Lue keskustelun säännöt.
Kun ei näe elämässä mitään järkeä
27.11.2015 |
Siis en vain näe. Täällä me eletään ja sinnitellään, ja sitten joku kaunis päivä kuollaan pois. Se siitä. Miten turhaa kaikki on!
Masentunut en tietääkseni tällä hetkellä ole (olen kyllä senkin kokenut). Mikä minussa on pielessä?
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Eikö se oo vapauttavaa? Ei tarvi suorittaa mitään, tai voi suorittaa jos kiinnostaa. Voi elellä rauhassa pyrkimättä erityisesti mihinkään.
No tavallaan, mutta kun ei kukaan tunnu ajattelevan samalla tavalla? Tulee vaan sellanen olo, että olen jotenkin hullu. Viallinen. Tai jotain. Vaikka olen siis päällisin puolin suht normaali työssäkäyvä ihminen, jolla perhekin vielä kaiken lisäksi. Kunnianhimoa ei vaan ole juuri mihinkään, tai mielenkiintoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohduttaa etten ole ainoa. En voi ymmärtää miten ihmiset vaan elelee eikä mieti että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Synnytään kuollaksemme. Miksi? Ja miksi meidän pitää olla tietoisia siitä? Miksi minä olen juuri minä? Siis aivot nyrjähtää kun yritän ajatella asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaa etten ole ainoa. En voi ymmärtää miten ihmiset vaan elelee eikä mieti että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Synnytään kuollaksemme. Miksi? Ja miksi meidän pitää olla tietoisia siitä? Miksi minä olen juuri minä? Siis aivot nyrjähtää kun yritän ajatella asiaa.
En näe mitään pointtia siinä että haalin mainetta ja mammonaa. Harmittaa. Miksi en voisi koittaa hankkia arvostettua työtä, erilaisia kokemuksia, ystäviä. Niin, en edes usko että kukaan haluaa olla tällä tavalla ajattelevan ystävä. Miten masentavaa varmaan on, jos itse on ihan tyytyväinen itseensä ja elämään, eikä jaksa miettiä sitä sen enempää. Vai miettiikö kaikki tällaisia, mutta eivät vaan puhu mitään?
t. aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaa etten ole ainoa. En voi ymmärtää miten ihmiset vaan elelee eikä mieti että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Synnytään kuollaksemme. Miksi? Ja miksi meidän pitää olla tietoisia siitä? Miksi minä olen juuri minä? Siis aivot nyrjähtää kun yritän ajatella asiaa.
Ei kannata yrittää, kun ei siitä mitään tule, olethan nainen.
Tää oli hyvä :´D
Mietin usein että olenko sairas koska minulta puuttuu elämänhalu. Sellainen "halu elää tällä maapallolla niin pitkään kuin mahdollista" joka tuntuu useimmilla olevan. Näin olen ajatellut jo viimeiset 20 vuotta.
- "Life sucks and then you die"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin usein että olenko sairas koska minulta puuttuu elämänhalu. Sellainen "halu elää tällä maapallolla niin pitkään kuin mahdollista" joka tuntuu useimmilla olevan. Näin olen ajatellut jo viimeiset 20 vuotta.
- "Life sucks and then you die"
Elämänhalu... Tosiaan sitä ei taida minulla sitten olla. Pärjään kyllä arjessa jne, but whats the point? Voisin yhtä hyvin kuolla poiskin. Mikään ei tuo sellaista mieletöntä iloa ja innostusta. En jaksa tehdä kuin "pakolliset".
en mäkään mikään punaista lankaa näe, mutta jännä nähdä mitä tapahtuu. En todellakaan tunne halua nähdä kaikkea maapallolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut häiritsevä tunne kaiken merkityksettömästi ohi menemisestä teini-iästä asti, ajattelin että se menee ohi iän karttuessa ja esim. saadessani lapsia. Rakkaus lapsia kohtaan on olemassa normaalisti, mutta en ole löytänyt vieläkään tunnetta, että nyt tajuan mistä kaikessa on kyse. Ei ole punaista lankaa. Ihmettelen miten ihmiset jaksaa olla niin innoissaan, tosissaan ja suutuksissaan erilaisista asioista.
