Kävin eilen pitkällä lenkillä ja ymmärsin, että nykyinen parisuhteeni ei ole sitä mitä haluan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä miehessä sai sinut alunperin ihastumaan? Kuulostatte niin erilaisilta.

Mies oli erilainen suhteemme alussa. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja niiden vuosien aikana hänestä on paljastunut paljon uusia, ei (minusta) niin viehättäviä piirteitä.

Toisaalta en ole itsekään ollut parhaimmillani suhteemme aikana. Elämässäni tapahtui paljon ikäviä ja vaikeita asioita, mitkä johtivat masennukseen. Sittemmin olen parantunut, mutta mies on ikäänkuin katkeroitunut masennuksestani ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Tämän tavallaan ymmärrän, olinhan monta vuotta vaikea kumppani. Toisaalta mies ei ole piiruakaan empaattinen, eikä myöskään tukenut tai ymmärtänyt minua sairastumiseni aikana (päinvastoin).

Edellä myös syy siihen, miksen ole lähtenyt tästä suhteesta. Kiitos miehen ja oman itsekriittisyyteni, olen nähnyt vikoja ja syitä vain itsessäni. Olen ajatellut, että suhde on syöksynyt suohon minun vuokseni. Nyt kun elämä on alkanut voittaa ja olen parantunut, olen alkanut myös nähdä metsää puilta. Eivät vaikeutemme johdu ainoastaan minusta. Tuntuu, että ehkä jopa enemmän miehestä?

Oli niin tai näin, emme kuitenkaan halua samoja asioita suhteelta ja tulevaisuudelta. Ja siksi tämän suhteenkaan jatkaminen ei ole järkevää.

Ei tietenkään johdu susta vaan miehestä. Näin se aina menee. Siitä toisesta osapuolesta tulee kusipää ja itse on kaikkensa yrittänyt. Mut niin ku muut jo sanoi elät vaan kerran ja ansaitset onnen jne... Sama sit seuraavassa erossa.

Sanoin, etteivät vaikeudet johdu ainoastaan minusta.

Saadaan varmaankin molemmat toisistamme ne pahimmat puolet esiin. Mies on varmasti hyvä ja sopivampi jollekin toiselle naiselle. Ei hän mikään paha ihminen ole, mutta minä en osaa kaivaa hänestä oikealla tavalla sitä elämäniloa ja myönteisyyttä esiin. En myöskään osaa nähdä tämän negatiivisuutta, pessimistisyyttä ja passiivisuutta viehettävinä piirteinä.

ap

Mut et enemmän ne vaikeudet sun mielestä oli siitä miehestä... sen ehkä-sanan voi jättää pois, kun lukee sun kommentteja, ni selväkshän se tulee et sun mielestä miehessä on vika.

Sinä kaipaat hänessä elämäniloa yms mutta et aina ole ollut sitä itsekään ja mies on tällöin ollut paikalla. Nyt kun hän ei ole mikään päivänpaiste niin adios!

Millaisia sun edelliset suhteet on ollu?

Ei miehessä ole yksistään vika. Me ei vaan sovita yhteen. Olen kuunnellut nyt noin 5 vuotta valitusta kaikesta. Mies on haukkunut minut, perheeni, ystäväni, oman perheensä, omat ystävänsä (jotka ovat entisiä tätä nykyä), työkaverit, asiakkaat, elämän, Suomen, ulkomaat, luonnon, viihdeteollisuuden, ilmaston, harrastukset, matkustamisen, sisustamisen, ruuanlaiton, you name it. Lista on päättymätön.

Miehen mielestä "kaikki on perseestä ja hirveää paskaa". Minä olen kuulema vihervassari feministi akka, joka ei tajua mistään mitään. Lapset on ärsyttäviä nulikoita, joita hän vihaa. Mies on kamalan empatiakyvytön ja negatiivinen. En pidä sellaisista piirteistä ihmisissä.

