"-ohjeesta, mutta opittuani itse ymmärtämään sairauttani opin myös suhtautumaan muihin erilailla. Lapsena ja nuorena en ymmärtänyt sairauttani ja saatoin jopa ajatella muiden aiheuttaneen pahan oloni, ja odotin ystävieni kuuntelevan valitustani loputtomasti. Eivät kuunnelleet, joten loukkaannuin ja jättäydyin yksin. Paremman kauden koittaessa löysin muuta seuraa, mutta karkotin sen taas seuraavan masennuksen alkaessa. Siitä on alle kymmenen vuotta aikaa, kun vihdoin sisäistin masennukseni tulevan ja joskus lähtevän, ja lakkasin puhumasta siitä niin paljon ystävilleni. Kun en tee siitä niin isoa numeroa ja etsi apua, jota ei ole (masennus ei sekunnissa häviä sillä, että saa valittaa olostaan ystävälle), niin ei masennus saa minua täysin valtaansakaan. Kerron ystävilleni, kun tunnen masennuskauden alkavan, ja otan enemmän aikaa itselleni. Annan pahan olon tulla ja hyväksyn sen, että jonkin aikaa on sellaista. Koitan liikkua metsässä ja syödä terveellisesti, koska nuo oikeasti vaikuttavat oloon. Käyn psykoterapiassa ja siellä sitten voin puhua kaikesta kunnolla. Suosittelen hyvän ammattilaisen etsimistä ja hänelle avautumista ihan kaikille! (Vielä kun kaikilla olisikin siihen mahdollisuus. :( )

Niin, mitä toivon itse muiden sanovan minulle masennuksen vaivatessa: "Voi kuinka ikävää, tuntuupa pahalta puolestasi! Saanko halata? Muista että olet minulle tärkeä! Ei varmaan paljon nyt auta, mutta muistutan kuitenkin, ettei tuo olo loputtomiin jatku. Onko sun mahdollista levätä ja olla vaan, vai onko paljon velvollisuuksia? Sanothan jos voin auttaa jotenkin. Haluatko omaa rauhaa vai seuraa?" Jotakin tuollaista itsekin sanon masentuneelle, riippuen tietysti hieman siitä, kuinka hyvin tunnen hänet ja kuinka syvästi masentunut hän on sekä siitä, kuinka hyvin masentunut henkilö itse ymmärtää masennustaan. Mielestäni jokaiselle masentuneelle voi osoittaa empatiaa ja kertoa olevansa pahoillaan toisen puolesta. Tämä tuntuu olevan ihmisille vaikeaa!

Sä vaikutatkin sellaiselta masentuneelta, joka ymmärtää sairauttaan. Peukut sille :) Eli että sairaudesta huolimatta, voi ja ennen kaikkea pitää itse tehdä edes jotain pientä asialle. Kuten mainitsit, ne pienet kävelylenkit luonnossa tai ruokavalio. Valitetttavan paljon on vain masentuneita, jotka eivät tätä ymmärrä. Kun heille ehdottaa vaikka sitä 10 min kävelylenkkiä, niin tulee kauheat haukkuryöpyöt niskaan. Ja koska he eivät itse ymmärrä, niin täytyy "terveen" edes yrittää tuoda näitä näkökantoja ja tsemppausta kehiin. Tosi turhauttavaa seurata sellaisia masentuneita, jotka ihan oikeasti eivät yritä yhtään mitään. Heidän sairautensa kroonistuu ja lähimmäiset katoavat ympäriltä. Tästä masentunut katkeroituu vaan entisestään ja negatiivisuus vaan lisääntyy. Loputon kierre siis. Heitä ei voi yhtään mitenkään auttaa ja silti he vaativat/odottavat sitä muilta.

