"Sureva" anoppi?

Mietin paljon tätä viestiketjua ja siinä esiin tulleita seikkoja. Puhuin asiasta miehen kanssa ja pohdittiin, että ehkä tosiaan suruprosessi on anopilla erilainen? Lisäksi päätimme, että viemme haudalle kukan, emmekä ota asiaa sen kummemmin puheeksi. Me voimme haudan hoitaa, koska meille se on tärkeä asia.



Eilen tapasin anopin. Oli hyväntuulinen ja kertoi nauttivansa elämästä! kertoi, että ei ole itkenyt edelleenkään eikä surrut. On surrut miehen sairastumista jo 20 vuotta sitten, nyt ei enää tarvitse surra kun on kuollut. Lisäksi anoppi punastellen sanoi, että haluaa nyt uuden aviomiehen ja olisi valmis menemään naimisiin vaikka ulkomaalaisen miehen kanssa, kunhan mies on vaan huomattavasti nuorempi eikä mikään sohvaperuna. Sanoi, että kuollut miehensä ei ole avioliittoa jaksanut vuosiin hoitaa, mutta silti hän oli uskollinen. Kovasti tuntui olevan haku päällä.



Että sillä lailla. Siinä oli teille sitä surua! AP on ikävä ja kyyninen ihminen, mutta kas vain kun on oikeassa. Meille on ok, että anoppi miettii uutta suhdetta, ihnmisellä on oikeus onneen. Olivat kauan naimisissa ja nyt mies on kuollut, ok. Mutta kuten alun perin arvelinkin, surua ei ole.



t. ap

Sinulle hauta ja kivi (!) on tärkeää, joten puuhastele sinä niiden kanssa.

Sinulle hauta ja kivi (!) on tärkeää, joten puuhastele sinä niiden kanssa.

Mietin paljon tätä viestiketjua ja siinä esiin tulleita seikkoja. Puhuin asiasta miehen kanssa ja pohdittiin, että ehkä tosiaan suruprosessi on anopilla erilainen? Lisäksi päätimme, että viemme haudalle kukan, emmekä ota asiaa sen kummemmin puheeksi. Me voimme haudan hoitaa, koska meille se on tärkeä asia. Eilen tapasin anopin. Oli hyväntuulinen ja kertoi nauttivansa elämästä! kertoi, että ei ole itkenyt edelleenkään eikä surrut. On surrut miehen sairastumista jo 20 vuotta sitten, nyt ei enää tarvitse surra kun on kuollut. Lisäksi anoppi punastellen sanoi, että haluaa nyt uuden aviomiehen ja olisi valmis menemään naimisiin vaikka ulkomaalaisen miehen kanssa, kunhan mies on vaan huomattavasti nuorempi eikä mikään sohvaperuna. Sanoi, että kuollut miehensä ei ole avioliittoa jaksanut vuosiin hoitaa, mutta silti hän oli uskollinen. Kovasti tuntui olevan haku päällä. Että sillä lailla. Siinä oli teille sitä surua! AP on ikävä ja kyyninen ihminen, mutta kas vain kun on oikeassa. Meille on ok, että anoppi miettii uutta suhdetta, ihnmisellä on oikeus onneen. Olivat kauan naimisissa ja nyt mies on kuollut, ok. Mutta kuten alun perin arvelinkin, surua ei ole. t. ap

Hän on siis parivuosikymmentä prosessoinut miehen poistumista. Ei ole mitän syytä jumittua enempää suremaan ja haaskaamaan omaa jäljellä olevaa elämäänsä.

Puoliso säilyy varmasti muistoissa.

mihin sairastui 20 vuotta sitten, mutta silloin anoppi siis suri sitä sairautta ja elämän muuttumista. Sairaus ei poistunut, mutta appi selvisi silloin ja eli sen jälkeen vielä tosiaan 20 vuotta. Nyt kuoli syöpään, joka ehti olla tiedossa vuoden. Mutta kuitenkin.

heti kun toinen kuolee. Vaikka miten olisi sairas niin kyllä ihminen ensin suree menetystään.

Elämässä on ylä- ja alamäkiä. Se että olisi raskasta hoitaa kuolevaa kumppania niin on jotenkin kamalaa teidän ajatella että tuo kumppanin haudannut eläisi nyt elämäänsä ja olisi välinpitämätön ja kylmä ettei kiveäkään tilaisi.

Oikeasti, ajattele nyt mitä sä kirjoitat.

Kyllä AP ajattelee paljon mitä kirjoittaa. Ajattelitko sinä?

Meiltä on kuollut lapsi ja sitä kautta tunnen paljon perheitä, joissa on kuollut lapsi. Lapsen kuolema on tietenkin eri asia kuin aviomiehen tai isän kuolema. Mutta tällä kokemuksella todellakin voi sanoa, että ihan kaikkia äärilaitoja löytyy.



Toiset haluavat saada lisää lapsia jo ennen kuin hautajaisista on selvitty, toiset eivät voi ajatellakaan. Joiltain hajoaa avioliitto. Joku ei jaksa huolehtia elävistä.