Mies vahtii minua kaikessa. Hän vahtii syömisiäni, kävelenkö oikein, leikkaanko paprikan kunnollisesti, tiskaanko niinkuin pitää, jne. Inhottavaa olla jatkuvan arvostelun kohteena ja olla todistelemassa hänelle milloin mitäkin.

Aiemmat suhteeni ovat olleet tässä mielessä täysin normaaleja. Yksi tärkeä ja pitkä suhteeni päättyi siihen, että mies rakastui toiseen naiseen. Tästäkin johtuen saattaa olla, että itsetuntoni parisuhteessa on melkeinpä nolla.

ap

Narsisti? Ja tähän ei tartte kenenkään termin tutustumattoman tulla kertomaan, että muotitermi.

Ihmiset nauroivat uutena vuotena ampuessaan raketteja, ollessaan yhdessä. He olivat humalassa. Katsos humalassa ihminen on kemiallisesti iloinen. Se on hyvin teennäistä, seuraappas heitä nyt, naureskeleeko he pihoilla ollessaan, tai yleensä missään muuallakaan? Eivät naura, he ovat selvinpäin.

Minulla oli samanlaisia tuntemuksia viitisen vuotta sitten ennenkuin erosin pitkasta 8v suhteesta. Nyt jalkeenpain mietin etta miksi en lahtenyt suhteesta aiemmin, vaikka minulla oli usein fiilis etta 'eihan minua mikaan pakota tassa suhteessa olemaan'. Pelko muutoksesta ja epavarmuus tulevasta. Elamani paras paatos, lahdin ulkomaille missa tulee kohta useampi vuosi jo tayteen. Se etta tajusin jokaisen olevan vastuussa omasta onnestaan (etenkin jos lapsia ei ole) oli minulle se silmia avaava hetki. Asuimme viikot erillaan tyotilanteiden takia, eras viikonloppu menin kaymaan hanen luonaan mukanani tavarat mitka hanella oli minun luonani. Viimeinen illallinen, yo ja seksia yhdessa, aamulla nakemiin ja hyvasti. Se vapauden tunne mika bussissa istuessani minulle jystahti toi melkein kyyneleet silmiin.

On parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa. Eikö ihmisen ole pakko olla parisuhteessa. Seuraa voi saada muutenkin. Jutteluseuraa ja sitä muuta seuraa. Mä olen nykyisessä suhteessani ihan onnellinen mutta on sellaisiakin aikoja jolloin tekis mieli vaan ottaa ja lähteä. Mietin että miksi ihminen vapaaehtoisesti sitoo itsensä toiseen ihmiseen kun kerran tulee pidempiäkin aikoja jolloin elämä olisi parempaa ilman parisuhdetta. Tämä on mun elämän viimeinen vakava ja sitova parisuhde. se joko jatkuu loppuelämän tai jos loppuu aiemmin niin keneenkään muuhun en aio itseäni enää sitoa:)

Eron kokeilu tarkoittaa että yrität saada häntä muuttumaan, jotta ei oikeasti tarvitsisikaan erota.

Ihmiset ei muutu. Etkä voi pakottaa kellekään sairauden tuntoa ja hakeutumaan hoitoon.

Jos hän yrittäisi saada hoitoa, voisi ajatella että on toivoa. Mutta tuossa tilanteessa vain sairastut.

Petät vielä itseäsi, olet oivaltanut mutta et halua uskoa.

Ensinnäkin pakko kiittää teitä kaikkia ketjuun kirjoittaneita hyvistä ja ajatuksia herättäneistä kommenteista. Kun tein avauksen, en todellakaan kuvitellut sen kirvoittavan näin paljon keskustelua. Kiitos siis teille kaikille!

