Lue keskustelun säännöt.
Kiintymyksen puuttumisen vaikutus kehitykseen
28.01.2017 |
Tässä mietin lauantaipäivän "iloksi" että jos olen päässyt hyvästi aikuisikään asti kokematta elämässäni muiden ihmisten kiintymystä (puttuu vanhemien rakkaus, ystäväsuhteet ja seurustelusuhteet) niin voinko olla henkisesti ihan normaaliksi kehittynyt? Tai jos en ole nyt niin pystyykö sitä mitenkään korjaamaan? Onko jotain pysyvää vahinkoa tapahtunut?
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Sithän se selviää, kun on suhteessa.
Sen suhteen pitäisi olla hyvä ja tukeva suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan ollut rakastavia vanhempia, päinvastoin he olivat tosi epäluotettavia omille lapsilleen. Ja lopputulema on se, etten nykyään edes kaipaa vanhempiani, en itke isän tai äidinrakkauden perään, kun tiedän ettei heidän kohdallaan sellaista ole ollut eikä voi olla. Olen tehnyt kaikkeni sen eteen, etten joutuisi enää näin vanhoilla päivillä kokemaan heidän ikävää kohtelua. Ja näin on hyvä. Mikäänhän siellä ei muutu.
Huomaan, että monella muulla on vanhempiensa suhteen paljon vaikeampaa. Jos joku ei ole tavannut toista vanhempaansa, asia kaivaa koko iän ja se "kadonnut" halutaan löytää. Samoin alkoholistiäitiä tai -isää saatetaan ikävöidä, todennäköisesti siksi että se oma vanhempi ei ole suoranaisesti vihannut. Ollut vain puutteellinen.
Eroan sinusta Ap siinä, että minulla on ollut läheisiä ystävyyssuhteita, olen ollut myös pitkään avoliitossa. Joka tosin nyt on purkautumassa omaan mahdottomuuteen.
Pohdin samoja asioita kuin sinä, mikä johtuu mistäkin, missä asioissa voisi olla toivoa?
Miettinyt tuota samaa koska isää ei ollut ja äidille pelkkä rasite ja taakka. Muuttanut paljon joten ei pitkäaikaisia ystäviäkään.
Tulin siihen tulokseen että lakkaan arvioimasta itseäni muiden kautta. Sitä mitä ei ole ollut niin ei edes voi tietää millaista on ollut. Keskityn tähän hetkeen ja rakentelen niin hyvin kuin osaan. Ei saa ripustautua mutta vaikeaa se on kun tuntuu ettei saa tarpeekseen siitä ihanasta olosta jonka saa jakaa ystävän kanssa ja poikkiksen varmaan hukutan liialliseen analysointiin että onko tää tunne oikea vai väärä, kuinka pitää käyttäytyä ja saanko sanoa näin suoraan vai sanonko vähemmän tai ei ollenkaan.
Pelkään koko ajan menettäväni hyvät ihmissuhteet.
Oletko lukenut netistä aiheesta kiintymyssuhde teoria, englanniksi attachment theory? Siitä on aikapaljon tietoa olemassa.
Käsittääkseni kiintymystyyliä on vaikea korjata terveeksi mutta teoriassa se on mahdollista. Tarvitsee kuitenkin paljon terapiaa. Jos yhtään lohduttaa niin niilläkin joilla on suhteita ja kavereita saattaa olla epäterve kiintymistyyli, siis joko välttelevä, takertuva tai vähän molempia. Toistavat siis suhteissaan aina samaa kaavaa.
Jos sulla ei oo oikein ihmissuhteita saatat olla välttelevä niin kuin mäkin. Uskon kuitenkin että omia ongelmiaan voi käsitellä yksinkin mutta suhteessa ollessa ne tulevat yleensä itsestään vastaan jolloin niitä on pakko käsitellä. Monesti tosin epäonnistuneesti josta paljolti johtuukin ongelmat ihmissuhteissa.
Mietin että miten sulla menee muuten niinkuin itsesi kanssa? Onko muita ongelmia? Ei se ehkä niin paha ongelma ole jos on epäterve kiintymistyyli. Jossain on ollut jotain arvioita moniko on "normaali" mutta en yhtään muista mitään lukuja. Käsittääkseni kuitenkin aika tavallista, eikä ihme kun ne ongelmat siirtyy kuitenkin herkästi seuraavalle sukupolvelle. Yksinäiset välttelijät vain ehkä erottuu joukosta enemmän kuin yksinoloa kuitenkin vielä pidetään jotenkin poikkeavana.
Sithän se selviää, kun on suhteessa.