Lue keskustelun säännöt.
Kävin eilen pitkällä lenkillä ja ymmärsin, että nykyinen parisuhteeni ei ole sitä mitä haluan
01.01.2017 |
Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.
Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.
Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.
Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.
Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?
Kommentit (102)
Jos mies seisoi sun rinnalla vaikka et voinut hyvin, niin miksi et tee samaa hänelle?
Sanot itsekin, ettei hän ole aina ollut tuollainen. Hylkää ystävät ja karttaa sosiaalisia tilanteita, on negatiivinen ja eikä näe positiivista tulevaisuutta itselleen, eristää itsensä muista. Kuulostaa päivänselvältä masennukselta minusta.
Entäs, jos auttaisit miestäsi, etkä hylkäisi häntä? Kuten hän teki sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mies seisoi sun rinnalla vaikka et voinut hyvin, niin miksi et tee samaa hänelle?
Sanot itsekin, ettei hän ole aina ollut tuollainen. Hylkää ystävät ja karttaa sosiaalisia tilanteita, on negatiivinen ja eikä näe positiivista tulevaisuutta itselleen, eristää itsensä muista. Kuulostaa päivänselvältä masennukselta minusta.Entäs, jos auttaisit miestäsi, etkä hylkäisi häntä? Kuten hän teki sinulle.
Olen yrittänyt auttaa häntä, mutta hänen mielestään ei ole mitään autettavaa. Ei kuulema ole masentunut. Olen ehdottanut terapiaa, lääkitystä, liikuntaa, asioiden tekemistä, mutta vastaus on aina tiukka ei.
Oikeastaan mieskään ei seisonut minun rinnallani, kun minulla oli vaikeaa. Jouduin itkemään salassa, koska itkeminen on heikkouden merkki. Kun menetin lähiomaisiani, hän tuhahti, että sellaista se elämä on. Jouduin pyörittämään kotiamme, vaikka oli vaikeaa. Mies pelasi ennemmin pleikkaria, kuin kävi kaupassa tai laittoi ruokaa. Hän hoki (ja hieronta edelleen) minulle kuinka olen tyhmä, lihava, laiska, huumorintajuton, tylsä, nolo jnejne. Kun olin masennukseni kanssa niin huonossa jamassa, etten päässyt sängystä ylös, mies raivosi, että ryhdistäydy laiska akka ja hoida pääsi kuntoon. Näitä tilanteita ja esimerkkejä voisi luetella lukemattomia. Ainoa rinnalla seisominen oli se, ettei hän jättänyt minua. Tosin tähänkin hän sanoi syyksi suhteen mukanaan tuoman taloudellisen hyödyn. Huh.
Mietin myös, että tulisiko suhteemme kuitenkaan parantumaan vaikka seisoisin hänen rinnallaan läpi vaikeiden aikojen. Katkeroituisinko kuitenkin, kun en saisi sellaisia asioita suhteelta, mitä olisin toivonut (kuten lapset, yhteinen tekeminen jne.)? No, en tiedä. Mutta vahvasti tuntuu siltä, että ero on ainoa oikea vaihtoehto.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa vaihtaa parempaan. Elät vain kerran muistaakseni.
Entä jos ei löydäkään parempaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa vaihtaa parempaan. Elät vain kerran muistaakseni.
Entä jos ei löydäkään parempaa?
Hmm, olisiko ap silti onnellisempi yksin kuin tuon miehen kanssa? Luultavasti.
Tsemppiä uuden elämän aloittamiseen, ap!
Vierailija kirjoitti:
Täällä kohtalotoveri. Minä yritin puhua, toimia ja ehdottaa terapiaa. Kävin itse terapeutilla ja koittaa tehdä itselle mieluisia asioita ja sitä kautta löytää onnea jos se vika olisikin ollut minussa ja minun ajattelumaailmassa. Ei auttanut. Surettaa, mutta tiesin, etteivät asiat meidän kohdalla enää muutu. Mies myönsi sen itsekin eron hetkellä.
