Lue keskustelun säännöt.
Kun ei näe elämässä mitään järkeä
27.11.2015 |
Siis en vain näe. Täällä me eletään ja sinnitellään, ja sitten joku kaunis päivä kuollaan pois. Se siitä. Miten turhaa kaikki on!
Masentunut en tietääkseni tällä hetkellä ole (olen kyllä senkin kokenut). Mikä minussa on pielessä?
Kommentit (62)
Ihmisten epätasa-arvoisuudessa ei ole mitään järkeä. Tän kaiken kestäis jotenkin, jos kaikille olis jaettu ns. samat kortit edes taloudellisen aseman suhteen. Mutta vaikka olisit ahkera ja tekisit koulussa kaiken oikein et välttämättä aikuisena menesty. Ite en ainakaan oo saavuttanut yhtään mitään. Eri töitäkin arvostetaan täysin mielivaltaisesti. Joku tienaa ns. jonninjoutavista hommista 10 tonnia kuussa vaikka pyörittelee vaan peukaloitaan. Sit joku pitää pikkufirmaa yksinään pystyssä ja sillä jää käteen joku tonni puhdasta. Ei mee jakeluun mitä järkee tässä on. Sit kuitenki kaikille kaikki on saman hintaista vaikka ostovoimassa kymmenkertaisia eroja eri ihmisten välillä. Ihmiset rankataan nykymaailmassa pelkästään mammonassa.
Sit tän kaiken kruunaa 100 % varmuudella kuolema, ainoa asia jossa kaikki ovat saman arvoisia. Millään saavutuksilla, pankkitilin suuruudella tai asemalla ei ole mitään merkitystä. Ei sua sadan vuoden päästä enää kukaan muista vaikka olisit ollut miten hyvä tai tärkeä aikanansa.
Ylipäätänsä tää koko elämä vaikuttaa joltain koe-eläinpuistolta.
Hiljaa toivon, että joku hakkeri keksii tavan tyhjentää maailman rikkaimpien ihmisten pankkitilit. Ja vähän vähemmän rikkaimpienkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tässä olekaan järkeä. No en minäkään masentunut,mutta käyn töissä,shoppailen ,samaa rataa aina. Joskus juhlia.
Minusta tuntuu että tässäkin asiassa pätee hyvin sanonnat: "Tieto lisää tuskaa" ja "Tietämättömyys on autuutta".
Ei sellaisia ihmisiä tunnu haittaavan tai hämmentävän mikään, jotka eivät sen kummemmin pohdiskele asioita pintaa syvemmältä. He elelevät vaan ja ihmettelevät toisten murheita.
Kun taas ne jotka etsivät vastauksia suuriin kysymyksiin, ovat yleensä jotenkin onnettomia tai kokevat suurta tyytymättömyyden tunnetta.
Kumpi sitten lienee parempi?
Suorittaako elämänsä vaan mekaanisesti eteenpäin puksuttaen, kuin juna. Vaiko etsiä totuuden kasvoja, ja tuntea sen nahoissaan...
Jokin syy sille on, mielestäni, oltava että tämä kaikki on olemassa..
Ehkä olemme jumalten pleikkari-ilta,
tai sitten jossain on se ihana paikka, johon me kaikki lopulta päästään kun sielumme on riittävän kehittyneitä,
tai sitten me vaan synnytään, ollaan ja kadotaan, kuin näkemämme tähdenlennot..
Ei voi varmuudella tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin usein että olenko sairas koska minulta puuttuu elämänhalu. Sellainen "halu elää tällä maapallolla niin pitkään kuin mahdollista" joka tuntuu useimmilla olevan. Näin olen ajatellut jo viimeiset 20 vuotta.
- "Life sucks and then you die"
Elämänhalu... Tosiaan sitä ei taida minulla sitten olla. Pärjään kyllä arjessa jne, but whats the point? Voisin yhtä hyvin kuolla poiskin. Mikään ei tuo sellaista mieletöntä iloa ja innostusta. En jaksa tehdä kuin "pakolliset".
Asia voi kyllä muuttua.Joku tapahtuma elämässä,ihminen,lukemasi kirja tms.saattaa alkaa innostaa sinua elämästä.Sitäpaitsi eiköhän lähes kaikilla ole jossain vaiheessa elämää vaihe,joka ei innosta niin kovasti.
Miksi minusta tuntuu, että koko ajan suurempi osa ihmisistä kokee niin kuin aloitusviestissä?