Mitä suhteeseemme tulee, alkoi tämä aamu taas tuttuun tapaan nahistelulla. Mies väänsi minusta pahansuopaa vitsiä ja kiusasi, että petän häntä (ei ole ensimmäinen kerta moiselle "vitsailulle", vaikken todellakaan petä tai anna edes aihetta epäillä moista). Sanoin hänelle, ettei naurata ja pyysin häntä lopettamaan. Mies suuttui ja äyskäisi, että olen takakireä akka, joka ei ymmärrä huumorin päälle. Ja että on kuulema voivoi, kun en tajua hauskuutta hänen "vitseissään".

Huumori ja parisuhteen sisäinen vitsailu on minusta erittäin ok ja toivottavaakin, mutta siinä on vissi ero, nauretaanko jonkun kanssa vai jollekin. Tässä suhteessa se on aina jälkimmäistä.

Eilen illalla kävin hautausmaalla viemässä kynttilöitä läheisteni haudoille. Tuli yhtäkkinen fiilis, etten halua käydä viemässä kynttilöitä yhdelle haudoista, joka sijaitsee hautausmaan perällä suht pimeässä kolkassa. Hautausmaa oli jotenkin pimeä ja synkkä, ja olin ainoa ihminen koko paikassa. Tuli vain sellainen olo, että nyt pitää mennä kotiin. No, kotiin tultuani mies alkoi kiusata minua siitä, ettenkö uskaltanut mennä viimeiselle haudalle, pelkäänkö kummituksia ja olenko hirveä paskahousu pelkuri.

Että sellaista. Pari esimerkkiä kuluneen puolen vuorokauden meiningistä, enemmänkin olisi tarjolla. En tiedä olenko vain sokaistunut miehen tyhmälle käytökselle vai onko tällainen pahansuopa parisuhdepiikittely ihan normaalia enkä vain ymmärrä sitä?

ap

Kaamea tuo sinun viimeisin viesti...eroa, jooko. Olet todellakin sokaistunut. Itsekin elän masentuneen miehen kanssa eikä ole helppoa, mutta tuollaista en ole koskaan kohdannut kuin sinä äsken kirjoitit...

Vierailija kirjoitti:

Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.

Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.

Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.

Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.

Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?

Voi ihana ap, iso halaus täältä kohtalotoverilta. <3 Mä niin tiedän, miltä susta tuntuu. <3 Mulla kohta kymmenen vuoden suhde takana ja avioero on nyt tulossa, minun aloitteestani. Mieheni ei edusta enää sitä ihmistä, johon rakastuin. Minä naivina nuorena naisena kuvittelin, että kuka tahansa mies olisi onnellinen jos saisi vaimon, joka rakastaa ruuanlaittoa (MYÖS yhdessä), lenkkeilyä, pyörälenkkejä, kuntosalilla käymistä, terveellistä hyvää ruokaa ja arvostaisi kun nainen laittautuu ja pukeutuu seksikkäästi, ei käytä alkoholia kuin pari kertaa vuodessa likkakavereitten kanssa, naisen joka rakastaa olla kotona mutta myös matkustella, tehdä lumitöitä ja auttaa niissä autonrenkaiden vaihdossa.. En ole lihonut päinvastoin, salitreeni ansiosta näytän paremmalta kuin tavatessamme.

Mä olin superonnellinen kun tavattiin ja halusin tehdä yhdessä kaikkea mutta mies aika pian alkoi osoittaa merkkejä, että miestäni ei kiinnostakaan samat asiat kuin minua. Mitään ei halua tehdä mun kanssa, vastustaa kaikkea terveellistä ja riidat syntyvät siitä, kun mä haluan syödä mustikoita ja marinoimatonta kanaa, kuulema rahantuhlausta. Sitten itse juo joka ilta kaljaa?? Miehen käsitys urheilusta on muutama leuanveto ja vartin lenkki kevyesti ja tulee pahalle päälle, kun tulee hiki?? Yhteiset lenkit menee ihan pieleen, kun mies kiukuttelee lenkin päätteeksi ja riuhtoo hikiset vaatteet päältään ärsyyntyneenä ja huutaa. Urheilulajit joita suostuu harjoittamaan on niitä, missä hilataan hissillä ylös ja sitten lasketaan alas.