Vierailija kirjoitti:

Noh, hyvin köyhästä lapsuudesta. Nykyään niin köyhää ei ole kellään, mutta ei siitä sen enempää. Pärjäsin opiskelemalla, olin koulussa luokan paras. Mulla oli vakaa luottamus, että koulua käymällä pääsee parempiin hommiin ja saa rahaakin. Ja näin kävi. Lukiokirjat maksoin itse hommilla, joita suomalaiset nuoret eivät tänä päivänä tekisi. Opiskeluajan pärjäsin ilman velkaa olemalla todella säästäväinen ja tekemällä suomeksi sanottuna kaikkia paskaduuneja, joita sain. Tää oli lama-aikaa. No joo, topless-baariin en sentään mennyt hommiin. 

Tällä perusteella sanoisin, että aika monesta jutusta voi selvitä ja itseä pitää ottaa niskasta. Valitus, ulina ja masentuminen ei ole tie yhtään mihinkään.

Ymmärrän, että esimerkiksi 1800-luvun lopun tehdastyö oli aika helvettiä. Toisaalta aika moni on sitä mieltä, että 1980-luvun työelämä oli paljon löysempää ja vähemmän stressaavaa kuin nykyään.

Mutta vakavasti ottaen, näissä sankaritarinoissa on aina vähintään joku yksi ihminen (opettaja, sukulainen, nuorisotyöntekijä, kummitäti), joka on kannustanut oikealla hetkellä eteenpäin ja muuttanut kumuloituvasti elämän suunnan paremmaksi. Jollain toisella taas saattaa olla ollut elämässä yksi ihminen, joka on oikealla hetkellä tehnyt jotain, joka on saanut kasvavaa tuhoa aikaan toisessa. Se, että olet selvinnyt hyvin elämässä ja opiskeluissa tarkoittaa paljolti sitä, että olet säästynyt vakavilta oppimisvaikeuksilta ja sinulla on vahva coping-kyky. Siitä kannattaa olla kiitollinen, ei ylpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaattessa jokainen selvittää asiansa yksin. Ei sinne pään sisään kukaan pääse ajattelemaan sun puolesta.

Tähän terapiatkin ja muut vastaavat perustuvat, henkilö saa tukea mutta itse se työ pitää tehdä.

Eikä tuon sanomiseen hirveitä kokemuksia tarvitse, riittää kun alkaa kyllästyttään jatkuva valitus.

Mitä sinun psyykeellesi tapahtui että menetit kykysi rakentavaan palautteeseen? Onko sinulla vielä selvittämättömiä asioita itsesi kanssa yksin hoidettavana?

Hyökkäys on paras puolustus 😂

Sekö on sinun selityksesi käytöksellesi?

Ei vaan sinun. Et hyväksy sitä faktaa, että jokainen selvittää oman päänsä sisällä ongelmansa. Ei psykologi, äiti tai palstamamma, vaan henkilö itse. Kukaan ei anna valmiita ratkaisuja ongelmiin.

Et hyväksy tätä, joten hyökkäät kimppuuni.

Miksi ei valittajalle voisi sanoa: sen valituksen sijaan voisit tehdä asialle jotain.

Eli ota itseäsi niskasta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Voitko kertoa lyhyesti, mikä oli se henkinen voitto, mikä oikeuttaa kommenttisi?

Tupakanpolton lopettaminen 24 vuoden jälkeen ilman apukeinoja pelkällä tahdonvoimalla.

Isäni kuolema, lapsuuden loppu ja koko siihen astisen elämäni muuttuminen.

Kahden keskosina syntyneen lapsen yksinhuoltajuus.

Äitini kuoli kun olin 12-vuotias, jonka jälkeen vuotta myöhemmin isälläni puhkesi paha kaksisuuntainen mielialahäiriö ja oli psykoosissa usein useita viikkoja kerrallaan, osastolla. Saatoimme olla isosiskoni kanssa viikonkin kahdestaan, kaiken lisäksi vielä vanhassa, homeisessa, sen ikäiselle melko pelottavassa omakotitalossa. Lopulta tietty lastensuojelu sai pelkkien perhetapaamisten sijaan jotain aikaiseksi ja minä pääsin sijoitukseen, siskoni oli siihen mennessä jo muuttanut omilleen.