Ihmiset vain reagoivat hyvin eri tavalla ja surevat hyvin eri lailla. Joillekin se suru voi tulla vasta kahden vuoden kuluttua, joku annostelee pieninä palasina. Toiset käyvät haudalla kaksi kertaa päivässä, toiset eivät voi käydä ikinä.



Ei ole mitään valmista kaavaa miten surra.



Jos se anoppi on elänyt parisuhteessa koko aikuisikänsä, niin voi olla ihan luontevaa ajatella, että ensin pitää löytää uusi puoliso, jotta elämä voi jatkua. Tai sitten anopilla on traumaattinen stressireaktio päällä ja sen jälkeen elää kuin viimeistä päivää. Tai anopilla on kieltovaihe päällä eikä halua edes ajatella olleensa naimisissa ja olevansa leski.



Minusta teidän ei kannata keskittyä miettimään miksi anoppi elää niin kuin elää. Vaikka teidän mielestä surun ulkoisia tunnusmerkkejä näkyykin vähän, niin se ei millään lailla tarkoita etteikö anoppi surisi. Päinvastoin, toisen surun kyseenalaistaminen on erittäin loukkaavaa.



Jos jotain haluatte tehdä, niin hoidatte hautaa niin kuin haluatte. Voitte kysyä anopilta haluaako hän keskustella teidän tai ammattiauttajan kanssa. Jos näin, voitte sitten siinä auttaa. Voitte vierailla anopin luona, mutta mä kyllä varoisin painostamasta millään lailla tavaroiden korjaamisessa tai muussa.



Taustaksi sen verran, että meillä esimerkiksi oli kuolleen lapsi pedattuna pari vuotta lastenhuoneessa hänen kuolemansa jälkeen. Minä vaihdoin jopa siihen lakanoita. Jotkut "paremmin tietävät" paheksuivat sitä tietenkin kovasti. Sänky tuli käyttöön sitten kun meidän kuopus alkoi käyttämään sitä. Minusta se oli kaunista. Jonkun mielestä karmivaa.

Hän on voinut käydä haudalla, mutta ei ole välttämättä pystynyt laittamaan mitään, jos on henkisesti rikki.



Hautakiven laitossa voi kulua aikaa. Oma isäni sai hautakiven vasta n. 1,5 vuoden kuluessa kuolemastaan kiven haudalleen.

mies sairastunut 20 vuotta sitten, silloin jo suri puolison menetystä ja muutoksia, joita tämä toi elämään. Ja vuoden verran on elänyt syöpäsairaan kanssa, siinä on kyllä surtu ihan tarpeeksi.

Lisäksi anoppi on nähtävästi aiemman viestin perusteella surrut näiden elinvuosien aikana sitä omaa avioliittoaan, kun mies ei ole häntä ottanut huomioon.

Ei ole kuitenkaan vielä kyennyt siivoamaan niitä miehensä tavaroita ja vaatteita pois, joten kyllä siinä on selvästi suruakin jäljellä.

mihin sairastui 20 vuotta sitten, mutta silloin anoppi siis suri sitä sairautta ja elämän muuttumista. Sairaus ei poistunut, mutta appi selvisi silloin ja eli sen jälkeen vielä tosiaan 20 vuotta. Nyt kuoli syöpään, joka ehti olla tiedossa vuoden. Mutta kuitenkin.

ehtinyt myöskään siivota poikiensa vanhaa huonetta ja sieltä poikien vanhoja koulukirjoja ja vaatteita. Ja pojat ovat pian 40vee ja asuneet kotoa pois 20v. Eli kuolleen miehen tavaroiden siivoaminen ei kyllä tässä tapauksessa välttämättä liity suruun.



Ja surun kyseenalaistamiseen vielä: Anoppi itse sanoi eilen, että ei ole kuolemaa nyt surrut eikä sure. Sitä jo odottikin.



ap

Anoppisi toiminta kuulostaa minusta varsin normaalilta. Teidän jatkuva puhumisenne kuolemaan liittyvistä asioista voi olla anopillenne raskasta, eikä hän siksi jaksa tavata teitä (en lukenut koko keskustelua joten saatan toistaa asioita). Isäni kuoli alkuvuodesta, emmekä mekään ole kauheasti käyneet haudalla, vaikka hän tärkeä olikin. Kuoleman käsitteleminen on liian raskasta, vaikka tiedän, että käsittelemättä jättäminen voi kostautua masennuksena myöhemmin... Yritä ymmärtää anoppiasi äläkä tuomitse, hän aivan varmasti suree omalla tavallaan.

En lähtisi tuomitsemaan ihmistä siksi että hän ei sure perinteisellä tavalla. Ihmisillä on niin eri tapoja käsitellä ahdistusta ja surua, joillakin se on sitä että keskityttään täysillä muihin asioihin ja aina kun mahdollista työnnetään se suru pois mielestä. Sitten joskus aikojen päästä vähitellen vasta päästetään säännösteltyinä annoksina suru mieleen käsiteltäväksi.