Tällä on ollut mm.se vaikutus muhun, että en paljon perusta sosiaalisista normeista. Ja jotenkin en hirveästi odota vanhuutta - sitä, että saan yhä olla olemassa, mutta heikompana ja vaivaisempana. Yritän kuitenkin nauttia elämästä kaikin mahdollisin tavoin, sillä se on tavallaan ainoa mitä me voidaan, tai mitä kannattaa tehdä. Olisi vaan ihanaa, jos olisi samanlainen kaveripiiri, jonka kanssa olla.
Ihanaa, että on muitakin kun ei näe tässä elämässä mitään järkeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä te kaikki samanhenkiset ootte - netissä. Ei tässäkään mitään järkeä oo.. :/
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, että on muitakin kun ei näe tässä elämässä mitään järkeä!
Eihän tässä ookkaan, mut sitten kun tää on ohi niin sitten vasta oikea elämä alkaa. Kuoleman jälkeen, se tietenkin edellyttää että uskoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pessimisti ei pety! Tosi pessimisti ei edes yritä mitään, pieleen menee kuitenkin! Kyynikolle ainoaa viisautta on nihilismi. Jeesus ei noussut kuolleista, porvarit riistävät köyhiä, sosialistit vaativat rahaa laiskottelusta, vihreitä ei tarvita kun maailma tuhoutuu kuitenkin viimeistään kolmen miljardin vuoden päästä, naistenpäivää on turha juhlia kun miljoonat naiset ovat yhä seksiorjina. Jatka itse...
Minäkin olen masentunut. Minua hiillostetaan työkokeiluun, vaikka hädin tuskin pysyn hereillä. Ketään ei tunnu kiinnostavan, että käteni on niin kipeä, että valvon yöt. Ota vähän Lyricaa, se helpottaa.
Sitten aloin pelätä kuolemaa ihan oikeasti. Ehei, se ei muuttanut kaikkea ympärillä olevaa ihmeellisen arvokkaaksi, mutta ainakin huomasin, etten haluakaan kuolla. On tällä elämällä jokin arvo. En tiedä, onko elämää jäljellä kolme vai 35 vuotta. Toivoisin kuitenkin tuota jälkimmäistä. En minä vieläkään saa häkeltymiskohtauksia kaislikkorantojen ihanuudesta, mutta ainakin tajuan, kuinka tärkeitä ja rakkaita läheiseni ja ystäväni ovat minulle. En halua luopua heistä vielä. Tässä tilanteessa joku muu ehkä huomaisi jonkun muun seikan tärkeäksi. Ja jos toden sanon, toivon, että ap huomaa jonkin asian tärkeäksi ihan ilman tällaista äärimmäisen asian pelkoa.
Masennus, toivottomuus ja pessimismi ovat karmeita asioita. Itse olen usein ajatellut, että olen jopa jollain kieroutuneella tavalla riippuvainen omasta masennuksestani. Kuitenkin olen edes tiedon tasolla ymmärtänyt, että jos masentaa ja turhauttaa, päävastuu tilanteen muuttamisesta on itselläni. Psykiatri, terapeutti ja lähimmäiset voivat auttaa, mutta mikään sielun asperiini tai juhlailta kavereiden kanssa ei tee kenenkään elämästä merkityksellistä, ellei itse kanna vastuuta itsestään.
En silti väitä, että masentunut pessimisti tai kyynikko minun sanojeni takia muuttaisi elämänasennettaan. Se vaatii oman kypsymisensä. Apua kannattaa hakea ja vastaanottaa. Kannattaa tietää, että oma masennus tai turhautuminen eivät ole minkään tietoisen valinnan tuloksia. Tärkeintä on ensin hyväksyä oma tilanteensa ja sen jälkeen ottaa apu, joka saatavilla. Toivon ja elämän mielekkyyden viriäminen tapahtuu aikanaan, joko jonkin yksittäisen oivalluksen tai tapahtuman myötä tai sitten vaikka korjaavien kokemuksien kautta. Kannattaa edes kokeeksi ajatella, että turhuuden tuntemus ei sittenkään ole loppuelämän mittainen tila. Jonakin päivänä vielä tapahtuu jotakin hyvää ja kannustavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaa etten ole ainoa. En voi ymmärtää miten ihmiset vaan elelee eikä mieti että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Synnytään kuollaksemme. Miksi? Ja miksi meidän pitää olla tietoisia siitä? Miksi minä olen juuri minä? Siis aivot nyrjähtää kun yritän ajatella asiaa.