Kuten sinä, niin minäkin jäin vailla tunnetta kuulua johonkin ja hyväksyntää. Olisi ollut mukava kokea suhteet appivanhempiin, molempien ystäviin jne. Olimme jotenkin niin erillään. Kiinnostukset eri asioihin, tapa katsoa maailmaa ja tulevaisuuden suunnitelmat olivat vaan niin erilaiset.
Asiat mitä ehdotin, eivät kiinnostaneet. Tuntui, kun vetäisi kivirekeä perässään.
Tajusin, että minä haluan elää eri ehdoilla, enkä jossitella ja möllöttää. En halua menettää elämäniloani ja jos sen säilyttämisen hinta on tämä parisuhde, niin sitten niin on.Kovasti voimia!
Kiitos! Ja mukava kuulla, että ratkaisusi oli oikea.
Juuri tämä kivirekifiilis minullakin on. Ja mies tietää sen. Hän itsekin kokee, että tämä suhde on enemmän taakkaa kuin mitään muuta. Ollaan molemmat kauhean onnettomia ja silti suhteen lopullinen päättäminen näyttää olevan vaikeaa. No mutta ehkä päätös tulee nyt vihdoin ja viimein. Alan olla aika lopussa tämän suhteen kanssa ja pelottaa, että kohta jään paitsi monista asioista (kuten niistä lapsista) jos jatkan tätä soutamista ja huopaamista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies seisoi sun rinnalla vaikka et voinut hyvin, niin miksi et tee samaa hänelle?
Sanot itsekin, ettei hän ole aina ollut tuollainen. Hylkää ystävät ja karttaa sosiaalisia tilanteita, on negatiivinen ja eikä näe positiivista tulevaisuutta itselleen, eristää itsensä muista. Kuulostaa päivänselvältä masennukselta minusta.Entäs, jos auttaisit miestäsi, etkä hylkäisi häntä? Kuten hän teki sinulle.
Olen yrittänyt auttaa häntä, mutta hänen mielestään ei ole mitään autettavaa. Ei kuulema ole masentunut. Olen ehdottanut terapiaa, lääkitystä, liikuntaa, asioiden tekemistä, mutta vastaus on aina tiukka ei.
Oikeastaan mieskään ei seisonut minun rinnallani, kun minulla oli vaikeaa. Jouduin itkemään salassa, koska itkeminen on heikkouden merkki. Kun menetin lähiomaisiani, hän tuhahti, että sellaista se elämä on. Jouduin pyörittämään kotiamme, vaikka oli vaikeaa. Mies pelasi ennemmin pleikkaria, kuin kävi kaupassa tai laittoi ruokaa. Hän hoki (ja hieronta edelleen) minulle kuinka olen tyhmä, lihava, laiska, huumorintajuton, tylsä, nolo jnejne. Kun olin masennukseni kanssa niin huonossa jamassa, etten päässyt sängystä ylös, mies raivosi, että ryhdistäydy laiska akka ja hoida pääsi kuntoon. Näitä tilanteita ja esimerkkejä voisi luetella lukemattomia. Ainoa rinnalla seisominen oli se, ettei hän jättänyt minua. Tosin tähänkin hän sanoi syyksi suhteen mukanaan tuoman taloudellisen hyödyn. Huh.
Mietin myös, että tulisiko suhteemme kuitenkaan parantumaan vaikka seisoisin hänen rinnallaan läpi vaikeiden aikojen. Katkeroituisinko kuitenkin, kun en saisi sellaisia asioita suhteelta, mitä olisin toivonut (kuten lapset, yhteinen tekeminen jne.)? No, en tiedä. Mutta vahvasti tuntuu siltä, että ero on ainoa oikea vaihtoehto.
ap
Jätä se sika! Ihan oikeasti. Ei muka ole paha ihminen, vaikka haukkui sinua läpi masennuksen? Anteeksi mitä?! Todellakin on paha, täysi kusipää. Ei normaalilla empatialla ja kunnioituksella varustettu ihminen hauku tervettäkään kumppania, saati sitten sairasta. En tiedä, mitä sinä olet siinä miehessä joskus nähnyt, muttei varmasti ole tuon paskan arvoista.