Minäkin olen itse näitä, joille ei sovi yhtään perinteinen vatvominen ja sureminen - koska en kestä sitä koko surutaakkaa kerralla. Minun on pakko hukuttaa suru alkuun työhön, juhlimiseen, matkoihin, viinaan, ja sitten vähitellen vasta työstää menetys mielessäni. Ulkopuolinen voisi ajatella etten sure lainkaan, koska muijahan tuolla viiletttää yössä ja lujaa menee, mutta tosiasiassa suren kyllä, ja jopa niin paljon etten kestä sitä ihan vielä kohdata.

Ei voi mennä määrittelemään mikä on oikea tapa surra.



Varmaan olisi miehen hyvä keskustella äitinsä kanssa noista hautaa koskevista asioista, perinnön jaosta yms...

Joko A) anopillasi ja apellasi oli huono, kenties jompaan kumpaan suuntaan alisteinen, parisuhde ja nyt anpppi hyppii riemusta ja alkanut elää omaa elämäänsä.

Tai B) Anoppi ei voi pysähtyä ajattelemaan tai suremaan, koska suru ottaisi ylivallan ja hän tuntee murskautuvansa sen alle. Hän vasta hitaasti alkaa hahmottamaan, että rakas aviomies on kuollut. Kaikki mikä muistuttaa anoppia kuolleesta rakkaasta, on liian ylivoimaista hänen vielä kestää. Siksi hauta on hoitamatta ja teihin on vaikea pitää yhteyttä.

Olisiko kyseessä erilainen tapa surra? Mitään kyyneleitä tai itkua ei tietysti kaikilla olekaan, mutta eikö olisi luullut, että haudan laittaisi kuntoon tai edes kävisi siellä? Tai, jos haluaa touhuta vaan, niin siivoaisi ne miehen vaatteet pois talosta jne. Tai, että haluaisi tavata omia lapsia tai lapsenlapsiaan? Meistä tämä on tuntunut oudolta.



t. ap

niin hän on yhä hyvin suuressa surussa.

Ei välttämättä masentunut mutta voi olla hankala vaikka tehdä asioita, siis aloittaa niitä.



Kyllä sinäkin voit viedä kukkia haudalle. Tai kynttilää tai enkeliä. Hän ei jaksa ja se hänelle sallittakoon.



Voitte mahdollisesti auttaa häntä käymällä jossain hautauskiviliikkeessä ja otatte muutamia esitteitä mukaanne ja menette sinne anopille ja viette vaikka ruokaa mukananne!



Ei tuossa ole mitään ihmeellistä, älä nyt mene missään nimessä lässyttämään hänelle että hän tekee jotain väärin tai pitäisi jotenkin olla erilainen.



Jokainen suree tavallaan ja joku vetäytyy kotiinsa ja muistoihinsa. Ei hänen tarvitse surra kuten sinä ajattelet että surra kuuluu jotenkin. Saatat jonain päivänä tämän todeta itsekin ettei suru ole sitä mitä ajattelit.

että nyt elää omaa elämäänsä, vihdoin. Mies oli sairastellut erittäin paljon vuosien aikana ja oli nyt viimeisen vuoden myös sairas.



ap

Sinä yhä sanot siinä miten kuuluu olla ja surra, lopeta!

Olisiko kyseessä erilainen tapa surra? Mitään kyyneleitä tai itkua ei tietysti kaikilla olekaan, mutta eikö olisi luullut, että haudan laittaisi kuntoon tai edes kävisi siellä? Tai, jos haluaa touhuta vaan, niin siivoaisi ne miehen vaatteet pois talosta jne. Tai, että haluaisi tavata omia lapsia tai lapsenlapsiaan? Meistä tämä on tuntunut oudolta.

t. ap

Oman elämänkokemukseni perusteella numero 4:n vaihtoehto B on ihan mahdollinen selitys: " Anoppi ei voi pysähtyä ajattelemaan tai suremaan, koska suru ottaisi ylivallan ja hän tuntee murskautuvansa sen alle. Hän vasta hitaasti alkaa hahmottamaan, että rakas aviomies on kuollut. Kaikki mikä muistuttaa anoppia kuolleesta rakkaasta, on liian ylivoimaista hänen vielä kestää."

Tuota on vaikea ymmärtää että noin voi olla, ennen kuin itse joutuu sen kokemaan että psyyke ei vain kestä tuskaa ja siksi sitä on pakko pakoilla kieltämisen mekanismein. Minä olen valitettavasti joutunut sen kokemaan kun kihlattu kuoli onnettomuudessa aikoinaan. Minä elin pitkään kuin häntä ei olisi ollutkaan koskaan, koska en kestänyt ajatusta siitä että hän oli, mutta ei ole enää. Toki pohjimmiltani tiesin miten asiat on, mutta käytin defenssinä kieltämistä ja sen avulla kestin hengissä itse.

ei saa aikaiseksi laittaa hautaa ja hommata hautakiveä. Ehkä häntä ahdistaa koko hautausmaa, se tuo asian liian lähelle. Kun "unohtaa" koko asian niin se ei niin ahdista.

Mitäpä jos te vähän kuin kutsuisitte itse itsenne kylään tai vähintään kutsutte anoppia teille kylään, jottei hän ihan vieraannu teistä. Ehkä hän kokee että teitä ei kiinnosta.