Lue keskustelun säännöt.
Kävin eilen pitkällä lenkillä ja ymmärsin, että nykyinen parisuhteeni ei ole sitä mitä haluan
01.01.2017 |
Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.
Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.
Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.
Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.
Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?
Kommentit (102)
Nyt sitten uusin silmin uutta elämää kohti! Joskus täytyy tehdä raskaita päätöksiä oman hyvinvointinsa vuoksi, olet sellaisen polttopisteessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moes vaikuttaa sille, että hänellä on kohtuuisoja vaikeuksia oman itsensä kanssa :( Varmaan vaikea jättää siksi.
Ja siis ne eivät varmaankaan aiheudu hänestä itsestään pohjimmiltaan, koska miksi kukaan haluaisi voida pahoin, jos hyvinvointikin olisi valintatarjottimella.
Ymmärrän sinua. Itselläni ollut samankalatainen tilanne. Vaimon mielenterveysongelmien vuoksi elämänpiiri kaventui ja ystävät hävisivät. Päädyimme muuttamaan erillemme ja nyt molemmat voivat paremmin. Hyvä että ajattelet asiaa myös oman itsesi kannalta. Helposti uhraamme liikaa toisen eteen vaikka tiedämme ettei tilanne ei tule muuttumaan.
No hyvä että nyt viimein tajusit, lusikat jakoon sitten vaan. Eihän kukaan selväjärkinen jaksa ihmistä, joka aiheuttaa suurimmaksi osaksi vaan pahaa oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Kannattaa vaihtaa parempaan. Elät vain kerran muistaakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentuneen kanssa on vaikea elää ja en ainakaan itse jaksaisi olla koko ajan surullinen toisen puolesta. Jos ei elämästä pysty nauttimaan niin jotain muutosta on saatava aikaan.
Kesän jälkeen ja joulun jälkeen otetaan eniten eroja. Huonossa liitossa ei kannata olla. Elämä on lyhyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka elämäsi voisi muuttua huonommaksi, jos lähtisit?
Jos teillä ei ole lapsia, kuten tekstistäsi ymmärsin, en miettisi enää hetkeäkään. Mikä sinua tuossa suhteessa pidättelee? Ei mikään!? On uskallettava luopua vanhasta, jotta voi saada uutta parempaa tilalle.
Omassa suhteessani paljon samaa. Eri intressit ja arvot hyvin pitkälti, miehellä melko negatiivinen elämänasenne, murehtii jatkuvasti täysin mitättömiä pikkuasioita ja valittaa niistä, mikä on pidemmän päälle tosi raskasta. Seksiä on mutta ei täysin tyydyttävää. Välillä on pahoja riitoja, välillä menee tasaisemmin. Lapsi on ainoa syy miksi en ole(/emme ole) eronnut. Todennäköisesti ero on kuitenkin edessä ennemmin tai myöhemmin. Vaikeaa miettiä kumpi on lapselle pienempi paha jne. Itse olisin onnellisempi ilman miestä, mutta lapsen onni on tärkein. Anteeksi kun tuli näin pitkä vuodatus ketjuusi, mutta siis sitä vaan että sinun tarvitsee miettiä vain itseäsi ja jos et ole onnellinen niin lähde etsimään onnea muualta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuus vuotta ja noin paljon muutoksia...? Luulin et olette olleet jotain kaksittain vuotta yhdessä. Enpä usko et tää on ihan näin ku ap sanoo.
Täällä kohtalotoveri. Minä yritin puhua, toimia ja ehdottaa terapiaa. Kävin itse terapeutilla ja koittaa tehdä itselle mieluisia asioita ja sitä kautta löytää onnea jos se vika olisikin ollut minussa ja minun ajattelumaailmassa. Ei auttanut. Surettaa, mutta tiesin, etteivät asiat meidän kohdalla enää muutu. Mies myönsi sen itsekin eron hetkellä.
Kuten sinä, niin minäkin jäin vailla tunnetta kuulua johonkin ja hyväksyntää. Olisi ollut mukava kokea suhteet appivanhempiin, molempien ystäviin jne. Olimme jotenkin niin erillään. Kiinnostukset eri asioihin, tapa katsoa maailmaa ja tulevaisuuden suunnitelmat olivat vaan niin erilaiset.
Asiat mitä ehdotin, eivät kiinnostaneet. Tuntui, kun vetäisi kivirekeä perässään.
Tajusin, että minä haluan elää eri ehdoilla, enkä jossitella ja möllöttää. En halua menettää elämäniloani ja jos sen säilyttämisen hinta on tämä parisuhde, niin sitten niin on.