Sori, mutta minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan jumittaa vuosia suhteessa, joka on suurimmaksi osaksi ihan kamala. Johan se riitely ja negatiivisuus käy terveyden päälle. Itse en jaksaisi varmaan kuukauttakaan. Älkää tuhlatko elämäänne suhteeseen, joka tuntuu 80% ajasta väärältä! Toki vaikeuksia on kaikilla, mutta taustalla pitää olla se tunne, että tämä suhde on se oikea, muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä. Itse luotu vankila vaan,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Ei koskaan, miksi niin?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Ei koskaan, miksi niin?
ap
Itseäni vain ajattelin. Herkistyn vähän liiankin helposti. En tosin ole ilkeä kellekkään, mutta mikään ei kiinnosta ja ajatusmaailma lähes täysin negatiivinen. Oli vähän samanlaisia juttuja kuin itse olen niin aloin vaan miettimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Ei koskaan, miksi niin?
ap
Sekin on yksi masennuksen oireista.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Ei koskaan, miksi niin?
ap
Sekin on yksi masennuksen oireista.
-eri
Siis että ei pysty itkemään. Maalaisjärjellä luulisi että on toisinpäin, mutta ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kohtalotoveri. Minä yritin puhua, toimia ja ehdottaa terapiaa. Kävin itse terapeutilla ja koittaa tehdä itselle mieluisia asioita ja sitä kautta löytää onnea jos se vika olisikin ollut minussa ja minun ajattelumaailmassa. Ei auttanut. Surettaa, mutta tiesin, etteivät asiat meidän kohdalla enää muutu. Mies myönsi sen itsekin eron hetkellä.
Kuten sinä, niin minäkin jäin vailla tunnetta kuulua johonkin ja hyväksyntää. Olisi ollut mukava kokea suhteet appivanhempiin, molempien ystäviin jne. Olimme jotenkin niin erillään. Kiinnostukset eri asioihin, tapa katsoa maailmaa ja tulevaisuuden suunnitelmat olivat vaan niin erilaiset.
Asiat mitä ehdotin, eivät kiinnostaneet. Tuntui, kun vetäisi kivirekeä perässään.
Tajusin, että minä haluan elää eri ehdoilla, enkä jossitella ja möllöttää. En halua menettää elämäniloani ja jos sen säilyttämisen hinta on tämä parisuhde, niin sitten niin on.Kovasti voimia!
Kiitos! Ja mukava kuulla, että ratkaisusi oli oikea.
Juuri tämä kivirekifiilis minullakin on. Ja mies tietää sen. Hän itsekin kokee, että tämä suhde on enemmän taakkaa kuin mitään muuta. Ollaan molemmat kauhean onnettomia ja silti suhteen lopullinen päättäminen näyttää olevan vaikeaa. No mutta ehkä päätös tulee nyt vihdoin ja viimein. Alan olla aika lopussa tämän suhteen kanssa ja pelottaa, että kohta jään paitsi monista asioista (kuten niistä lapsista) jos jatkan tätä soutamista ja huopaamista.
ap
Kyllä se päätös sieltä tulee ja pystyt siihen kyllä. Kipeetä se tekee sillä hetkellä ja sen jälkeenkin. Itselläkin tilanne on tuore ja paljon käytännön juttuja vielä edessä ennen kuin pääsee oikeasti suremaan. Silti koen, että tämä on pidemmän päälle oikea ratkaisu ja molemmat saavat elää omanlaistaan elämää. Sinä pärjäät kyllä. Ja toivottavasti saat sen perheen vielä, mistä haaveilet! Ainakin olet menossa sitä asiaa kohti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua. Itselläni ollut samankalatainen tilanne. Vaimon mielenterveysongelmien vuoksi elämänpiiri kaventui ja ystävät hävisivät. Päädyimme muuttamaan erillemme ja nyt molemmat voivat paremmin. Hyvä että ajattelet asiaa myös oman itsesi kannalta. Helposti uhraamme liikaa toisen eteen vaikka tiedämme ettei tilanne ei tule muuttumaan.