No oli miten oli, taustastani huolimatta (ja nämä ihmiset sen tietävät) aika ajoin minulle varsinkin vähän nuorempana itkettiin ja valitettiin esim. vanhempien erosta. En tuota varmaan ikinä sanonut ääneen, mutta kyllä mielessäni mietin, että ota nyt itseäsi niskasta kiinni.

Ymmärrän, että ongelmia on meillä kaikilla ja erilaisia. Mutta sitä voi mielestäni vähän miettiä, että kenelle niistä valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, hyvin köyhästä lapsuudesta. Nykyään niin köyhää ei ole kellään, mutta ei siitä sen enempää. Pärjäsin opiskelemalla, olin koulussa luokan paras. Mulla oli vakaa luottamus, että koulua käymällä pääsee parempiin hommiin ja saa rahaakin. Ja näin kävi. Lukiokirjat maksoin itse hommilla, joita suomalaiset nuoret eivät tänä päivänä tekisi. Opiskeluajan pärjäsin ilman velkaa olemalla todella säästäväinen ja tekemällä suomeksi sanottuna kaikkia paskaduuneja, joita sain. Tää oli lama-aikaa. No joo, topless-baariin en sentään mennyt hommiin. 

Tällä perusteella sanoisin, että aika monesta jutusta voi selvitä ja itseä pitää ottaa niskasta. Valitus, ulina ja masentuminen ei ole tie yhtään mihinkään.

Ymmärrän, että esimerkiksi 1800-luvun lopun tehdastyö oli aika helvettiä. Toisaalta aika moni on sitä mieltä, että 1980-luvun työelämä oli paljon löysempää ja vähemmän stressaavaa kuin nykyään.

Mutta vakavasti ottaen, näissä sankaritarinoissa on aina vähintään joku yksi ihminen (opettaja, sukulainen, nuorisotyöntekijä, kummitäti), joka on kannustanut oikealla hetkellä eteenpäin ja muuttanut kumuloituvasti elämän suunnan paremmaksi. Jollain toisella taas saattaa olla ollut elämässä yksi ihminen, joka on oikealla hetkellä tehnyt jotain, joka on saanut kasvavaa tuhoa aikaan toisessa. Se, että olet selvinnyt hyvin elämässä ja opiskeluissa tarkoittaa paljolti sitä, että olet säästynyt vakavilta oppimisvaikeuksilta ja sinulla on vahva coping-kyky. Siitä kannattaa olla kiitollinen, ei ylpeä.

Lukioaikana olisin siis tosiaan 1980-luvun lopulla töissä, toisaalta olen töissä nytkin. Oliko työ silloin vähemmän stressaavaa kuin nyt? Vaikeaa sanoa, kun niin eri hommia tein. Sen tiedän, että noihin hommiin, joita nuorena tein (mm. siivousta, urakkahommia) ei enää nykypäivänä suomalaisia nuoria saa.

Minua kannusti varmaan eniten kouluarvosanat. Lämmin kiitos lähtee myös Pikku Kakkoselle, josta näin, miten muut lapset elävät. Muiden lasten hampaat pestiin, heillä oli kauniita vaatteita, heistä välitettiin, heille ostettiin leluja, heidän kanssaan tehtiin kaikenlaista, heillä oli jopa lakanat sängyssä toisin kuin minulla, jolla oli vain vanha likainen peitto. Toinen tärkeä juttu oli kirjasto, josta sain ilmaiseksi luettavaa. Luinkin todella paljon. Kavereita sain olemalla reipas ja hauska. Vaatteeni olivat hirveitä, likaisiakin. Aloin pyykätä itse 10-vuotiaana.

Nostan näin aikuisena hattua tuolle urhealle pikkumimmille ja olen hänestä todella ylpeä. Ja kyllä ihan ansaitusti, hän teki sen, mihin harva aikuinenkaan pystyy. Mutta helppoa se ei kyllä ollut.