Matkoilla mä taas haluan rentoutua, koska olen niin aktiivinen arjessa (kuljen pyörällä duunimatkakin). Lomilla mä käyn kuntosalilla (loman edellytys) ja sitten rentoudun rannalla tai altaalla. Mies taas ei missään nimessä halua levätä lomalla vaan siellä pitää sitten käydä kaikki kaupungin kirkot, museot ja yleensä ulkomaanmatkalla hän vuokraa mopon jolla ajelee yksin, kun mä rentoudun hotellilla.

Me ollaan niin erilaisia miehen kanssa, että sillä pitäisi olla sohvaperunanainen joka silti pysyy hoikkana, nainen joka syö eineksiä mutta pysyy terveenä (koska mies ei auta jos olen flunssassa, lähtee porukoilleen kun saa "vapaata" minusta). Miehen unelmanainen näyttää minulta, mutta se pitää tapahtua viiniä juomalla ja istumalla..

Mä haaveilen kuntosalilla ollessani aina niistä miehistä siellä, jotka näyttää hyvältä ja terveeltä, vahvalta. Sellaisen kanssa mä motivoituisin itsekin, voisi käydä treenaamassa kimpassa ja syödä yhdessä aamupala. Mun mies herää puoli tuntia ennen  töihin menoa ja syö banaanin ja tarvitsee päiväunet koska on niin väsynyt elintapojensa takia. :(

Mä en pysty käsittämään näitä nykypäivän miehiä, kun luulevat että sporttisille ja ulospäinsuuntautuneille nuorekkaille suominaisille riittää se, ettei lyö ?? Nyt ei ole enää vuosi 1940, nainen on mieluummin yksin, kun suhteessa missä mies ei arvosta tai kunnioita tippaakaan.

Minulla oli samanlainen suhde. Erosin 10vuoden jälkeen. 2 lasta. Ymmärsin, että olisin sairastunut itse. Mies meni lopulta terapiaan, sai diagnoosin ja se auttoi häntä, mutta ei ihmisen perusluonne muutu. Me emme sopineet yhteen.

Aluksi olin surullinen, sitten katkera, mutta lopulta onnellinen. Joskus kaipaan, en ihmistä, vaan niitä pieniä hyviäkin hetkiä, mutta kokonaisuus on se, mikä ratkaisee.

Ole rohkea, selviät kyllä ja huomaat, että olet vahva. Onnea uuteen elämään! Vain sinä itse voit pelastaa oman itsesi <3

Voi kirjoitti:

Kaamea tuo sinun viimeisin viesti...eroa, jooko. Olet todellakin sokaistunut. Itsekin elän masentuneen miehen kanssa eikä ole helppoa, mutta tuollaista en ole koskaan kohdannut kuin sinä äsken kirjoitit...

Tätä minä vähän pelkäsinkin. Ja edellä kirjoittamani oli vielä sieltä lievimmästä päästä niitä ilkeilyjä, mitä saan kuulla mieheni suusta lähes päivittäin. Kun on vuosia elänyt tällaisessa tilassa, on käsitys "oikeasta ja normaalista" vääristynyt. Miehen kiusaamiset ja nälvimiset satuttivat vielä jokunen vuosi sitten, mutta nykyään jutut menevät lähes toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos.

Ikävöin paljon suhdetta, missä ainaisen piikittelyn ja ilkeilyn sijaan olisi hellyyttä ja toisesta välittämistä. Tässä suhteessa sitä ei ole ollut vuosiin. Pusut ja halitkin pitää ansaita, niitä ei "huviksi jaella" (eikä myöskään oteta vastaan).

ap

Vierailija kirjoitti:

Jos olisit lukenut pidemmälle, olisit saanut selville, etten syytä miestäni onnettomasta suhteestamme. Olemme totisesti vain niin erilaisia, ettemme sovi yhteen. Kyse ei myöskään ole siitä, ettemmekö hyväksyisi toistemme erilaisuutta. Valitettavasti toimivan suhteen rakentaminen niin kovin erilaisen kumppanin kanssa on vaan mahdotonta, ainakin minulle. Ystävyyssuhteisiin erilaisuus ei vaikuta niin paljoa. Parisuhteessa koen joutuvani luopumaan liian paljosta tässä tilanteessa.

ap

No herranen aika, miksi vielä roikut tuossa suhteessa, jos olette niin erilaisia? En voi ymmärtää. Eihän kukaan pakota sinua rakentamaan parisuhdetta erilaisen ihmisen kanssa, kuin sinä olet. Suomessa voi helposti erota jopa avioliitosta. Jos olet avoliitossa, haet vain asunnon ja pakkaat tavarasi. Aika yksinkertaista, eikö vain.

Ihan oikeasti, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka roikkuvat ihmissuhteessa, missä eivät voi muuta kuin valittaa, kuinka toinen on kauhea. Miehenkään mielestä ap ei ole ihana ja hän ei vaikuta onnelliselta ap.n kanssa. Nyt vain toinen ottaa rohkeampana esille käytännön järjestelyt erosta.

Me ollaan jo vanha pariskunta, mutta ongelma kuulostaa samalta, kuin sinulla. Juuri tänäänkin mietin eroa.  Mies haastaa mielellään riitaa, ei vain minun, vaan kaikkien kanssa. Tiedän, että miestäni pidetään yleisesti hankalana ihmisenä.  Jos uskallan sanoa oman mielipiteeni, mies loukkaantuu heti ja riita on valmis. Vain jos en puhu mitään, nyökyttelen vain ja olen samaa mieltä, kaikki sujuu hyvin.  Mies ei myöskään juurikaan osallistu perheen yhteisiin juttuihin. Syökin erikseen olohuoneessa, ei koskaan pöydässä meidän muiden kanssa. Jos pelataan jotakin, mies ei koskaan ole mukana. Hän on myös oikeasti ilkeä.  Sanoo ihmisille rumasti ja loukkaavasti.  Jos joku nyt kysyy, miksi otin tuollaisen miehen, niin vastaan , että ei hän silloin nuorena ollut tuollainen.  Ihmiset muutuu ajan kanssa. Mutta se vanha sanonta, että kun valitset miestä, (vaimoa)katso hänen isäänsä,(äitiään) ja näet millainen hänestä tulee ajan kanssa, pitää näköjään paikkansa, vaikka en sitä olisi ikinä silloin vuosia sitten uskonut. Kun viimeinenkin lapsi kohta lentää pesästä, silloin haluan minäkin siivet ......

Se on mitä sun pitää tehdä.

Hän ei arvosta sua. Sä ansaitset parempaa.

Se on mitä sun pitää tehdä.

Hän ei arvosta sua. Sä ansaitset parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.

Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.

Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.

Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.

Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?

Voi ihana ap, iso halaus täältä kohtalotoverilta. <3 Mä niin tiedän, miltä susta tuntuu. <3 Mulla kohta kymmenen vuoden suhde takana ja avioero on nyt tulossa, minun aloitteestani. Mieheni ei edusta enää sitä ihmistä, johon rakastuin. Minä naivina nuorena naisena kuvittelin, että kuka tahansa mies olisi onnellinen jos saisi vaimon, joka rakastaa ruuanlaittoa (MYÖS yhdessä), lenkkeilyä, pyörälenkkejä, kuntosalilla käymistä, terveellistä hyvää ruokaa ja arvostaisi kun nainen laittautuu ja pukeutuu seksikkäästi, ei käytä alkoholia kuin pari kertaa vuodessa likkakavereitten kanssa, naisen joka rakastaa olla kotona mutta myös matkustella, tehdä lumitöitä ja auttaa niissä autonrenkaiden vaihdossa.. En ole lihonut päinvastoin, salitreeni ansiosta näytän paremmalta kuin tavatessamme.