Ikävää, että sinulla on ollut tällainen tilanne, mutta hyvä että asiat ovat jo paremmalla tolalla.
Oma mieheni varmaankin ajattelee, että minun mielenterveysongelmieni vuoksi suhteemme on huonossa jamassa. Hänellä on tapana kääntää asiat niin, että minä vaikutan syypäältä kaikkeen. Nyt kun itse olen kunnossa ja omat silmäni ovat auenneet, ymmärrän, että se on mieheni jonka rajoitteisuus myrkyttää suhdettamme.
Minulle on aina ollut tärkeää harrastaa ja tehdä asioita. Minulla on myös laaja ystäväpiiri, joka ei ole kutistunut synkästä elämänjaksostani huolimatta. Mieheni sen sijaan ei harrasta juuri mitään, koska kaikki on "paskaa". Hän ei halua kokeilla mitään uusia juttuja, katsoa leffoja, käydä syömässä, matkustaa, pelata lautapelejä (videopelejä än pelaa senkin edestä) jne. koska tietää niiden olevan "hirveää paskaa, joita hän vihaa". Kavereitakaan hänellä ei juuri ole, koska kaikki ihmiset ovat "niin perseestä".
Huh, nyt kun kirjoitan näitä asioita auki, ei voi kuin ihmetellä, että mitä kummaa oikein nään hänessä. Voihan hän olla myös sairastunut, muttei tietenkään myönnä sitä itse. Hän ei myöskään ole halukas näkemään omia ikäviä piirteitään, koska niissä ei ole mitään moitittavaa. Nyt on pakko riuhtaista itsensä pois tästä suhteesta meidän molempien parhaaksi.
ap
Kuulostaa ankealta. Mitä te sitten teette yhdessä sen 20% ajan, jolloin ette vihaa toisianne, ja silloin kun mies skarppaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies seisoi sun rinnalla vaikka et voinut hyvin, niin miksi et tee samaa hänelle?
Sanot itsekin, ettei hän ole aina ollut tuollainen. Hylkää ystävät ja karttaa sosiaalisia tilanteita, on negatiivinen ja eikä näe positiivista tulevaisuutta itselleen, eristää itsensä muista. Kuulostaa päivänselvältä masennukselta minusta.Entäs, jos auttaisit miestäsi, etkä hylkäisi häntä? Kuten hän teki sinulle.
Olen yrittänyt auttaa häntä, mutta hänen mielestään ei ole mitään autettavaa. Ei kuulema ole masentunut. Olen ehdottanut terapiaa, lääkitystä, liikuntaa, asioiden tekemistä, mutta vastaus on aina tiukka ei.
Oikeastaan mieskään ei seisonut minun rinnallani, kun minulla oli vaikeaa. Jouduin itkemään salassa, koska itkeminen on heikkouden merkki. Kun menetin lähiomaisiani, hän tuhahti, että sellaista se elämä on. Jouduin pyörittämään kotiamme, vaikka oli vaikeaa. Mies pelasi ennemmin pleikkaria, kuin kävi kaupassa tai laittoi ruokaa. Hän hoki (ja hieronta edelleen) minulle kuinka olen tyhmä, lihava, laiska, huumorintajuton, tylsä, nolo jnejne. Kun olin masennukseni kanssa niin huonossa jamassa, etten päässyt sängystä ylös, mies raivosi, että ryhdistäydy laiska akka ja hoida pääsi kuntoon. Näitä tilanteita ja esimerkkejä voisi luetella lukemattomia. Ainoa rinnalla seisominen oli se, ettei hän jättänyt minua. Tosin tähänkin hän sanoi syyksi suhteen mukanaan tuoman taloudellisen hyödyn. Huh.