Tämän oman taisteluni takia olen aika huono tuntemaan mitään suurempaa myötätuntoa valittavia aikuisia kohtaa, joilla oikeasti olisi kaikki edellytykset ja mahdollisuudet parantaa oloaan. Helppoa ei ole kenelläkään. Usein heillä on sellaista uhriajattelua ja luuloa, että muille kaikki on helppoa tai ainakin helpompaa kuin heille. Usein he  vellovat vuosien takaisissa jutuissa, näkevät itsensä  olosuhteiden uhrina, vaikka heillä ihan oikeasti on kaikki ollut aika hyvin. Joskus törmään pitkään vuodatukseen siitä, kun ei jaksa edes hampaitaan pestä, vaikka kirjoitukseen kuluneella  ajalla hampaat olisi harjannut jo vallan hyvin. Eli se ikuinen valittaminen toiminnan sijaan. Ja toisaalta se jatkuva oman kurjan olon vuodattaminen toiselle ilman että kysyy yhtään toisen kuulumisia. Sitä en vain jaksa. Pari ystävyyssuhdetta olen semmoisen takia antanut ihan kuihtua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, hyvin köyhästä lapsuudesta. Nykyään niin köyhää ei ole kellään, mutta ei siitä sen enempää. Pärjäsin opiskelemalla, olin koulussa luokan paras. Mulla oli vakaa luottamus, että koulua käymällä pääsee parempiin hommiin ja saa rahaakin. Ja näin kävi. Lukiokirjat maksoin itse hommilla, joita suomalaiset nuoret eivät tänä päivänä tekisi. Opiskeluajan pärjäsin ilman velkaa olemalla todella säästäväinen ja tekemällä suomeksi sanottuna kaikkia paskaduuneja, joita sain. Tää oli lama-aikaa. No joo, topless-baariin en sentään mennyt hommiin. 

Tällä perusteella sanoisin, että aika monesta jutusta voi selvitä ja itseä pitää ottaa niskasta. Valitus, ulina ja masentuminen ei ole tie yhtään mihinkään.

Ymmärrän, että esimerkiksi 1800-luvun lopun tehdastyö oli aika helvettiä. Toisaalta aika moni on sitä mieltä, että 1980-luvun työelämä oli paljon löysempää ja vähemmän stressaavaa kuin nykyään.

Mutta vakavasti ottaen, näissä sankaritarinoissa on aina vähintään joku yksi ihminen (opettaja, sukulainen, nuorisotyöntekijä, kummitäti), joka on kannustanut oikealla hetkellä eteenpäin ja muuttanut kumuloituvasti elämän suunnan paremmaksi. Jollain toisella taas saattaa olla ollut elämässä yksi ihminen, joka on oikealla hetkellä tehnyt jotain, joka on saanut kasvavaa tuhoa aikaan toisessa. Se, että olet selvinnyt hyvin elämässä ja opiskeluissa tarkoittaa paljolti sitä, että olet säästynyt vakavilta oppimisvaikeuksilta ja sinulla on vahva coping-kyky. Siitä kannattaa olla kiitollinen, ei ylpeä.

Lukioaikana olisin siis tosiaan 1980-luvun lopulla töissä, toisaalta olen töissä nytkin. Oliko työ silloin vähemmän stressaavaa kuin nyt? Vaikeaa sanoa, kun niin eri hommia tein. Sen tiedän, että noihin hommiin, joita nuorena tein (mm. siivousta, urakkahommia) ei enää nykypäivänä suomalaisia nuoria saa.

Minua kannusti varmaan eniten kouluarvosanat. Lämmin kiitos lähtee myös Pikku Kakkoselle, josta näin, miten muut lapset elävät. Muiden lasten hampaat pestiin, heillä oli kauniita vaatteita, heistä välitettiin, heille ostettiin leluja, heidän kanssaan tehtiin kaikenlaista, heillä oli jopa lakanat sängyssä toisin kuin minulla, jolla oli vain vanha likainen peitto. Toinen tärkeä juttu oli kirjasto, josta sain ilmaiseksi luettavaa. Luinkin todella paljon. Kavereita sain olemalla reipas ja hauska. Vaatteeni olivat hirveitä, likaisiakin. Aloin pyykätä itse 10-vuotiaana.

