Lue keskustelun säännöt.
Kävin eilen pitkällä lenkillä ja ymmärsin, että nykyinen parisuhteeni ei ole sitä mitä haluan
01.01.2017 |
Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.
Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.
Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.
Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.
Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?
Kommentit (102)
Hei, juolahti mieleen tämä vuosi sitten kirjoittamani teksti. Kamala sanoa, mutta en sitten päässyt lähtemään suhteesta. Suhde ei myöskään ole yhtään parantunut, samat riidat, pettymys ja pahaolo ovat läsnä edelleen.
Nyt on jälleen uusi vuosi ja riitelemme taas. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti roikumme molemmat tässä surkeassa uuvuttavassa suhteessa. En tiedä mistä saada se viimeinen niitti suhteen lopettamiselle. Olen aivan umpikujassa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Hei, juolahti mieleen tämä vuosi sitten kirjoittamani teksti. Kamala sanoa, mutta en sitten päässyt lähtemään suhteesta. Suhde ei myöskään ole yhtään parantunut, samat riidat, pettymys ja pahaolo ovat läsnä edelleen.
Nyt on jälleen uusi vuosi ja riitelemme taas. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti roikumme molemmat tässä surkeassa uuvuttavassa suhteessa. En tiedä mistä saada se viimeinen niitti suhteen lopettamiselle. Olen aivan umpikujassa.
ap
Miehesi kuulostaa persoonallisuyshäiriöiseltä.
Avaa nettikauppa nyt, vaikka Amazon. Tilaa Lundy Bancroft-terapeutin kirjoittamat kirjat
-Why does he do that? Inside the minds of angry and controlling men.
-Should I stay or should I go
-Daily wisdom for why does he do that
Et ole lähtenyt suhteesta, ei ole oikeutta valittaa enää. Olemme pettyneet sinuun.
Vierailija kirjoitti:
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
En tiedä, miksi mies ei eroa.
Minä pelkään jääväni yksin koko loppuelämäkseni ja eritoten pelkään, etten löydä enää kumppania jonka kanssa perustaa perhe. Tämä sinänsä on aivan järjetön pelko, koska nykyinen miehenikään ei tahdo perustaa perhettä.. Yksin kyllä viihdyn ja pärjään, mutta ne lapset. Niitä kun ei voi yksin "hankkia".
Kuulostaa varmasti typerältä syyltä olla lähtemättä huonosta suhteesta. Kyllä tässä varmasti on muutakin taustalla, kuten läheisriippuvuus ja tottumiskysymykset.
Olet kyllä oikeassa siinä, että tuhlaamme molemmat elämämme tähän suhteeseen joka ei edes anna muuta, kuin pahaa mieltä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet yhtä sairas kuin miehesi, vain eri tavalla. Lopeta marina. Eroaminen on helppoa. Etsi itsellesi uusi kämppä ja muuta sinne ja lopeta yhteydenpito.
Vierailija kirjoitti:
Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.
Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.
Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.
Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.
Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?
Mä tajusin vastaavan ilman lenkkeilyä ja jo vuosia aiemmin, joten lähdin ja olen nyt hyvässä suhteessa. Ihan turha on kärvistellä jos parisuhdetta ei enää oikeasti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
En tiedä, miksi mies ei eroa.
Minä pelkään jääväni yksin koko loppuelämäkseni ja eritoten pelkään, etten löydä enää kumppania jonka kanssa perustaa perhe. Tämä sinänsä on aivan järjetön pelko, koska nykyinen miehenikään ei tahdo perustaa perhettä.. Yksin kyllä viihdyn ja pärjään, mutta ne lapset. Niitä kun ei voi yksin "hankkia".
Kuulostaa varmasti typerältä syyltä olla lähtemättä huonosta suhteesta. Kyllä tässä varmasti on muutakin taustalla, kuten läheisriippuvuus ja tottumiskysymykset.