Mietin myös, että tulisiko suhteemme kuitenkaan parantumaan vaikka seisoisin hänen rinnallaan läpi vaikeiden aikojen. Katkeroituisinko kuitenkin, kun en saisi sellaisia asioita suhteelta, mitä olisin toivonut (kuten lapset, yhteinen tekeminen jne.)? No, en tiedä. Mutta vahvasti tuntuu siltä, että ero on ainoa oikea vaihtoehto.
ap
Jätä se sika! Ihan oikeasti. Ei muka ole paha ihminen, vaikka haukkui sinua läpi masennuksen? Anteeksi mitä?! Todellakin on paha, täysi kusipää. Ei normaalilla empatialla ja kunnioituksella varustettu ihminen hauku tervettäkään kumppania, saati sitten sairasta. En tiedä, mitä sinä olet siinä miehessä joskus nähnyt, muttei varmasti ole tuon paskan arvoista.
Sori, mutta minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan jumittaa vuosia suhteessa, joka on suurimmaksi osaksi ihan kamala. Johan se riitely ja negatiivisuus käy terveyden päälle. Itse en jaksaisi varmaan kuukauttakaan. Älkää tuhlatko elämäänne suhteeseen, joka tuntuu 80% ajasta väärältä! Toki vaikeuksia on kaikilla, mutta taustalla pitää olla se tunne, että tämä suhde on se oikea, muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä. Itse luotu vankila vaan,
Tiedän, kuulostaa varmasti aivan älyttömältä että joku jumittaisi tällaisessa suhteessa monta vuotta.
Mulla varmasti oma masennus ja surkea itsetunto on vaikuttanut siihen, etten ole saanut riuhtaistua itseä irti tästä sotkusta. Olen ajatellut, etten ansaitse parempaa ja en saisi kuitenkaan ketään kunnollisempaa. Olen ajatellut (ja ajattelen edelleen), että olen niin ruma ja lihava, ettei minusta kukaan kiinnostu. Mies on omilla loukkauksillaan vaikuttanut tähän varmasti myös.
Olen keksinyt selityksiä ja tekosyitä sille, että "roikun" tässä suhteessa. Olen ajatellut, että jos mies taipuisi edes yhteen lapseen on se parempi, kuin että viettäisin loppuelämäni yksin ilman ainuttakaan lasta. Nyt vasta olen alkanut tajuta, etten edes halua lasta miehen kanssa, joka ei oikeasti halua perustaa perhettä (eikä siihen kyllä suostuisikaan).
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiinnosta kysyn sellaista että herkistyykö miehesi koskaan? Esim tunteelliselle kohdalle elokuvassa? Tai jollekkin koskettavalle tilanteelle?
Ei koskaan, miksi niin?
ap
Itseäni vain ajattelin. Herkistyn vähän liiankin helposti. En tosin ole ilkeä kellekkään, mutta mikään ei kiinnosta ja ajatusmaailma lähes täysin negatiivinen. Oli vähän samanlaisia juttuja kuin itse olen niin aloin vaan miettimään.
Sopisitte varmasti mieheni kanssa paremmin yhteen kuin me :D
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Ei tietenkään johdu susta vaan miehestä. Näin se aina menee. Siitä toisesta osapuolesta tulee kusipää ja itse on kaikkensa yrittänyt. Mut niin ku muut jo sanoi elät vaan kerran ja ansaitset onnen jne... Sama sit seuraavassa erossa.
Sanoin, etteivät vaikeudet johdu ainoastaan minusta.
