Lue keskustelun säännöt.
"Sureva" anoppi?
15.07.2012 |
Ihmetyttää anoppini. Mieheni isä kuoli joulukuussa ja haudattiin tammikuussa. Anoppi on sen jälkeen käynyt meillä pari kertaa (lasten synttärit) ja soittaa, kun on ollut rahapulaa tai perinnönjakoon liittyviä asioita, esim. perikunnan auton käyttö. Lisäksi anoppi on matkustellut, suunnitellut remonttia ja viettänyt aikaa ystävien kanssa. Meitä ei ole pyytänty kertaakaan käymään 7 kk aikana. Olemme kyselleet haudan hoidosta, hautakivestä ja kukista, mutta vastaus oli epämääräinen ja hän hoitaa ne kyllä sitten.
Tänään kävin taas haudalla. Siellä ei ole käynty kukaan muu meidän perhettä lukuunottamatta. Anoppi ei ole ole käynyt eikä ostanut sinne mitään kukkia saati hautakiveä. Ihmetettää koko homma ja surettaa. Välimme miehen perheeseen eivät ole olleet hyvät tai lämpimät, mutta jonkinmoiset. Nyt tuntuu, että lapset menettivät sekä ukin että mummminn. Surusta tässä ei mielestäni ole lainkaan kysymys. Silloin olisi luullut läheisten korostuvan. Meillä kävi päin vastoin.
Kertokaahan mielipiteitä! miltä tämä teistä kuulostaa? Ja vielä lisäys, meillä on 10km välimatkaa anopin kanssa, sama kaupunki. Ja, hautausmaa on myös tässä aivan lähellä.
Kommentit (50)
heti kun toinen kuolee. Vaikka miten olisi sairas niin kyllä ihminen ensin suree menetystään.
Elämässä on ylä- ja alamäkiä. Se että olisi raskasta hoitaa kuolevaa kumppania niin on jotenkin kamalaa teidän ajatella että tuo kumppanin haudannut eläisi nyt elämäänsä ja olisi välinpitämätön ja kylmä ettei kiveäkään tilaisi.
Oikeasti, ajattele nyt mitä sä kirjoitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin hän on yhä hyvin suuressa surussa.
Ei välttämättä masentunut mutta voi olla hankala vaikka tehdä asioita, siis aloittaa niitä.Kyllä sinäkin voit viedä kukkia haudalle. Tai kynttilää tai enkeliä. Hän ei jaksa ja se hänelle sallittakoon.
Voitte mahdollisesti auttaa häntä käymällä jossain hautauskiviliikkeessä ja otatte muutamia esitteitä mukaanne ja menette sinne anopille ja viette vaikka ruokaa mukananne!
Ei tuossa ole mitään ihmeellistä, älä nyt mene missään nimessä lässyttämään hänelle että hän tekee jotain väärin tai pitäisi jotenkin olla erilainen.
Jokainen suree tavallaan ja joku vetäytyy kotiinsa ja muistoihinsa. Ei hänen tarvitse surra kuten sinä ajattelet että surra kuuluu jotenkin. Saatat jonain päivänä tämän todeta itsekin ettei suru ole sitä mitä ajattelit.
Kiitos tästä muistutuksesta, että minäkin voin joskus surra. Olen tässä käynyt puolen vuoden aikana kolmen ihmisen hautajaiset läpi, nähnyt surevia ihmisiä ja surrut itsekin hyvin paljon. Käsitän kyllä erilaiset tavat.
Ja, me olemme ehdottaneet että voisimme hoitaa haudan, ehdotimme myös apua hautajaisten järjeslyssä, ehdotimme apua vaatteiden korjaamisessa, pyysimme meille jouluksi, ehdotimme perunkirjoitusten hoitoon lakimiestä jne. Mitään ehdotusta ei ole otettu vastaan tai apua haluttu. Tänään vein haudalle kukkia, koska alkoi jo tuntua hoitamaton hauta pahalta. Anoppi ilmoitti, että hän hoitaa, mutta vein nyt edes täksi kesäksi jotain. Mikäli ei ole laittanut mitään tänä kesänä, istutetaan me jotain ensi vuonna.
En tiedä liittyykö tämän haudan hoitamattomuus tapaan, uskontoon vai mihin. itselleni hautausmaa on tärkeä paikka ja käyn siellä usein. Anoppi ja appi olivat eritäin uskovaisia, mutta ehkä maanpäällisiä asioita ei tarvitse hoitaa.
heti kun toinen kuolee. Vaikka miten olisi sairas niin kyllä ihminen ensin suree menetystään.