Mä olin superonnellinen kun tavattiin ja halusin tehdä yhdessä kaikkea mutta mies aika pian alkoi osoittaa merkkejä, että miestäni ei kiinnostakaan samat asiat kuin minua. Mitään ei halua tehdä mun kanssa, vastustaa kaikkea terveellistä ja riidat syntyvät siitä, kun mä haluan syödä mustikoita ja marinoimatonta kanaa, kuulema rahantuhlausta. Sitten itse juo joka ilta kaljaa?? Miehen käsitys urheilusta on muutama leuanveto ja vartin lenkki kevyesti ja tulee pahalle päälle, kun tulee hiki?? Yhteiset lenkit menee ihan pieleen, kun mies kiukuttelee lenkin päätteeksi ja riuhtoo hikiset vaatteet päältään ärsyyntyneenä ja huutaa. Urheilulajit joita suostuu harjoittamaan on niitä, missä hilataan hissillä ylös ja sitten lasketaan alas.

Matkoilla mä taas haluan rentoutua, koska olen niin aktiivinen arjessa (kuljen pyörällä duunimatkakin). Lomilla mä käyn kuntosalilla (loman edellytys) ja sitten rentoudun rannalla tai altaalla. Mies taas ei missään nimessä halua levätä lomalla vaan siellä pitää sitten käydä kaikki kaupungin kirkot, museot ja yleensä ulkomaanmatkalla hän vuokraa mopon jolla ajelee yksin, kun mä rentoudun hotellilla.

Me ollaan niin erilaisia miehen kanssa, että sillä pitäisi olla sohvaperunanainen joka silti pysyy hoikkana, nainen joka syö eineksiä mutta pysyy terveenä (koska mies ei auta jos olen flunssassa, lähtee porukoilleen kun saa "vapaata" minusta). Miehen unelmanainen näyttää minulta, mutta se pitää tapahtua viiniä juomalla ja istumalla..

Mä haaveilen kuntosalilla ollessani aina niistä miehistä siellä, jotka näyttää hyvältä ja terveeltä, vahvalta. Sellaisen kanssa mä motivoituisin itsekin, voisi käydä treenaamassa kimpassa ja syödä yhdessä aamupala. Mun mies herää puoli tuntia ennen  töihin menoa ja syö banaanin ja tarvitsee päiväunet koska on niin väsynyt elintapojensa takia. :(

Mä en pysty käsittämään näitä nykypäivän miehiä, kun luulevat että sporttisille ja ulospäinsuuntautuneille nuorekkaille suominaisille riittää se, ettei lyö ?? Nyt ei ole enää vuosi 1940, nainen on mieluummin yksin, kun suhteessa missä mies ei arvosta tai kunnioita tippaakaan.

Voi apua.

Mä rakastan laskettelua, ja parasta olisi jos kumppani voisi jakaa sen huuman mun kanssa. Surullista miten puhut mun lempiharrastuksesta. Se on oikeasti ihan fyysistä, voisit kokeilla.

Lomilla haluan harrastaa kulttuuria ja arkkitehtuuria. Olisin todella surullinen jos sen sijaan että pääsisi kanssani Uffiziin, kumppani haluaisi salille tai lenkille.

Ulkonäkö ei ole kaikki. Mua ei haittaa jos mies ei ole lopun ikää timmi, kunhan meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita.

Olette kyllä ihan väärät toisillenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde on ollut jo pitkään onneton. Riidellään hirveästi ja ollaan kaikesta eriä mieltä. Meillä on aivan erilaiset intressit. Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään ja on kamalan negatiivinen. Tämä tekee yhteiselosta kovin raskasta ja vaikeaa. Lisäksi mies on todella ruma suustaan ja suorastaan ilkeä. Hän ei arvosta eikä kunnioita ketään, minut mukaan lukien. Käytännössä ollaan kuin kämppiksiä, jotka vihaavat toisiaan 80% ajasta. Aina kun otetaan ero puheeksi, mies skarppaa. Sitten menee hetken hyvin, kunnes surkeus taas alkaa.