Olet kyllä oikeassa siinä, että tuhlaamme molemmat elämämme tähän suhteeseen joka ei edes anna muuta, kuin pahaa mieltä.
ap
Jaa että tuohon suhteeseen haaveilet vielä lapsia. Edesvastuutonta. Et ole kypsä äidiksi kun et pysty ottamaan vastuuta edes omasta elämästäsi.
Minä olen lähtenyt ja valitettavasti taas kerran lähdössä, tällä kertaa 18 vuoden jälkeen. Vaikeaa on repiä irti viimeiset säikeet, mutta yksinkin on niin paljon parempi kuin yksin huonossa suhteessa. Itsetunnollasi on mahdollisuus korjautua nopeastikin eron jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
En tiedä, miksi mies ei eroa.
Minä pelkään jääväni yksin koko loppuelämäkseni ja eritoten pelkään, etten löydä enää kumppania jonka kanssa perustaa perhe. Tämä sinänsä on aivan järjetön pelko, koska nykyinen miehenikään ei tahdo perustaa perhettä.. Yksin kyllä viihdyn ja pärjään, mutta ne lapset. Niitä kun ei voi yksin "hankkia".
Kuulostaa varmasti typerältä syyltä olla lähtemättä huonosta suhteesta. Kyllä tässä varmasti on muutakin taustalla, kuten läheisriippuvuus ja tottumiskysymykset.
Olet kyllä oikeassa siinä, että tuhlaamme molemmat elämämme tähän suhteeseen joka ei edes anna muuta, kuin pahaa mieltä.
ap
Jaa että tuohon suhteeseen haaveilet vielä lapsia. Edesvastuutonta. Et ole kypsä äidiksi kun et pysty ottamaan vastuuta edes omasta elämästäsi.
Tämä on erittäin hyvä pointti.
Kuvittelen, että mies jotenkin muuttuisi lasten saannin myötä. En käsitä mistä moinen naiivi ja vääristynyt käsitys on mulle tullut, sillä mies ei edes pidä lapsista.
Joku sanoi, että olen yhtä sairas kuin mieheni. Totta, niin varmasti olenkin. Olen riippuvainen miehestä ja kuvittelen, että hän on ainoa ihminen maan päällä, joka kanssani viitsii olla. Mies kyllä itsekin muistuttaa minua vähän väliä siitä, kuinka minun pitäisi olla tyytyväinen että hän ylipäätään vaivaituu olemaan kanssani (koska olen lihava). Muut miehet eivät kiinnostu minusta, hän sanoo. Ja onhan se totta.
Itsetuntoni on huono ja ajattelen tämän suhteen ja mieheni olevan kuin armopala, parasta mitä voin saada.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Klassinen tarina. Nainen masentuu. Mies hoivaa ja ymmärtää. Nainen paranee, kokee yhtäkkisen energiapuuskan ja kiitokseksi huolenpidosta lemppaa miehen ja lähtee etsimään panevia jännämiehiä, jotka eivät arvosta naista tippaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
En tiedä, miksi mies ei eroa.
Minä pelkään jääväni yksin koko loppuelämäkseni ja eritoten pelkään, etten löydä enää kumppania jonka kanssa perustaa perhe. Tämä sinänsä on aivan järjetön pelko, koska nykyinen miehenikään ei tahdo perustaa perhettä.. Yksin kyllä viihdyn ja pärjään, mutta ne lapset. Niitä kun ei voi yksin "hankkia".
Kuulostaa varmasti typerältä syyltä olla lähtemättä huonosta suhteesta. Kyllä tässä varmasti on muutakin taustalla, kuten läheisriippuvuus ja tottumiskysymykset.
Olet kyllä oikeassa siinä, että tuhlaamme molemmat elämämme tähän suhteeseen joka ei edes anna muuta, kuin pahaa mieltä.
ap
Jaa että tuohon suhteeseen haaveilet vielä lapsia. Edesvastuutonta. Et ole kypsä äidiksi kun et pysty ottamaan vastuuta edes omasta elämästäsi.