En koe itse olevani masentunut sillä tavalla kuin se psykologiassa määritellään. On vain olo ettei tässä elämässä ole mitään järkeä!
Lisäksi mietityttää, mistä tämä käsiin räjähtänyt masennuksen yleisyys johtuu? Se halutaan nähdä yksilön ongelmana. Minusta ongelma on yhteiskunnallinen ja poliittinen:
Jos et ole töissä, olet huono. Vaikka et ole edes pyytänyt syntymään osaksi tätä yhteiskuntaa.
Jos et tee elämässäsi jotain merkityksellistä, olet huono.
Jatkakaa listaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämän perusrakenne on paska. Ensin sinulla on lapsuus, moni saa jonkun traumalapsuuden jonka seurauksena elämä menee jo pienestä pitäen väärilel urille. Sitten siinä nuorena on kaikki edessä ja kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, kunnes kaikki alkaa toistaa itseään. Sitten alkaa läheisiä lakoamaan. Sitten sinun kehosi rapistuu ja vanhenet ja kokoajan nuorempia ihmisiä tulee tilallesi kilpaillen paikasta sinun kanssa esim. työpaikat. Seurailet kun menetät kaiken elämässä asteittain ja opit elämään tämän kaiken kanssa. Menestyskin mitä saavutat tulee olemaan loppupeleissä melko merkityksetöntä. Toiset elää mukavampaa elämää saaden enemmän rahaa, toiset vähemmän.
Itselleni ei ole enää elämässä ollut mitään mieltä kun sairastuin, en saanut perhettä, jokainen päivä on vain toisensa toistoa vajaakuntoisena. Köyhyys nuoresta asti kyynistytti, en haaveile enää mistään. Pitkään haaveilin kunnes tajusin etten tule ikinä saamaan parempaa. Ei tullut sitä elämänvaihetta 2.0 jossa olisi saanut vaikka olla äiti. Ei, tuli vain kiduttavia terveysongelmia. Seuraavana pääsee odottelemaan sitä kun läheisiä kuolee. Sitten kuolee itse.
Minulle elämässä ei ole juuri mitään merkitystä. Mikään ei oikein tunnu enää millekään. Mikään ei säväytä, olen kyynistynyt. Vaikka matkustaisin maailman ääriin en usko että se enää säväyttäisi minua suuresti. Eikä siihen kyllä rahaakaan ole. Joten en tule matkustamaan. Elän lähiössä kunnes kupsahdan. Usein mielessä käy että kunpa se kävisi aiemmin kuin muutaman kymmenen vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi minusta tuntuu, että koko ajan suurempi osa ihmisistä kokee niin kuin aloitusviestissä?
En koe itse olevani masentunut sillä tavalla kuin se psykologiassa määritellään. On vain olo ettei tässä elämässä ole mitään järkeä!
Lisäksi mietityttää, mistä tämä käsiin räjähtänyt masennuksen yleisyys johtuu? Se halutaan nähdä yksilön ongelmana. Minusta ongelma on yhteiskunnallinen ja poliittinen:
Jos et ole töissä, olet huono. Vaikka et ole edes pyytänyt syntymään osaksi tätä yhteiskuntaa.
Jos et tee elämässäsi jotain merkityksellistä, olet huono.
Jatkakaa listaa.
Masennus on mielestäni reaktio johonkin. Esimerkiksi liian pitkään jatkuneeseen stressiin, kuluttavaan elämään, huonoihin elämäntapoihin, jatkuvaan kehon ylikierroksilla käymiseen jossa kehossa napsahtaa alivireys päälle. Alivireys sitten tulkitaan masennuksena. Se voi olla hyvinkin rakentava asia joka pakottaa ihmisen pysähtymään, tarkastamaan toimintatapojaan, arvomaailmaansa, kyseenalaistamaan, löytämään uusia reittejä ja ajattelumalleja ja toimintatapoja elämässä. Joskus siihen voi jumiutua niin ettei toisaalta pääse mihinkään suuntaan vaan on lamaantunut kun joku siellä sisällä huutaa kokoajan "ei sinusta ole mihinkään". Mutta nyky-yhteiskunta pitää sitä kuin jonain aivosairautena joka pitää lääkitä pois. Toki masennus voi saada kaiken tuntumaan vieläkin synkemmältä ja haaveilemaan päiviensä päättämisestä mutta miksei se voisi olla ihan vain normaalikin reaktio pahoinvointia synnyttävään esim. omaan arvomaailmaan tai yhteiskunnan arvomaailmaan tai yhteisöllisyyden puutteeseen tai joku perusasia ei tule tyydytetyksi elämässä. Tämä joku arvojen konflikti tai sisäinen ristiriita tai itsestä huoltapitämättömyys tai mikä lie pitää käsitellä ja ratkaista että pääsee eteenpäin.
