Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa

On ne asiat, joita voi muuttaa ja sitten on ne asiat, joita ei voi.

Ei ole pakko käydä leikkipuistoissa, kerhoissa tai muskarissa. Ison osan arjesta voi organisoida itse, mutta sitten on ne puitteet, jotka on otettava huomioon. Esim. lapsen oma rytmi. Vauva-aikana siihen ei pysty hirveästi vaikuttamaan, ellei sitten huudata lasta huvikseen ja sitä ei noin yleisesti suositella missään. Taaperoilla ja leikki-ikäisilläkin on oma rytminsä, osa lapsista orjallisempia siihen ja osa ei. Meillä on (onneksi) ollut aika joustavat lapset, ovat nukahtaneet päiväunille jopa kaupan ostoskärryissä ja Pariisin Eiffel-tornissa. Yöunetkin olleet pääasiassa ihan ok eli eivät ole heränneet sataa kertaa yössä ja vauva-aikanakin vain muutamia kertoja. Mutta säännöllinen ruokailu, vessakäynnit yms. on pakko ottaa huomioon eli enää ei voi mennä oman rytmin mukaan, vaikka kuinka haluaisi.

En suosittele lapsen tekemistä varmuuden vuoksi. Itse halusin lasta pitkään ja silti tämä lapsiperhearki on välillä ylivoimaista - ja minulla on ne ns. helpot lapset. Vierestä olen seurannut siskon haastavia lapsia, joilla rytmin on oltava viiden minuutin sisään tietynlainen tai koko viikko on pilalla, ja tuosta en varmaan olisi selvinnyt hengissä.

Sitä ei koskaan tiedä, minkälaisen lapsen saa.

Paljon voit päätellä jo siitä, haluatko elämää tietyn rytmin mukaan ja lisäksi että omaa aikaa ei paljoa ole.

Ja tietty että sitoudut hommaan vuosiksi.

Lapsesta on paljon iloa, ihanaa nähdä kun toinen kasvaa ja oppii uusia asioita. Ihana nähdä myös hymy heti aamusta, kun ilahtuu niin nähdessä äitinsä (5,5kk lapsi siis minulla).

.

Mutta hankalia hetkiäkin on, vaikka helppo tapaus onkin kyseessä. Kun täysi kiukku iskee päälle, niin siinä saa käyttää kaiken mielikuvituksen ja energian rauhoittamiseen. Ja samat kikat ei tehoa kaikkiin, vaan joskus täytyy vaan löytää se oma juttu, josta toinen rauhoittuu. Meillä on niinkin luova ratkaisu kuin saippuakuplat, niitä kun puhaltaa niin vauva jää niitä katsomaan ja unohtaa raivoamisen 😃

Minulle vaikeinta lasten kanssa on se, että en kestä heidän vaatimuksia. Olen rauhaa rakastava ihminen, enkä jaksa, kun joku haluaa koko ajan jotain. Tarvitsen myös tavallista enemmän yksinoloa, jotta voin hyvin. Stressaannun metelistä ja äänistä.

Eli jos sinulla on tämäntyyppisiä ominaisuuksia, niin kyllä arki voi raskaaksi muodostua...

lapsen tekeminen on aina riski. Jos lapsi on rauhallinen ja omissa oloissaan viihtyvä, niin se olisi helppo tapaus. Mutta entä jos tuleekin adhd?

Minulla on kaksi lasta. Olen alkanut nauttimaan heistä sitä enemmän, mitä isompia ovat. Nautin, että he ovat omissa huoneissaan ja heidän kanssaan voi keskustella. Olisin kyllä ollut aivan onnellinen ilman näitä lapsiakin, vaikka enhän nyt heistä haluaisi lupua.

Jos ihminen kaipaa hirveän paljon omaa aikaa, ahdistuu jos joutuu muuttamaan rutiineitaan tai siisteyskäsityksiään, ei kykene tekemään kompromisseja, ei kykene empatiaan ja katsomaan asioita pienen lapsen kannalta niin ehkä on parempi jättää tekemättä.

Luulen, että lapsiperhe-elämä on kaikkien mielestä ainakin silloin tällöin ihan paskaa. Ei se mitään herkkua ole koko aikaa, mutta pääasiassa se on mukavaa. Meidän lapsi on joustava ja helppo. Reissataan paljon eikä koskaan ole mitään ongelmia. Kuitenkin sellaisen lapsen kanssa, jolla olisi tiukka päivärytmi, joka ei saisi häiriintyä yhtään, elämä olisi ihan paskaa. Ja ehdottomasti liian sitovaa.