En näe mitään pointtia siinä että haalin mainetta ja mammonaa. Harmittaa. Miksi en voisi koittaa hankkia arvostettua työtä, erilaisia kokemuksia, ystäviä. Niin, en edes usko että kukaan haluaa olla tällä tavalla ajattelevan ystävä. Miten masentavaa varmaan on, jos itse on ihan tyytyväinen itseensä ja elämään, eikä jaksa miettiä sitä sen enempää. Vai miettiikö kaikki tällaisia, mutta eivät vaan puhu mitään?
t. aloittaja
Kuule kyllä monetkin miettii näitä aiheita. On olemassa ihan sellaisia oppiaineita kuin filosofia ja psykologia, joissa mennään syvälle olemassaolon tarkoitukseen ja ekstistentiaaliseen kriisiin. Lue jotakin, niin lakkaat ajattelemasta niin ylemmyydentuntoisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkään en näe elämässä mitään järkeä. Mulla ei ole edes omaa perhettä eikä ystäviä. Ainoa syy elää on lapsuudenperhe. En tiedä jatkanko maaliin saakka vai en.
Mulla aikuisia lapsia ja yksi alaikäinen. Eronnut olen ja pettynyt miehiin. Tässä työttömänä kotona,tai no minulla on fyysinen vika tai sairaus,jonka takia työrajoitteinen olen. Eikä sitä kukaan susannakoski pysty parantamaan. Heh. Lemmikkejä on. Tv.n katselu on suurin virike. Liikuntaa koitan harrastella paljon. Mutta muuten elämä vaan kulkee. Niin kai se muillakin?
Itse olen uskossa, käynyt Afakurssin (jossa tuota elämää juuri monelta kantilta pohditaan) ja vetänyt itsekin kursseja. Silti kun katselee ympärilleen, niin järjetöntähän tämä on. Huonoa teatteria koko homma tai surkea strategiapeli jossa kaikki joutuvat lopulta syödyiksi. Nyt kun voimat on loppu ja jaksaa juuri ja juuri käydä töissä ja tilipäivänä toteaa että tili tuli ja tili menikin jo, niin ei hltt* ja päätäkin särkee aina. Pitää ajatella että saunan takana on vielä tilaa.
Muistan joskus lukeneeni jonkun tutkimuksesn, jossa kerrottiin, etä koska yhteiskunta on vaurastunut ja kaikilla menee hyvin on nykyajan ihmiset lakaneet kärsiä yhä enemmän eksistentiaalisesta kriisistä, eli olemassaolon kriisistä. Minusta tuo kuulostaa juuri siltä, ei siis ole mitenkään tavatonta, että mietit ja tunnet noin.
Elämisen ja olemisen sietämättömään tuskaan on päihteitä/huumeita. En väitä että ne olisivat ratkaisu mutta saa niillä ainakin ajan kulumaan niin ettei kokoajan ahdista.
Vierailija kirjoitti:
Mietin usein että olenko sairas koska minulta puuttuu elämänhalu. Sellainen "halu elää tällä maapallolla niin pitkään kuin mahdollista" joka tuntuu useimmilla olevan. Näin olen ajatellut jo viimeiset 20 vuotta.
- "Life sucks and then you die"
No, no: life is a bitch and then you marry one.
Eikö se oo vapauttavaa? Ei tarvi suorittaa mitään, tai voi suorittaa jos kiinnostaa. Voi elellä rauhassa pyrkimättä erityisesti mihinkään.