Eilen kävin pitkällä lenkillä ja näin perheiden ja ystävysten viettävän uutta vuotta yhdessä. Pöytien ääreen oli kertynyt porukkaa illallistamaan, perheet ampuivat yhdessä raketteja pihoilla. Ihmiset nauroivat ja nauttivat yhdessäolosta.

Tulin hirveän surulliseksi koska ymmärsin, että tässä suhteessa en tule koskaan juhlimaan uuttavuotta, juhannusta, joulua, syntymäpäiviä tai mitään muutakaan päivää kuten nuo ihmiset eilisellä lenkillä. Mies vihaa ihmisiä, hän vihaa typeriä juhlia, hän vihaa "teennäistä" yhdessäoloa, hän ei halua lapsia tai omaa kotia, ei ampua raketteja tai tehdä porukalla ruokaa.

Anteeksi kun kirjoitin näin pitkän tekstin. Tuli vain tarve purkaa tämä eilisillan aiheuttama suru. Olen pitkään tiennyt, että ero on melkeinpä ainut varteenotettava vaihtoehto tässä vaiheessa. Siltikään en ole saanut lähdettyä tästä suhteesta. Eilinen jotenkin avasi silmiäni, mutta en tiedä onko sekään tarpeeksi johtamaan lopulliseen eroon.

Onko täällä muita samassa tilanteessa (epätyydyttävässä suhteessa) olevia paikalla?

Voi ihana ap, iso halaus täältä kohtalotoverilta. <3 Mä niin tiedän, miltä susta tuntuu. <3 Mulla kohta kymmenen vuoden suhde takana ja avioero on nyt tulossa, minun aloitteestani. Mieheni ei edusta enää sitä ihmistä, johon rakastuin. Minä naivina nuorena naisena kuvittelin, että kuka tahansa mies olisi onnellinen jos saisi vaimon, joka rakastaa ruuanlaittoa (MYÖS yhdessä), lenkkeilyä, pyörälenkkejä, kuntosalilla käymistä, terveellistä hyvää ruokaa ja arvostaisi kun nainen laittautuu ja pukeutuu seksikkäästi, ei käytä alkoholia kuin pari kertaa vuodessa likkakavereitten kanssa, naisen joka rakastaa olla kotona mutta myös matkustella, tehdä lumitöitä ja auttaa niissä autonrenkaiden vaihdossa.. En ole lihonut päinvastoin, salitreeni ansiosta näytän paremmalta kuin tavatessamme.

Mä olin superonnellinen kun tavattiin ja halusin tehdä yhdessä kaikkea mutta mies aika pian alkoi osoittaa merkkejä, että miestäni ei kiinnostakaan samat asiat kuin minua. Mitään ei halua tehdä mun kanssa, vastustaa kaikkea terveellistä ja riidat syntyvät siitä, kun mä haluan syödä mustikoita ja marinoimatonta kanaa, kuulema rahantuhlausta. Sitten itse juo joka ilta kaljaa?? Miehen käsitys urheilusta on muutama leuanveto ja vartin lenkki kevyesti ja tulee pahalle päälle, kun tulee hiki?? Yhteiset lenkit menee ihan pieleen, kun mies kiukuttelee lenkin päätteeksi ja riuhtoo hikiset vaatteet päältään ärsyyntyneenä ja huutaa. Urheilulajit joita suostuu harjoittamaan on niitä, missä hilataan hissillä ylös ja sitten lasketaan alas.

Matkoilla mä taas haluan rentoutua, koska olen niin aktiivinen arjessa (kuljen pyörällä duunimatkakin). Lomilla mä käyn kuntosalilla (loman edellytys) ja sitten rentoudun rannalla tai altaalla. Mies taas ei missään nimessä halua levätä lomalla vaan siellä pitää sitten käydä kaikki kaupungin kirkot, museot ja yleensä ulkomaanmatkalla hän vuokraa mopon jolla ajelee yksin, kun mä rentoudun hotellilla.