Uskon, että esim. se kova menestymispakkomielle mikä voi jo yhteiskunnan taholta tulla, ja toisaalta on myös ihmisten omissa arvoissa, voi altistaa masennukselle, koska helposti tulee se olo että on luuseri kun vertaa muihin. Joka ei ole esim. päässyt edes omiin tavoitteisiinsa ja ei ole mitään. Siihen tunteeseen on helppo jäädä jumiin eikä jaksa enää edes yrittää kun yhteiskunnankin arvomaailma on niin kova ja kilpailukeskeinen. Jos jäät maahan makaamaan ja tulee katkos tekemisessä, se näkyy CV.ssä. Monet ihmisetkin jo kysyvät toisilta pitkästä aikaa nähtyään että "mitä teet tällä hetkellä" odottaen että jokainen tekee työtä tai ainakin jotain tuottavaa. Tuntuu nololta vastata "en mitään järkevää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ahdistuin ikäkriisissäni näistä asioista niin pahasti, että päädyin psykologin juttusille.
Nykyään elän päivän kerrallaan, nautin lyhyestä työpäivästä josta en saa juuri rahaa, mutta arvostan elämän pieniä iloja.
Elän, koska mulla on perhe ja haluan nähdä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Mutta jos kuolen, olen siihen jo valmis tavallaan, koska olen ymmärtänyt kaiken järjettömyyden.
Sama homma täälä. Tosin mä taisin tajuta tuon lähinnä kun sain pahat traumat itseeni kohdistuneesta vakavasta väkivallasta. Ensin lähti perusturvallisuuden tunteen harha, joka johti ajattelemaan pidemmälle.
Nykyään mulle paasataan lasten hankintaa ja mä katon koko maailmaa jostain toisesta galaksista asti enkä voi ymmärtää, miksi pakottaisin uuden ihmisen samaan satimeen mihin itsekin jouduin.
En ole masentunut minäkään.
Tosin ajatus on myös vapauttava. Voin nauraa partoihini, kun ihmiset tosissaan miettii, mitä voi elämässä tehdä ja mitä ihmisetkin siitä ajattelee?!
Mitä väliä, mä ajattelen sit takas! 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkeä löytyy, kun alkaa luomaan ympärilleen hyvää.
Ymmärrän aiheen pohtimisen mutta kannattaisi laittaa asiat mittasuhteisiin.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sinulla-menee-ehka-paremmin-kuin-lu…
Tulee vaan sellainen tunne että ihmisille ei riitä mikään, aina pitäisi olla enemmän ja paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aiheen pohtimisen mutta kannattaisi laittaa asiat mittasuhteisiin.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sinulla-menee-ehka-paremmin-kuin-lu…
Tulee vaan sellainen tunne että ihmisille ei riitä mikään, aina pitäisi olla enemmän ja paremmin.
Eka lause artikkelissa
"Olet elossa
Hengität, olet, elät. Jo se taitaa olla aikamoinen lottovoitto."
Vai onko? Ei se kuule siltä tunnu kun kamppailee kroonisen sairauden kanssa ja olo ei ole milloinkaan kummoinen. Tänään viimeksi aamulla mietin että ei huvita enää sängystä nousta että miksi pitää elää tällaista elämää. Näkee jo loppuelämänsä suunnan kun sairastui. Kävin ulkona, hetken aikaa oli parempi olo. Mutta perustunne on usein se, että miksi edes piti syntyä tänne.
Eihän tässä olekaan järkeä. Äitini kuoli juuri ja pisti miettimään että hänellä oli vaikea elämä. Itse vaan teen töitä ja ostelen mitä sattuu , nukun,syön ja juon ja paskon ja kusen. Siinäpä se. Hyvää viikonloppua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autamme kuitenkin synnyttämään elämän seuraavan vaiheen life 3.0 eli tekoälyn. Ne voivat elää ikuisesti. Toivottavasti onnellisina.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, että on muitakin kun ei näe tässä elämässä mitään järkeä!
Elämän tarkoitus on ansaita elantonsa.
Lopussa se voittaa jolla eniten mammonaa ja tavaraa. Ei se joka tuhlannut eniten.
;D
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä olekaan järkeä. Äitini kuoli juuri ja pisti miettimään että hänellä oli vaikea elämä. Itse vaan teen töitä ja ostelen mitä sattuu , nukun,syön ja juon ja paskon ja kusen. Siinäpä se. Hyvää viikonloppua.