Tämä on erittäin hyvä pointti.
Kuvittelen, että mies jotenkin muuttuisi lasten saannin myötä. En käsitä mistä moinen naiivi ja vääristynyt käsitys on mulle tullut, sillä mies ei edes pidä lapsista.
Joku sanoi, että olen yhtä sairas kuin mieheni. Totta, niin varmasti olenkin. Olen riippuvainen miehestä ja kuvittelen, että hän on ainoa ihminen maan päällä, joka kanssani viitsii olla. Mies kyllä itsekin muistuttaa minua vähän väliä siitä, kuinka minun pitäisi olla tyytyväinen että hän ylipäätään vaivaituu olemaan kanssani (koska olen lihava). Muut miehet eivät kiinnostu minusta, hän sanoo. Ja onhan se totta.
Itsetuntoni on huono ja ajattelen tämän suhteen ja mieheni olevan kuin armopala, parasta mitä voin saada.
ap
Kyllä muutkin miehet sinua panevat. Tinderiin vaan ilmoitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.
Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.
Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).
Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?
Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.
Klassinen tarina. Nainen masentuu. Mies hoivaa ja ymmärtää. Nainen paranee, kokee yhtäkkisen energiapuuskan ja kiitokseksi huolenpidosta lemppaa miehen ja lähtee etsimään panevia jännämiehiä, jotka eivät arvosta naista tippaakaan.
Lukutaidossa vikaa? "Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin)."
Kyllä mies on yleensä se, jolta puuttuu empatia ja joka jättää sairastuneen puolisonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva saada päivitystä. Mikä siinä eroamisessa nyt sitten on kaikkein vaikeinta? Kumpikin tuhlaa omaa elämäänsä.
En tiedä, miksi mies ei eroa.
Minä pelkään jääväni yksin koko loppuelämäkseni ja eritoten pelkään, etten löydä enää kumppania jonka kanssa perustaa perhe. Tämä sinänsä on aivan järjetön pelko, koska nykyinen miehenikään ei tahdo perustaa perhettä.. Yksin kyllä viihdyn ja pärjään, mutta ne lapset. Niitä kun ei voi yksin "hankkia".
Kuulostaa varmasti typerältä syyltä olla lähtemättä huonosta suhteesta. Kyllä tässä varmasti on muutakin taustalla, kuten läheisriippuvuus ja tottumiskysymykset.
Olet kyllä oikeassa siinä, että tuhlaamme molemmat elämämme tähän suhteeseen joka ei edes anna muuta, kuin pahaa mieltä.
ap
Jaa että tuohon suhteeseen haaveilet vielä lapsia. Edesvastuutonta. Et ole kypsä äidiksi kun et pysty ottamaan vastuuta edes omasta elämästäsi.
Tämä on erittäin hyvä pointti.
Kuvittelen, että mies jotenkin muuttuisi lasten saannin myötä. En käsitä mistä moinen naiivi ja vääristynyt käsitys on mulle tullut, sillä mies ei edes pidä lapsista.
Joku sanoi, että olen yhtä sairas kuin mieheni. Totta, niin varmasti olenkin. Olen riippuvainen miehestä ja kuvittelen, että hän on ainoa ihminen maan päällä, joka kanssani viitsii olla. Mies kyllä itsekin muistuttaa minua vähän väliä siitä, kuinka minun pitäisi olla tyytyväinen että hän ylipäätään vaivaituu olemaan kanssani (koska olen lihava). Muut miehet eivät kiinnostu minusta, hän sanoo. Ja onhan se totta.
Itsetuntoni on huono ja ajattelen tämän suhteen ja mieheni olevan kuin armopala, parasta mitä voin saada.
ap
Kyllä muutkin miehet sinua panevat. Tinderiin vaan ilmoitusta.