Nostan näin aikuisena hattua tuolle urhealle pikkumimmille ja olen hänestä todella ylpeä. Ja kyllä ihan ansaitusti, hän teki sen, mihin harva aikuinenkaan pystyy. Mutta helppoa se ei kyllä ollut.

Tämän oman taisteluni takia olen aika huono tuntemaan mitään suurempaa myötätuntoa valittavia aikuisia kohtaa, joilla oikeasti olisi kaikki edellytykset ja mahdollisuudet parantaa oloaan. Helppoa ei ole kenelläkään. Usein heillä on sellaista uhriajattelua ja luuloa, että muille kaikki on helppoa tai ainakin helpompaa kuin heille. Usein he  vellovat vuosien takaisissa jutuissa, näkevät itsensä  olosuhteiden uhrina, vaikka heillä ihan oikeasti on kaikki ollut aika hyvin. Joskus törmään pitkään vuodatukseen siitä, kun ei jaksa edes hampaitaan pestä, vaikka kirjoitukseen kuluneella  ajalla hampaat olisi harjannut jo vallan hyvin. Eli se ikuinen valittaminen toiminnan sijaan. Ja toisaalta se jatkuva oman kurjan olon vuodattaminen toiselle ilman että kysyy yhtään toisen kuulumisia. Sitä en vain jaksa. Pari ystävyyssuhdetta olen semmoisen takia antanut ihan kuihtua. 

Sait kavereita tekeytymällä reippaaksi ja hauskaksi eli epäaidolla mielistelyllä ja nyt haluat samanlaisia kavereita itsellesikin, mielistellen kyselemään kuulumisiasi, että pääsisit kertomaan muiden uhriutumisesta.

Minua on koulukiusattu tarhasta asti, olin ujo, arka ja epävarma. Lopussa onneksi muutin kauemmaksi. Monen vuoden jälkeen uskaltauduin aloittamaan harrastuksen samalla paikkakunnalla vaikka en tullut toimeen suurimman osan ihmisten kanssa. Muissa harrastuksissa ja hoidoissa minua pidetään outona, rasittavana, hitaana tai hankalana. Ei sitä minulle suoraan sanota, vaan kuulen seläntakana toisten puhuvan ja arvostelevan minua keskenään, jopa ohjaajien. Vaikka montakertaa olen halunnut ja meinannut lopettaa, Sitkeästi yritän jatkaa koska minä haluan harrastaa näitä asioita. Ennen montakertaa olen antanut periksi ja juossut tällaisia ihmisiä karkuun. Lisäksi ihan oikeasti hullu juoppoisä, jota pelkään enkä uskalla kohdata kasvotusten kun saattaa hyökätä yhtäkoska yllättäen "kyläilemään" vaikka asuukin kaukana. Siihen päälle raskas työ, jossa olen muutamankerran luulatavasti loppuunpalanut tai ollut sen partaalla. Kyllä minulla on näistä asioista ihmisiä, jotka ovat päässeet "liian helpolla" ja valittavat oikeasti pinistä asioista niin sano ap:n lailla.

Anoreksiasta olen selvinnyt, mutta en ilman osastohoitoa ja kunnon pitkäkestoista terapiaa. Juurikin koska tiedän, mitä on olla psyykkisesti sairas niin jos jotain sanon, se on toiveikasta. Siis saatan kertoa, että olin todella pohjalla, sydänkin jopa kovilla ja rytmihäiriöitä, mutta pitkäkestoisen avun jälkeen selvisin ja voin jakaa sitä toivoa, että kaikki voi selvitä, mutta yksin ei tarvitse taistella, vaan apua on oikeus hakea ja pahimmassa vaiheessa minulle riitti se, että pystyin hiukan vähentämään liikuntaa , lisäämään hiukan kaloreita jne. Anoreksia on tosi erilainen kuin masennus, siinä ei jämähdä (tai ainakaan mä en) vaan olin huippuvaativa itselleni yliopistolla sekä treenasin paljon. Molemmat sen sairauden oireita, kuten väsymys on masennuksen oire. oikeita todellisia oireita, joista ei voi ryhdistäytyä pois. Voisin sanoa masentuneelle täysin päinvastoin kuin niskasta kiinni, että hienoa kun jaksoit siivota, se riittää upeasti tässä tilanteessa. Myöhemmin on enemmän aika, mutta nyt on tärkeintä jaksaa edes vähän pitää huolta itsestään, levätä, katsoa mieluisia tv-sarjoja ym ja ettei tarvitse soimata itseään, kun nyt juuri on se kaikkein vaikein vaihe masennuksessa.