Minäkin olen vaan ja yksinäisyyteen shoppailen tavaroita joita en edes tarvii, kun oisi edes yksi ihminen jolle olisi tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi minusta tuntuu, että koko ajan suurempi osa ihmisistä kokee niin kuin aloitusviestissä?
En koe itse olevani masentunut sillä tavalla kuin se psykologiassa määritellään. On vain olo ettei tässä elämässä ole mitään järkeä!
Lisäksi mietityttää, mistä tämä käsiin räjähtänyt masennuksen yleisyys johtuu? Se halutaan nähdä yksilön ongelmana. Minusta ongelma on yhteiskunnallinen ja poliittinen:
Jos et ole töissä, olet huono. Vaikka et ole edes pyytänyt syntymään osaksi tätä yhteiskuntaa.
Jos et tee elämässäsi jotain merkityksellistä, olet huono.
Jatkakaa listaa.
Minulla on tähän teoria joka perustuu Maslown tarvehierarkiaan. Jos se ei ole tuttu, katso esim. tämä:
https://www.bms.co.in/wp-content/uploads/2014/02/Maslows-Hierarchy-of-N…
Alimman tason tarpeet luovat merkittävän perustan ja kun ne täyttyy, siirrytään hierarkiassa ylöspäin muihin tarpeisiin. Ensimmäiset tarpeet ovat perustarpeet, kuten ruoka ja lepo, jonka jälkeen tulevat turvallisuuden tarpeet (katto pään päällä, riittävästi rahaa, jotta pärjää). Jo näissä varmaan moni huomaa, että on puutteita. Emme saa riittävästi lepoa tai terveellistä ravintoa tai mahdollisesti saamme jopa liikaa nykyistä höttöravintoa. Toisaalta, monille nämä perustarpeet tulevat kuin itsestään ja niiden eteen ei joudu näkemään vaivaa (liian hyvä sosiaaliturva). Perustarpeiden jälkeen tulee sosiaaliset tarpeet, eli ihmissuhteet ja tarve kuulua johonkin. Jälleen, suuria ongelmia. Ihmiset ovat yksinäisiä ja koska yhteisöllisyys on hyvin vähäistä, he tuntevat itsensä irrallisiksi eivätkä tunnu kuuluvansa mihinkään. Ehkä uhkarohkea väite, mutta uskon esimerkiksi LGBTQ-yhteisön suosion nousun johtuvan siitä, koska nuoret haluavat kuulua johonkin porukkaan ja se tarjoaa yhden paikan. Tämän jälkeen tulee arvostuksen tarve. Monilla varmasti on tunne siitä, että he eivät tee mitään merkityksellistä, heidän työtä ei arvosteta jne. Hierarkian huipulla on itsensä toteuttamisen tarve, kuten luovuus jne. Mutta siis alempien tasojen tarpeiden pitää olla jotenkin tyydytetty ennen kuin tänne päästään. Saa haastaa näkemyksiäni, olisi kiva keskustella :)
Tytteli kirjoitti:
Sama homma täälä. Tosin mä taisin tajuta tuon lähinnä kun sain pahat traumat itseeni kohdistuneesta vakavasta väkivallasta. Ensin lähti perusturvallisuuden tunteen harha, joka johti ajattelemaan pidemmälle.
Nykyään mulle paasataan lasten hankintaa ja mä katon koko maailmaa jostain toisesta galaksista asti enkä voi ymmärtää, miksi pakottaisin uuden ihmisen samaan satimeen mihin itsekin jouduin.
En ole masentunut minäkään.
Tosin ajatus on myös vapauttava. Voin nauraa partoihini, kun ihmiset tosissaan miettii, mitä voi elämässä tehdä ja mitä ihmisetkin siitä ajattelee?!
Mitä väliä, mä ajattelen sit takas! 😂
Ihan loistava tuo; ajattelee sitten takas.
Koko lapsuuden kuunnellut tuota boomerivanhempien skeidaa, että mitähän ne ihmisetkin, mitähän ne ihmisetkin.
Omalla lapsella ei ollut mitään arvoa niiden ihmisten rinnalla, jotka "ajattelevat" ties mitä.
Järki on täysin yliarvostettua. Ehkä sinun kannattaisi hankkia tämä kirja joululahjaksi? Voisin kuvitella keskinkertaisuuden analyysin olevan hyvin vapauttavaa ja antoisaakin.