Jos osaa ottaa elämän muutenkin rennosti, elämä lasten kanssa on helppoa, toki välillä raskasta.

Lapset ovat rasittavia, jos heidän vanhempansa ovat rasittavia, kielletään pientä lasta nostamatta pyllyä penkistä, ei se kiljuminen tehoa, ärsyttää vain muita. Jos sanot ei tarkoitat sitä, jos jotain lupaat/uhkaat pidät lupauksesi.

Jos lapsi ei nuku öisin otetaan viereen tai siirretään omaan huoneeseen jne. Mikä toimii toisessa perheessä ei väkttämättä toimi teillä.

Ei voi tietää. Mun ja lapsen elämä meni päin helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi tietää. Mun ja lapsen elämä meni päin helvettiä.

Kertoisitko lisää.

Ei ap.

Riippuu sekä sun että lasten joustavuudesta.

Mä en ole kokenut sitä vauvavuoden uupumusta tai lapsiperhearjen vaikeutta, joista monet kärsivät, koska molemmat lapset on olleet hyviä nukkumaan ja perustyytyväisiä. Lisäksi mä itse oon tosi helposti eri tilanteisiin sopeutuva ja näillä lapsilla ei tarvitse olla aikataulut minuutilleen tai edes tunnilleen.

Etukäteen ei voi koskaan tietää mitä elämä lasten kanssa tuo tullessaan. Riski on otettava, jos lapsen haluaa, mutta lasta on mahdoton perua kun on sylissä, joten jos epäilyksenä on, että ei kestä vaikeuksia, ei lasta kannata tehdä.

saanen sanoa että mua ilahduttaa tämä avaus. Ihanan rehellistä pohdintaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen kaipaa hirveän paljon omaa aikaa, ahdistuu jos joutuu muuttamaan rutiineitaan tai siisteyskäsityksiään, ei kykene tekemään kompromisseja, ei kykene empatiaan ja katsomaan asioita pienen lapsen kannalta niin ehkä on parempi jättää tekemättä.

Tämä on vähän jo äärilaitaa. Vaikka kykenee empatiaan, ei se tarkoita, että aina jaksaisi joka tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi tietää. Mun ja lapsen elämä meni päin helvettiä.

Kertoisitko lisää.

Ei ap.

En halua puhua siitä täällä. 

Voin sanoa että on monia traumaattisia tapahtumia. 

Tilanteet myös muuttuvat. Helppo vauva voi olla todella vaativa murkku tai toisinpäin. Lapsi voi olla vaikeasti vammainenkin. Kaikki on otettava vastaan, jos lapsen haluaa. Oltava aika nöyrä ja kiitollinen, jos kaikki sujuukin hyvin

Suurin järkytys pienen vauvan (1.5kk) äitinä on ollut se kuinka vähän saan päättää omista tekemisistäni.

Niinkin perusjuttu kuten vessassa käynti: jos vauvalla on nälkä, ruokitaan, röyhtäytetään ja pahimmassa tapauksessa myös nukutetaan ennen omaa vessareissua. Tietysti sitä nälkäistä lasta voi myös huudattaa sen vessareissun ajan, mutta itse en sitä halua. (Nämä lähinnä isomman hädän kanssa, pikapissan ajan lapsi saavaikka kitistä.)

Nukkuminen: Nukut silloin kuin vauvakin. Siis tunnin siellä toisen täällä. Yöllä herätys 1-10krt vauvasta riippuen. Ja niiden vauvan unien aikaan pitäisi hoitaa myös ne omat vessakäynnit, suihkussa käynti, syöminen... siivous ym. kodinhoito kannattaa unohtaa/jättää puolisolle suosiolla.

Ruokailu tosiaan tapahtuu sekin vauvan mukaan. Kylmää kahvia ja jäähtynyttä kaurapuuroa, kun pienokaisella olikin aiemmin nälkä. Puolison kanssa ollaan syöty pöydän ääressä yhtä aikaa kerran vauvan tulon jälkeen. Eli melkein aina mies tekee ruuan ja syö ensin, sitten on äidin vuoro.