En ymmärrä, miksi käsketään ryhdistäytymään. Eihän niin sanota sepervaltimosairaalle, ms-tautia sairastavalle, influenssassa olevalle jne. Psyykkinen sairaus on sairaus muiden joukossa, siitä ei voi normaaliksi muuttua ryhdistäytymällä, vaan toivon mukaan ajan kanssa hyvässä hoidossa ja niistä pienistä mielekkäistä hetkistä nauttien. On muuten tosi haitallista masentuneelle, jos soimataan kun ei saa mitään aikaan. Hän syyllistää itseään jo valtavasti ja itseinho usein voimakasta. Jos haluaa nähdä masentuneen aktiivisena ni siihen ei voi tollain käskeä, vaan nimenomaan ruokkia hyvää käsitystä itsestä, kannustaa siitä, että kävi kaupassa, jaksoi ulkoilla ja muistuttaa ettei just nyt tartte jaksaa enempää. mutta kaikki pieni itsestä huolehtiminen on plussa, juurikin pieni ulkoilu vaikka ihan omassa pihapiirissä. 

Vierailija kirjoitti:

Anoreksiasta olen selvinnyt, mutta en ilman osastohoitoa ja kunnon pitkäkestoista terapiaa. Juurikin koska tiedän, mitä on olla psyykkisesti sairas niin jos jotain sanon, se on toiveikasta. Siis saatan kertoa, että olin todella pohjalla, sydänkin jopa kovilla ja rytmihäiriöitä, mutta pitkäkestoisen avun jälkeen selvisin ja voin jakaa sitä toivoa, että kaikki voi selvitä, mutta yksin ei tarvitse taistella, vaan apua on oikeus hakea ja pahimmassa vaiheessa minulle riitti se, että pystyin hiukan vähentämään liikuntaa , lisäämään hiukan kaloreita jne. Anoreksia on tosi erilainen kuin masennus, siinä ei jämähdä (tai ainakaan mä en) vaan olin huippuvaativa itselleni yliopistolla sekä treenasin paljon. Molemmat sen sairauden oireita, kuten väsymys on masennuksen oire. oikeita todellisia oireita, joista ei voi ryhdistäytyä pois. Voisin sanoa masentuneelle täysin päinvastoin kuin niskasta kiinni, että hienoa kun jaksoit siivota, se riittää upeasti tässä tilanteessa. Myöhemmin on enemmän aika, mutta nyt on tärkeintä jaksaa edes vähän pitää huolta itsestään, levätä, katsoa mieluisia tv-sarjoja ym ja ettei tarvitse soimata itseään, kun nyt juuri on se kaikkein vaikein vaihe masennuksessa.

En ymmärrä, miksi käsketään ryhdistäytymään. Eihän niin sanota sepervaltimosairaalle, ms-tautia sairastavalle, influenssassa olevalle jne. Psyykkinen sairaus on sairaus muiden joukossa, siitä ei voi normaaliksi muuttua ryhdistäytymällä, vaan toivon mukaan ajan kanssa hyvässä hoidossa ja niistä pienistä mielekkäistä hetkistä nauttien. On muuten tosi haitallista masentuneelle, jos soimataan kun ei saa mitään aikaan. Hän syyllistää itseään jo valtavasti ja itseinho usein voimakasta. Jos haluaa nähdä masentuneen aktiivisena ni siihen ei voi tollain käskeä, vaan nimenomaan ruokkia hyvää käsitystä itsestä, kannustaa siitä, että kävi kaupassa, jaksoi ulkoilla ja muistuttaa ettei just nyt tartte jaksaa enempää. mutta kaikki pieni itsestä huolehtiminen on plussa, juurikin pieni ulkoilu vaikka ihan omassa pihapiirissä. 