Saadaan varmaankin molemmat toisistamme ne pahimmat puolet esiin. Mies on varmasti hyvä ja sopivampi jollekin toiselle naiselle. Ei hän mikään paha ihminen ole, mutta minä en osaa kaivaa hänestä oikealla tavalla sitä elämäniloa ja myönteisyyttä esiin. En myöskään osaa nähdä tämän negatiivisuutta, pessimistisyyttä ja passiivisuutta viehettävinä piirteinä.
ap
Mut et enemmän ne vaikeudet sun mielestä oli siitä miehestä... sen ehkä-sanan voi jättää pois, kun lukee sun kommentteja, ni selväkshän se tulee et sun mielestä miehessä on vika.
Sinä kaipaat hänessä elämäniloa yms mutta et aina ole ollut sitä itsekään ja mies on tällöin ollut paikalla. Nyt kun hän ei ole mikään päivänpaiste niin adios!
Millaisia sun edelliset suhteet on ollu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua. Itselläni ollut samankalatainen tilanne. Vaimon mielenterveysongelmien vuoksi elämänpiiri kaventui ja ystävät hävisivät. Päädyimme muuttamaan erillemme ja nyt molemmat voivat paremmin. Hyvä että ajattelet asiaa myös oman itsesi kannalta. Helposti uhraamme liikaa toisen eteen vaikka tiedämme ettei tilanne ei tule muuttumaan.
Ikävää, että sinulla on ollut tällainen tilanne, mutta hyvä että asiat ovat jo paremmalla tolalla.
Oma mieheni varmaankin ajattelee, että minun mielenterveysongelmieni vuoksi suhteemme on huonossa jamassa. Hänellä on tapana kääntää asiat niin, että minä vaikutan syypäältä kaikkeen. Nyt kun itse olen kunnossa ja omat silmäni ovat auenneet, ymmärrän, että se on mieheni jonka rajoitteisuus myrkyttää suhdettamme.
Minulle on aina ollut tärkeää harrastaa ja tehdä asioita. Minulla on myös laaja ystäväpiiri, joka ei ole kutistunut synkästä elämänjaksostani huolimatta. Mieheni sen sijaan ei harrasta juuri mitään, koska kaikki on "paskaa". Hän ei halua kokeilla mitään uusia juttuja, katsoa leffoja, käydä syömässä, matkustaa, pelata lautapelejä (videopelejä än pelaa senkin edestä) jne. koska tietää niiden olevan "hirveää paskaa, joita hän vihaa". Kavereitakaan hänellä ei juuri ole, koska kaikki ihmiset ovat "niin perseestä".
Huh, nyt kun kirjoitan näitä asioita auki, ei voi kuin ihmetellä, että mitä kummaa oikein nään hänessä. Voihan hän olla myös sairastunut, muttei tietenkään myönnä sitä itse. Hän ei myöskään ole halukas näkemään omia ikäviä piirteitään, koska niissä ei ole mitään moitittavaa. Nyt on pakko riuhtaista itsensä pois tästä suhteesta meidän molempien parhaaksi.
ap
Kuulostaa ankealta. Mitä te sitten teette yhdessä sen 20% ajan, jolloin ette vihaa toisianne, ja silloin kun mies skarppaa?
Eikö, ankeaa tämä onkin.
Kun mies skarppaa, yritetään tehdä jotain asioita yhdessä. Käydä lenkillä ja kaupassa esimerkiksi. Parempina kausinakaan emme varsinaisesti nauti toistemme seurasta tai jutuista. Se on aika ikävää. Miehen mielestä minun juttuni ovat sisällötöntä potaskaa, minun mielestäni miehen jutut ovat ainaista valitusta.
Olen ollut myös "normaaleissa" suhteissa ja ikävöin sitä, että tehdään asioita yhdessä, ollaan kiinnostuneita toisten seurasta ja asioista. Nauretaan ja nautitaan. Kysytään mitä toiselle kuuluu ja keskustellaan asioista. Meillä sellaista ei ole koskaan. Jutut on ainoastaan sitä miehen "saarnaamista ja valitusta", myös niinä parempina aikoina.
ap
Kirjoitin ihan kuin minun elämästäni. Olemme olleet 30 vuotta yhdessä ja mies on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi.