Lähteminen minne tahansa on pieni operaatio. Vaunulenkille aika helppo: hoitolaukku valmiina vaunuissa, äiti vaihtaa pikaisesti vaatteet ja menoksi. Lähtö esim. shoppailemaan vaatii enemmän suunnittelua, jos haluaa itsekin vähän laittautua. Ja lähtö on ajoitettava oikein vauvan päikkärien mukaan, eli heti syötyä olisi lähdettävä, niin ehditään tehdä reissu ennen seuraavaa ruokailua.

Kaikki tämä varmasti helpottuu vauvan kasvaessa, mutta näin pienen kanssa on todella jumissa. Onneksi on puoliso niin pääsee sinne suihkuunkin aina joskus.

Kyllä näistä kaikki kertoi ja "varotteli", mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin itse kokee. Riski on siis otettava, jos haluaa vanhemmuutta kokea. Kyllä tuo pieni on kaiken sen arvoinen. Olishan se tietty kiva, jos kaikki olis kivaa, mutta arki on arkea.

Rankkaa on ollut ja on vielä varmasti pitkään, mutta pientä nyyttiäni en antaisi pois mistään hinnasta.

Jos olet rauhaa rakastava ihminen, hyvin itsenäinen luonne, tykkäät mennä ja tulla miten lystää jne niin ehkä lapsiperhe-elämä ei sovi sinulle, se on pääosin aika kamalaa muutenkin. Yhden lapsen kanssa varmaan ihan jees.

Minulla yksi lapsi. Ollaan reissaajia lapsen isän kanssa molemmat, elämä on menevää. Yksi lapsi onneksi sopeutui tähän hyvin ja saatiin helppo lapsi, toki se lapsi olisi voinut olla ongelmatapauskin. Enempää lapsia ei meille tule.

Vierailija kirjoitti:

Minulle vaikeinta lasten kanssa on se, että en kestä heidän vaatimuksia. Olen rauhaa rakastava ihminen, enkä jaksa, kun joku haluaa koko ajan jotain. Tarvitsen myös tavallista enemmän yksinoloa, jotta voin hyvin. Stressaannun metelistä ja äänistä.

Eli jos sinulla on tämäntyyppisiä ominaisuuksia, niin kyllä arki voi raskaaksi muodostua...

lapsen tekeminen on aina riski. Jos lapsi on rauhallinen ja omissa oloissaan viihtyvä, niin se olisi helppo tapaus. Mutta entä jos tuleekin adhd?

Minulla on kaksi lasta. Olen alkanut nauttimaan heistä sitä enemmän, mitä isompia ovat. Nautin, että he ovat omissa huoneissaan ja heidän kanssaan voi keskustella. Olisin kyllä ollut aivan onnellinen ilman näitä lapsiakin, vaikka enhän nyt heistä haluaisi lupua.

Sama juttu täällä. Lapsiperhe-elämässä risoo ennen kaikkea eniten se, että joku on koko ajan vaatimassa ja mankumassa jotain; "äiti missä mun x on", "äiti mulla on pissahätä", "äiti millon mä saan viikkorahaa", "äiti mulla on jano"... Ja kyse on siis hyvinkin omatoimisiksi kasvatetuista lapsista, jotka kuitenkin kaipaavat ennen kaikkea meidän vanhempien huomiota ja läsnäoloa. Jatkuva saatavilla oleminen on ollut kaikkein vaikeinta, mutta se myös helpottaa lasten kasvaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen kaipaa hirveän paljon omaa aikaa, ahdistuu jos joutuu muuttamaan rutiineitaan tai siisteyskäsityksiään, ei kykene tekemään kompromisseja, ei kykene empatiaan ja katsomaan asioita pienen lapsen kannalta niin ehkä on parempi jättää tekemättä.

Tämä on vähän jo äärilaitaa. Vaikka kykenee empatiaan, ei se tarkoita, että aina jaksaisi joka tilanteessa.

Kaikilla elämässä tulee raskaampia päiviä eikä kenenkään elämä ole aina helppoa, oli lapsia tai ei. Tässä kai kyse oli miettiä millaisille ihmisille se lapsiperheen arki ei kertakaikkiaan sovi, listasin siltä pohjalta.

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Kaipa sen voi tietää. Ainakin itse tiedän että jollen olisi saanut lapsia, olis mun arki pelkkää paskaa.