ahdistaako elämän rajallisuus sinua?

Ei enää. Nuorempana kyllä. Ainoa vain toivoo, että kuolisi mahdollisimman kivuttomasti ja nopeaa. Maailmantilanne on tällä hetkellä niin hirveä, että oikeastaan on tyytyväinen, että täältä pääseekin pois. Surettaa vain, että tuli tehtyä lapsia ja päättäjät jättävät heille tällaisen maailman, mitä on jäämässä. Sotia, sotia ja tuhoa

Ei oikeastaan enää. Viimeinen vuosi kuolemineen on viimeistään avannut silmät sille, että elämä on nyt, eikä ens kesälomalla.

Kyllä ahdistaa. Ja mitä millään on väliä, kun pian lähdetään kumminkin.. Ainakin pitäisi osata nauttia pienistäkin hetkistä, kun se voi aina olla viimeinen.

Ahdistaa!!! ;(

Ei enää. Nuorempana ahdisti, ja keski-iän kriisissä oli oikein aktiivinen kuolemanpelko päällä usein. Mutta se meni ohi, ja sen jälkeen en ole lainkaan pelännyt en omaa, enkä kenenkään toisen kuolemaa. Rajoittavaaa sairautta tai vammautumista pelkään jonkin verran edelleen, mutta en kuolemaa.

Kyllä. En haluaisi että läheiseni kuolevat :(

Ei. Olen onnellinen. Tajuan, että elämme täällä vain pienen hetken. Noin 80 vuotta/ihminen, joten on paras yrittää saada jotain kehittävää ja merkittävää aikaan, toisaalta käyttää vapaa-aikaa niin, että olen ennen kuolemaani tyytyväinen.

Toisaalta haikeaa, mutta asioiden rajallisuus tekee maailmasta myös mielenkiintoisen. Itseäni kiinnostaa paljon historia, eikä pelkästään historian suuret linjat vaan se miten ihmisten arki ja uskomukset on muuttuneet. On hauska ajatella, että joskus sadan vuoden päästä ihmiset miettivät, että minkäköhänlaista oli elää silloin 2000-luvun alkupuolella. 

Ahdisti ennen valtavasti, mutta kun tajusin ettei henkisyys ja tiede sulje toisiaan pois sain rauhan mielelleni. Kyllä se siitä helpottaa. :)

Aika vapauttava tunne, kun miettii että teki niin tai näin, niin aurinko sammuu kuitenkin sitten joskus. Joten omilla tekosilla ei ole paskankaan merkitystä suuntaan tai toiseen, kun katsotaan isoa kuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Aika vapauttava tunne, kun miettii että teki niin tai näin, niin aurinko sammuu kuitenkin sitten joskus. Joten omilla tekosilla ei ole paskankaan merkitystä suuntaan tai toiseen, kun katsotaan isoa kuvaa.

Sama. On huikeaa ajatella, että olemme yhdellä hiekanjyvällä miljardien ja miljardien joukossa. Monia pienuuden tunne voi ahdistaa mutta itselleni on jotenkin ihan mieletöntä, että miten erinlaisia paikkoja ja mahdollisuuksia universumissa onkaan (vaikka emme henkilökohtaisesti pääsekään niitä todistamaan). Tämä jotenkin pistää myös omat murheet perspektiiviin, ei viitsi ottaa pulttia turhasta.

:/

ahdistaa ja paljon

Enemmän ahdistaisi elämän rajattomuus. Siis että joskus aikojen päästä meidän suku kokoontuisi suuriin synttärijuhliin, kun minä-mummo täyttäisin 10 000.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ahdistaisi elämän rajattomuus. Siis että joskus aikojen päästä meidän suku kokoontuisi suuriin synttärijuhliin, kun minä-mummo täyttäisin 10 000.

Sitten olisitkin jo  'mummo potenssiin monta sataa'...

Vanha totuus: tänne ei olla tultu jäämään-kukaan meistä.

Itse asiassa uskon (ihan oikeasti siis) jälleensyntymään. Se että kaikki alkaisi tyhjästä ja myös päättyisi tyhjään, niin ettei loppujen lopuksi millään olisi mitään väliä kyseenalaistaisi niin kyseenalaistamisen ,kuin kyseenalaistamattomuudenkin. Jotain täytyy siis olla sillä emme elä olemattomuudessa. Tiede selittää kyllä paljon ,mutta selitysmallina sekin on lopulta rajallinen.

up

Ei ahdista. Kamalampaa olisi, jos pitäisi elää ikuisesti. Siinä vasta todella ahdistava ajatus :(

Ei ahdista. Minun koko havaitsemani elämä on edelleen vain minun päässäni ja niin se on kaikilla muillakin. Eli olen keskittynyt elämästä nauttimiseen ja hetkessä elämiseen koska kukaan meistä ei ole hitusenkaan tärkeä.