Elämässä on ylä- ja alamäkiä. Se että olisi raskasta hoitaa kuolevaa kumppania niin on jotenkin kamalaa teidän ajatella että tuo kumppanin haudannut eläisi nyt elämäänsä ja olisi välinpitämätön ja kylmä ettei kiveäkään tilaisi.
Oikeasti, ajattele nyt mitä sä kirjoitat.
Elät muuten aika vaaleanpunaiset lasit silmillä, jos et usko, että tällaistakin on.
Miten voit ajatella että kuolema olisi helpotus?
Sairauden aikanakin, pahanakin päivänä ihminen ajattelee että älä vielä tänään kuole.
Te jotkut ajattelette että kuolema olisi helpotus: kipu loppuu. Mutta te helpotatte sillä itseänne, omaa tuskaa. Ei sillä ole oikeasti mitään tekoa sen kanssa että toinen oikeasti lakkaa elämästä.
Itse menetin perheenjäsenen äkillisesti ja olen käynyt syviä keskusteluja niiden kanssa jotka saivat kokea saman menetyksen sairauden päätteeksi ja kumpikin pitää toisen tapaa pahempana.
Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä miten menettää vierestä ihmisen koska ei toisen kipua voi mitata ja menetys on aina sama.
Itsekin olen ajatellut että kuollut olisi yhä täällä, juo teetä tai nukkuu mukavasti viereisessä huoneessa. Ei sillä ettei ymmärrä että toinen on kuollut vaan sillä että se tunne toisen kuolemasta on murskaavaa. Silloin nimenomaan ollaan tietoisia että toinen on kuollut ja poissa mutta tekee eräänlaista surutyötä vaikka joku voisi sanoa että kieltää. Pää toimii joskus näin. Se on surua, tunnetta.
Ja ainoa väärä jota tilanteessa joku tekee on että sanoo miten kuuluu olla.
Kyllä kuolema joskus on helpotus, kaikille. Erittäin sairaan ja kärsivän ihmisen rinnalla on raskasta olla. Aina ei ole hyviä kipulääkkeitä. Entä Mitä elämä on, jos makaat tokkurassa sängyssä, etkä ole lainkaan tässä maailmassa? Kuolema todellakin on silloin helpotus, kaikille osapuolille ja omainen tai kuoleva itse voi jo toivoa, että pääsisi jo pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin kyllä siinä on rakkautta ja välinpitoa.
Tottakai on ihmisiä jotka ei välitä mutta kyllä teot tuossa tuntuu näkyvän.
Ihminen suree ja se ottaa aikansa.
Ei tuo ole mitä ap kuvaa pahasta, kiven hankkiminen voi olla hyvin raskasta. Siinä saa jäljellejäänyt myös miettiä omaa nimeäänkin kivessä mahdollisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen suree ja se ottaa aikansa.
Ei tuo ole mitä ap kuvaa pahasta, kiven hankkiminen voi olla hyvin raskasta. Siinä saa jäljellejäänyt myös miettiä omaa nimeäänkin kivessä mahdollisesti.
[/quote]
Tai rahaa. Maksaahan kivi.
Siis nro 16, toki mutta papin kanssa jutelleena aiheesta miten ihmiset käyttäytyy niin moni ajattelee miten se olisi hyvä että kuolema tulee ja kipu loppuu, sillä nimenomaan helpottaa omaa surua.
Mutta silloin unohdetaan se että toinen voi oikeasti kiikkua rinnalla ja toivoa ettei toinen kuole. Että elää vielä.
18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja katsotte onko kaikki kunnossa, ei tarvitse odottaa kutsua kylään.
ONko viralliset asiakirjat tehty ja jako suoritettu?
Onko muita perillisiä kuin miehesi.
Kyllä miehesi kuuluu ottaa johto kiviasiassa ja muissakin jos äitinsä ei ole kykenevä niitä hoitamaan.
Miten voit ajatella että kuolema olisi helpotus?
Sairauden aikanakin, pahanakin päivänä ihminen ajattelee että älä vielä tänään kuole.
ja kaikki hänen lapsensa olivat onnellisia ja helpottuneita, että hän vihdoinkin kuoli ja näin monen vuoden kärsimys oli vihdoin ohi.
Mummo myös itse oli toivonut kuolevansa kauan ja käski omaisia toivomaan, että hän ei enään herää seuraavana aamuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä suruasiaan tulee...
En ole itse käynyt isäni haudalla sitten hautajaisten jotka olivat 15-vuotta sitten.