Me ollaan niin erilaisia miehen kanssa, että sillä pitäisi olla sohvaperunanainen joka silti pysyy hoikkana, nainen joka syö eineksiä mutta pysyy terveenä (koska mies ei auta jos olen flunssassa, lähtee porukoilleen kun saa "vapaata" minusta). Miehen unelmanainen näyttää minulta, mutta se pitää tapahtua viiniä juomalla ja istumalla..

Mä haaveilen kuntosalilla ollessani aina niistä miehistä siellä, jotka näyttää hyvältä ja terveeltä, vahvalta. Sellaisen kanssa mä motivoituisin itsekin, voisi käydä treenaamassa kimpassa ja syödä yhdessä aamupala. Mun mies herää puoli tuntia ennen  töihin menoa ja syö banaanin ja tarvitsee päiväunet koska on niin väsynyt elintapojensa takia. :(

Mä en pysty käsittämään näitä nykypäivän miehiä, kun luulevat että sporttisille ja ulospäinsuuntautuneille nuorekkaille suominaisille riittää se, ettei lyö ?? Nyt ei ole enää vuosi 1940, nainen on mieluummin yksin, kun suhteessa missä mies ei arvosta tai kunnioita tippaakaan.

Ja pakko sanoa että mulle olisi helvettiä lähteä lomalle johonkin mielenkiintoiseen maahan ja kaiken mitä näkisi on...ranta? Ja kuntosali? Miten surullinen kuva, mies lomalla "vaimon" kanssa, vuokraa moponn YKSIN katsoakseen kulttuurinähtävyyksiä. Sano sille miehelle terveisiä että jopa yksin on parempi, ja että maailmassa on sellaisiakin naisia jotka pitävät samasta kuin hän.

Onpa kamala olo, käytiin juuri erokeskustelu ja ollaan miehen kanssa molemmat samaa mieltä siitä, että tällä suhteella ei ole tulevaisuutta.

Miten voikin tuntua näin hirveältä, vaikka itsehän tätä halusin? En tiedä mistä saada voimaa toteuttaa "pillien pussiin paneminen" ja lopullinen lähtö. Pelottaa, että jään yksin koko loppuelämäkseni. Mitenköhän mulle mahtaa käydä :(

ap

Sulle käy hyvin, usko pois. Tuo on normaali reaktio kun todellisuus iskee ja pitää tehdä todellisia tekoja eron eteenpäin viemiseksi. Mieti, miten paljon ihania ihmisiä maailmassa on? Et varmasti jää yksin ja vaikka aluksi olisitkin niin ei sun kannata sitä hätäillä. Nauti omasta ajasta ja elämästä, mieti mitä haluat ja siitä sitten eteenpäin. Mut eron jälkeen yksin vietetty elämä tekee hyvää, oppii kummasti itsestään. Tsemppiä! Vaikka nyt tuntuu että maa kaatuu jalkojen alta niin luota, sä voit kohta tosi hyvin!

Sun täytyy uskaltaa päästää irti. Elämässä kuuluu olla onnellinen, oletko sinä? Niinpä! Nyt uusi vuosi ja uudet kujeet, kohti uusia seikkailuja!

Vuoden päästä olet onnellinen, että sait itsestäsi niin paljon irti, että erositte. Ei tuollainen elämä ole mistään kotoisin. Jatko tulee olemaan paljon parempaa, vaikka olisit yksinkin.  Yksinkin on parempi, kuin huonossa/toraisessa suhteessa. Nyt tuntuu pahalta, mutta aika auttaa. Voimia sinulle, että jaksat lähteä kulkemaan omia polkujasi. Tämä voi olla myös miehellesi loppujenlopuksi onnenpäivä. Te molemmat varmasti voitte paremmin, kun eroatte ja teillä on vielä mahdollista löytää kumppani jonka kanssa viihtyä.