Höpö höpö, ei muuten lihavaa pane.
Eroa nyt herranjestas! Lue aloituksesi uudelleen ja eroa! Tottakai se äijä sanoo, ettei sua kukaan huoli, ettet sä jättäis sitä! Siltähän lähtis piika, pillu ja vihanpurkukohde.
Nyt teet itsellesi palveluksen ja joko alat ettiä omaa kämppää tai varaat ajan johonkin terapiaan, vaikka seurakunnan perhetyöntekijän juttusille. Tai teet molemmat. Kyllä sä pystyt!
Vierailija kirjoitti:
Eroa nyt herranjestas! Lue aloituksesi uudelleen ja eroa! Tottakai se äijä sanoo, ettei sua kukaan huoli, ettet sä jättäis sitä! Siltähän lähtis piika, pillu ja vihanpurkukohde.
Nyt teet itsellesi palveluksen ja joko alat ettiä omaa kämppää tai varaat ajan johonkin terapiaan, vaikka seurakunnan perhetyöntekijän juttusille. Tai teet molemmat. Kyllä sä pystyt!
Kiitos tsemppiviestistä.
Keskusteluapua olen saanutkin, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä. Olen katsellut myös omaa kämppää ja jopa käynyt katsomassa muutamaa, mutta mikään ei ole tuntunut hyvältä. Tuntuu, että löydän mitä tahansa tekosyitä ja verukkeita, etten joutuisi lähtemään tästä asunnosta. Olen myös pyytänyt miestä muuttamaan täältä pois, mutta arvaatte varmaan kuinka hyvin se on mennyt.
ap
Tuo nyt niin koettu keino pitää joku vallassaan että vie hänen itsetuntonsa. Mies myrkyttää elämäsi. Kun jätät sen ilkiön, pääset rakentamaaan tervettä itsetuntoa, aktivoidut, laihdut... kaikki onnistuu. Sitäpaitsi yksinkin on ihan mukavaa olla. Vasta sitten kun viihdyt itsesi seurassa, voit olla hyvää seuraa jollekin toiselle.
Ota mikä kämppä vaan. Ei sillä väliä mihin ensiksi menet, kunhan menet. Miehen saanti tulevaisuudessa on pienin murhe, eikä kuulu kuin sinulle. Et kai sinäkään sekaannu tulevan exäsi naisjuttuihin?
Kun sinne omaan asuntoon pääset, et voi kuin ihmetellä niitä kaikkia tekosyitä. Koska erosi on vain viimeistä siirtoa vaille.
Usko kokenutta.
Mieshän sanoi myös haluavansa erota. Tuskin voi hyvin hänkään kun on noin ilkeä ollut. Ehkä ero on hänellekin vaikea, eikä siksi ole itse lähtenyt.
Molempien puolesta, etsi nyt ap itsellesi se asunto.
Kuulostaa ihan omalta nuoruudensuhteeltani. Jotenkin vahingossa ajauduttiin yhteen ja siinä siiten kehittyi vuosien läheisriippuvaisuus, vaikka oikeasti ei oltu onnellisia. Meillä oli todella paha vihan kierre. Luoja se söi! Oli kyllä yhteisiä ystäviä ja yhteistä juhlintaa. Joskus se oli hauskaa, mutta ei sekään ollut pohjimmiltaan onnellista. Riitaa tuli meille ja muillekin pariskunnille, joiden kanssa oltiin. Tuntui, että ne riidat aina pilasi kaiken...
Lopulta ero oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Läheisin kaveripariskunta erosi myös.
Nyt sitten totuus: olen vuosien mittaan ihastunut ja rakastunutkin monta kertaa, mutta nää suhteet ei ole sittemminkään kunnolla onnistuneet. Olen ajatellut mennä psykoterapiaan. Onko syy minussa vai miehissä? Vai missä?