Hauta sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä.
ukkini kuoli vuosi sitten. Hänellä ja isoäidilläni oli todellinen rakkaussuhde nuoresta ihmisestä loppuun saakka. Aina tekivät kaiken yhdessä ja olivat hyvin onnellisia. Hautajaiset olivat surulliset juurikin mummon takia, mietittiin kuinka hän selviää. No näin kävi: hän ei halunnut puhua, ei halunnut nähdä meitä, ei pitää yhteyttä, ei käynyt kuukausiin haudalla, ei hoitanut mitään perikunnan asioita. Otti täyden irtioton. Nyt vasta alkaa palailemaan elämän pariin. Onhan tämä harmillista ollut, mutta ollaan annettu hänen surra omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei nuo lesket aina ole kykeneviä raha-asioita hoitamaan jos mies vuosia niitä johtanut. Muistisairaudet, piilevätkin voi tulla nyt esille kun pitäisi itse olla oma-aloitteinen.
Että anopin suru laitetaan hipsujen sisään.
"surukohtaus" eli itku, kaipuu, se sydäntä murskaava ikävä, masennus, viha jne. saattaa iskeä jopa vuosien jälkeen. Vaikka kuinka tavallaan valmis olisi kohtaamaan läheisen kuolemaa, on se niin iso shokki kun toinen on poissa, että siinä menee ihminen "sekaisin". Saattaa just matkustaa, bilettää, muuttaa muuaalle ja tehdä vaikka mitä mikä saattaa muille näyttää siltä, ettei sure ollenkaan. Suru on niin pitkä prosessi, että se ei todellakaan lopu siihen kun alku itkut on itketty.
Minulla kesti vuoden verran ennen kuin pystyin tilaaman hautakiven mieheni haudalle. Moni sitä jo ihmetteli ja osa tarjosi apua, mutta halusin hoitaa sen itse, kun olin siihen valmis. Samoin miehen vaatteet olivat pitkään paikallaan. Nytkin ovat lähes kaikki tallella, mutta ne on laitettu laatikoissa kaappiin. Hammasharja ja partakonekin taitaa olla jossain vielä tallessa. Mieheni kuolemasta on kolmisen vuotta.
Jotenkin kylmää Että anopin suru laitetaan hipsujen sisään.
Ei osaa anoppi (miniän mielestä) miestään surra oikein
Ihmetyttää anoppini. Mieheni isä kuoli joulukuussa ja haudattiin tammikuussa. Anoppi on sen jälkeen käynyt meillä pari kertaa (lasten synttärit) ja soittaa, kun on ollut rahapulaa tai perinnönjakoon liittyviä asioita, esim. perikunnan auton käyttö. Lisäksi anoppi on matkustellut, suunnitellut remonttia ja viettänyt aikaa ystävien kanssa. Meitä ei ole pyytänty kertaakaan käymään 7 kk aikana. Olemme kyselleet haudan hoidosta, hautakivestä ja kukista, mutta vastaus oli epämääräinen ja hän hoitaa ne kyllä sitten.
Tänään kävin taas haudalla. Siellä ei ole käynty kukaan muu meidän perhettä lukuunottamatta. Anoppi ei ole ole käynyt eikä ostanut sinne mitään kukkia saati hautakiveä. Ihmetettää koko homma ja surettaa. Välimme miehen perheeseen eivät ole olleet hyvät tai lämpimät, mutta jonkinmoiset. Nyt tuntuu, että lapset menettivät sekä ukin että mummminn. Surusta tässä ei mielestäni ole lainkaan kysymys. Silloin olisi luullut läheisten korostuvan. Meillä kävi päin vastoin.
Kertokaahan mielipiteitä! miltä tämä teistä kuulostaa? Ja vielä lisäys, meillä on 10km välimatkaa anopin kanssa, sama kaupunki. Ja, hautausmaa on myös tässä aivan lähellä.
Esität hyvin varmoja mielipiteitä. Ole varovainen, ettet käytökselläsi saa anoppiasi suuttumaan ja katkaisemaan välejäsi teihin. Juuri tuollaista kaikkitietävää kohtelua sain mieheni sukulaisilta mieheni kuoleman jälkeen. Katkaisin välini heihin. En jaksanut kuunnella mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minun mieheni kuoli, ei heidän.
anoppi on tehnyt surutyötään jo pitkään, on ollut sairaan ihmisen rinnalla ja varmaan saanut hyvästellä miehensä moneen kertaan.. tavalla tai toisella.
Heillehän se on varmaan ollut helpotus, että kuolema vihdoin korjasi. Appi pääsi kivuistaan ja sairauksistaan ja anoppi pääsi elämään.
Kieltämättä tuo hautakivi asia muakin ihmetyttää, kun ihmiset yleensä ovat niin tarkkoja noiden asioiden kanssa.