Hän käy töissä mutta siinä kaikki. Selaa tabletti-tietokonetta kun tulee kotiin. Ei edes nosta ruudulta katsetta kun tervehdin kotiin tullessa. Aikaisemmin annoin suukon mutta se on jäänyt koska ei edes sen verran voi huomioida minua kun tulen kotiin.
Yksin käyn ulkoilemassa, vapaa -aikani vietän yksin. Ei ole sukulaisia tai ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Ei tietenkään johdu susta vaan miehestä. Näin se aina menee. Siitä toisesta osapuolesta tulee kusipää ja itse on kaikkensa yrittänyt. Mut niin ku muut jo sanoi elät vaan kerran ja ansaitset onnen jne... Sama sit seuraavassa erossa.
Sanoin, etteivät vaikeudet johdu ainoastaan minusta.
Saadaan varmaankin molemmat toisistamme ne pahimmat puolet esiin. Mies on varmasti hyvä ja sopivampi jollekin toiselle naiselle. Ei hän mikään paha ihminen ole, mutta minä en osaa kaivaa hänestä oikealla tavalla sitä elämäniloa ja myönteisyyttä esiin. En myöskään osaa nähdä tämän negatiivisuutta, pessimistisyyttä ja passiivisuutta viehettävinä piirteinä.
ap
Mut et enemmän ne vaikeudet sun mielestä oli siitä miehestä... sen ehkä-sanan voi jättää pois, kun lukee sun kommentteja, ni selväkshän se tulee et sun mielestä miehessä on vika.
Sinä kaipaat hänessä elämäniloa yms mutta et aina ole ollut sitä itsekään ja mies on tällöin ollut paikalla. Nyt kun hän ei ole mikään päivänpaiste niin adios!
Millaisia sun edelliset suhteet on ollu?
Ei miehessä ole yksistään vika. Me ei vaan sovita yhteen. Olen kuunnellut nyt noin 5 vuotta valitusta kaikesta. Mies on haukkunut minut, perheeni, ystäväni, oman perheensä, omat ystävänsä (jotka ovat entisiä tätä nykyä), työkaverit, asiakkaat, elämän, Suomen, ulkomaat, luonnon, viihdeteollisuuden, ilmaston, harrastukset, matkustamisen, sisustamisen, ruuanlaiton, you name it. Lista on päättymätön.
Miehen mielestä "kaikki on perseestä ja hirveää paskaa". Minä olen kuulema vihervassari feministi akka, joka ei tajua mistään mitään. Lapset on ärsyttäviä nulikoita, joita hän vihaa. Mies on kamalan empatiakyvytön ja negatiivinen. En pidä sellaisista piirteistä ihmisissä.
Mies vahtii minua kaikessa. Hän vahtii syömisiäni, kävelenkö oikein, leikkaanko paprikan kunnollisesti, tiskaanko niinkuin pitää, jne. Inhottavaa olla jatkuvan arvostelun kohteena ja olla todistelemassa hänelle milloin mitäkin.
Aiemmat suhteeni ovat olleet tässä mielessä täysin normaaleja. Yksi tärkeä ja pitkä suhteeni päättyi siihen, että mies rakastui toiseen naiseen. Tästäkin johtuen saattaa olla, että itsetuntoni parisuhteessa on melkeinpä nolla.
ap
Sanoin, etteivät vaikeudet johdu ainoastaan minusta.
Saadaan varmaankin molemmat toisistamme ne pahimmat puolet esiin. Mies on varmasti hyvä ja sopivampi jollekin toiselle naiselle. Ei hän mikään paha ihminen ole, mutta minä en osaa kaivaa hänestä oikealla tavalla sitä elämäniloa ja myönteisyyttä esiin. En myöskään osaa nähdä tämän negatiivisuutta, pessimistisyyttä ja passiivisuutta viehettävinä piirteinä.
ap