Kovasti voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua. Itselläni ollut samankalatainen tilanne. Vaimon mielenterveysongelmien vuoksi elämänpiiri kaventui ja ystävät hävisivät. Päädyimme muuttamaan erillemme ja nyt molemmat voivat paremmin. Hyvä että ajattelet asiaa myös oman itsesi kannalta. Helposti uhraamme liikaa toisen eteen vaikka tiedämme ettei tilanne ei tule muuttumaan.
Ikävää, että sinulla on ollut tällainen tilanne, mutta hyvä että asiat ovat jo paremmalla tolalla.
Oma mieheni varmaankin ajattelee, että minun mielenterveysongelmieni vuoksi suhteemme on huonossa jamassa. Hänellä on tapana kääntää asiat niin, että minä vaikutan syypäältä kaikkeen. Nyt kun itse olen kunnossa ja omat silmäni ovat auenneet, ymmärrän, että se on mieheni jonka rajoitteisuus myrkyttää suhdettamme.
Minulle on aina ollut tärkeää harrastaa ja tehdä asioita. Minulla on myös laaja ystäväpiiri, joka ei ole kutistunut synkästä elämänjaksostani huolimatta. Mieheni sen sijaan ei harrasta juuri mitään, koska kaikki on "paskaa". Hän ei halua kokeilla mitään uusia juttuja, katsoa leffoja, käydä syömässä, matkustaa, pelata lautapelejä (videopelejä än pelaa senkin edestä) jne. koska tietää niiden olevan "hirveää paskaa, joita hän vihaa". Kavereitakaan hänellä ei juuri ole, koska kaikki ihmiset ovat "niin perseestä".
Huh, nyt kun kirjoitan näitä asioita auki, ei voi kuin ihmetellä, että mitä kummaa oikein nään hänessä. Voihan hän olla myös sairastunut, muttei tietenkään myönnä sitä itse. Hän ei myöskään ole halukas näkemään omia ikäviä piirteitään, koska niissä ei ole mitään moitittavaa. Nyt on pakko riuhtaista itsensä pois tästä suhteesta meidän molempien parhaaksi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Ei tietenkään johdu susta vaan miehestä. Näin se aina menee. Siitä toisesta osapuolesta tulee kusipää ja itse on kaikkensa yrittänyt. Mut niin ku muut jo sanoi elät vaan kerran ja ansaitset onnen jne... Sama sit seuraavassa erossa.
Täällä sama! Mies oli jälleen täysi sika eilen, ryyppäsi, sotki, örvelsi ja häipyi baarista kavereineen ilman minua. Tulin tyhjään kotiin aamuyöllä, kaverinsa laittoi viestiä aamulla, että täällä krapuloi, älä huolehdi. No en enää. Laukut on pakattu.
Vierailija kirjoitti:
Kuus vuotta ja noin paljon muutoksia...? Luulin et olette olleet jotain kaksittain vuotta yhdessä. Enpä usko et tää on ihan näin ku ap sanoo.
Mies ei suhteen alussakaan ollut mikään perhekeskeinen elämäniloinen henkilö, mutta ei myöskään näin pahassa jamassa kuin nyt. Esimerkiksi ystävänsä hän on työntänyt elämästään pois tämän suhteen varjolla. Kaverit soittelivat aikansa ja pyysivät mukaan kaljalle, leffaan yms. Mies kieltäytyi aina, vedoten parisuhteeseen. "Joo ei voi lähteä kaljalle, kun pitää taas käydä katsomassa appiukkoa sairaalassa", "Nyt ei pääse leffaan, kun akka pakottaa tekemään kevätsiivouksen" jne. (Mikään ei tietysti ollut totta.) Tämä yhdistettynä miehen omaan passiivisuuteen on arvatenkin selvää, että pikkuhiljaa kaverit lakkasivat pyytämästä miestä mukaan menoihin. Eikä mies ole heitä kaivannut, valitettavasti.
ap
Kuulostaa siltä, että olet päätöksesi tehnyt.
Koska teillä ei ole lapsia (paitsi se aikuinen mies), ei sinun tarvitse miettiä muita kuin itseäsi. Jos olet onneton, lähde. Eroa kohteliaasti, ystävällisesti ja toista arvostaen mutta ole myös jämäkkä ja seiso päätöksesi takana. Mies itkee perääsi ja antaa ymmärtää, että hänen pahaolonsa olisi sinun vikasi. Siitä tule sinullekin kurja mieli (mikä on sen toisen tarkoituskin). Mutta onneksi se menee ohi.
Vuoden päästä kumpaakaan ei enää harmita.
Onnea matkaan!
Voimia sinulle toteuttaa ero! Toivottavasti juhlit seuraavaa uutta vuotta onnellisempana ja tasapainoisempana!!!
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.