Minusta riippuu vähän kelle asia on suunnattu. Jos kyseessä on joku vaikka sairastava ihminen niin on tosi töykeää ja vähättelevää sanoa noin. Jos taas sanotaan ihmiselle jonka ongelma on toisen ihmisen väärä pukeutumistyyli, toisen ihmisen ärsyttävä puhettyyli, äiti ja isä ei suostu ostaan koiranpentua ja on katkera niille joilla koira on, mutta täysin hukassa millaista moista otusta oikeasti on hoitaa voi kyllä sanoa. Tosin itse kyllä ruukaan yleensä sanoa oman mielipiteeni asiasta jos jaksan.

Menneisyydessäni on pari mykistävän järkyttävää kokemusta, joista jouduin selviytymään lähes täysin ilman muiden ihmisten apua. En kuitenkaan voi ottaa selviytymisistä krediittiä itselleni. En koe selvinneeni tahdonvoimalla ja omaa vahvuuttani tms., vaan luottamalla siihen, mikä on hyvää, oikein ja totta.

Eli ainoa lause, jonka omat kokemukseni "oikeuttavat" minut sanomaan muille, on sellainen, että "Luota siihen, mikä on hyvää, oikein ja totta."

Väkivaltainen, persoonallisuushäiriöinen (diagnosoitu epävakaa persoonallisuus) äiti, päihdeongelmainen skitsofreenikko-isä joka kuoli kun olin 10. Rajua koulukiusaamista 5-9lk. Vakava huume-ongelma siihen liittyneine muihin hankaluuksineen (vankilareissu ym tuomiot, väkivaltaa puolin ja toisin, omaisuusrikoksia, luottotietojen menetys jne perussetti) ja noista muistona parikymppisenä koko joukko diagnosoituja mt-ongelmia, kuten masennus, epäsosiaalinen persoonallisuus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, ptsd, pari osastohoitoa vaatinutta psykoottista episodia ym kivaa.

Nykyään nuppi pääosin kunnossa, kävin kolmenkympin korvilla aikuislukion ja yliopistolta maisterin paperit ja elän leppoisaa keskiluokkaista elämää, vaikka ihmisiin luottaminen ja ihmisten kanssa toimiminen vielä välillä vaikeaa onkin.

En ikinä käskisi vakavasti mt-ongelmaista ryhdistäytymään kun tiedän mitä se elämä voi olla, mutta tietyille yhdentekevistä pikkuasioista jatkuvasti valittaville henkilöille välillä tekisi mieli sanoa rumastikin.

Selvisin täysin yksin koulukiusaamisesta, raiskauksesta ja masennuksesta.

Kokemani takia koen olevani oikeutettu sanomaan näille ihmisille että joskus asioista on päästävä yli ja mentävä eteenpäin, ihan henkilön itsensäkin takia. Ikuisesti ei voi vedota menneisyydessä oleviin asioihin ja uskoa että koko elämä on pilalla vain sen takia.

Minulla oli myös unelma mihin ammattiin olisin halunnut. Kyseisellä alalla ei ole tarpeeksi töitä, joten todennäköisesti työllistyminen olisi ollut vaikeaa. Tästä syystä kouluttauduin toiseen ammattiin jossa töitä on tarjolla. Siksi ärsyttää kun nämä tietyn alan edustajat makaavat työttömänä kotona yhteiskunnan tuilla, eivätkä opiskele toista ammattia.....koska heillähän on jo koulutus ja sitä haluavat tehdä. Mikään muu ala ei kelpaa. Tekisin itse mitä tahansa töitä josta palkkaa vain maksetaan, jotten joutuisi lusmuamaan yhteiskunnan varoilla.

Elämä on valintoja täynnä. Toiset päättää pinnistää eteenpäin ja toiset luovuttaa pienimmänkin vastoinkäymisen takia. Ennen luonnonvalinta hoiti heikoimmat pois, nyt riippuvat riippakivenä mukana.

nosto