"Sureva" anoppi?

Ihmetyttää anoppini. Mieheni isä kuoli joulukuussa ja haudattiin tammikuussa. Anoppi on sen jälkeen käynyt meillä pari kertaa (lasten synttärit) ja soittaa, kun on ollut rahapulaa tai perinnönjakoon liittyviä asioita, esim. perikunnan auton käyttö. Lisäksi anoppi on matkustellut, suunnitellut remonttia ja viettänyt aikaa ystävien kanssa. Meitä ei ole pyytänty kertaakaan käymään 7 kk aikana. Olemme kyselleet haudan hoidosta, hautakivestä ja kukista, mutta vastaus oli epämääräinen ja hän hoitaa ne kyllä sitten.

Tänään kävin taas haudalla. Siellä ei ole käynty kukaan muu meidän perhettä lukuunottamatta. Anoppi ei ole ole käynyt eikä ostanut sinne mitään kukkia saati hautakiveä. Ihmetettää koko homma ja surettaa. Välimme miehen perheeseen eivät ole olleet hyvät tai lämpimät, mutta jonkinmoiset. Nyt tuntuu, että lapset menettivät sekä ukin että mummminn. Surusta tässä ei mielestäni ole lainkaan kysymys. Silloin olisi luullut läheisten korostuvan. Meillä kävi päin vastoin.

Kertokaahan mielipiteitä! miltä tämä teistä kuulostaa? Ja vielä lisäys, meillä on 10km välimatkaa anopin kanssa, sama kaupunki. Ja, hautausmaa on myös tässä aivan lähellä.

Esität hyvin varmoja mielipiteitä. Ole varovainen, ettet käytökselläsi saa anoppiasi suuttumaan ja katkaisemaan välejäsi teihin. Juuri tuollaista kaikkitietävää kohtelua sain mieheni sukulaisilta mieheni kuoleman jälkeen. Katkaisin välini heihin. En jaksanut kuunnella mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minun mieheni kuoli, ei heidän.

En esittänyt alkuperäisessä viestissä mielestäni mitään "varmoja mielipiteitä", mutta kysyin mielipiteitä muilta. Sanoin vain, että mielestäni tuo käytös ei tuntunut surulta. Mutta, nämä teidän kommentit kyllä toisaalta antavat viitteitä, että monet muutkin toimivat näin. Itse en ollut tällaiseen törmännyt aiemmin.

Mietin viime yönä hautajaisia. Ne olivat meille raskaat. Kukaan ei hautajaisissa itkenyt tai surrut näkyvästi. Puheita pidettiin, joissa iloittiin siitä, että nyt appi on seurustelemassa Jeesuksen kanssa. Myös anoppi piti puheen, jossa sanoi, että ei ole itkenyt tai aio jäädä suremaan vaan jatkaaa elämää. Me emme ole uskovaisia, emmekä siis ehkä osaa siksi ajatella tätä kuolemaa samalta kannalta.

Toki jokainen suree puolisoaan omalla tavallaan, toki puolisolla on roolinsa myös muiden silmissä. Jollekin hän on isä, toiselle ystävä, jollekin veli. Suhde jokaiseen on voinut olla erilainen. Itse asiassa, en koskaan nähnyt anopin ja apen välillä fyysistä kosketusta tai lämpöä. Ehkä sitä oli, mutta itse en sitä lähes 12v. aikana havainnut.

ap

Miten voit ajatella että kuolema olisi helpotus?

Sairauden aikanakin, pahanakin päivänä ihminen ajattelee että älä vielä tänään kuole.

ja kaikki hänen lapsensa olivat onnellisia ja helpottuneita, että hän vihdoinkin kuoli ja näin monen vuoden kärsimys oli vihdoin ohi.

Mummo myös itse oli toivonut kuolevansa kauan ja käski omaisia toivomaan, että hän ei enään herää seuraavana aamuna.

Mummon kohdalta aivan sama kokemus!

älä tuomitse anoppiasi. Hänhän on puolisonsa menettänyt, et sinä. Eikö miehesi voi hommata kiveä sinne isänsä haudalle ihan yhtä hyvin? Puhukoot hän äitinsä kanssa ja hommatkoon yhdessä sen kiven. Älä sotkeennu asioihin jotka eivät sulle kuulu.

näköjään muutenkaan, Ei hoida lastenlapsia, ei tule käymään (siis hoitamaan niin lastenpalsia), ei hoida hautaa (meillä sen tekee seurakunta kunhan maksaa muutaman kympin), ei siivoa talostaan pois miehen tavaroita (miten ne onkaan miniän riesana?) jne. Ja vielä kehtaa matkustella ja tehdä remottia sen sijaan että käpertyisi suremaan niin kuin ap tahtoo!



Anopppi ei välttämättä sure lainkaan eikä ole pakko surra. Jos mies sairasti, hän on itkunsa itkenyt ja on nyt vapaa. Sitä vapautta miniä ei kestä eli kun appea ei ole, tulee anopin kuunnella miniää, joka tietää senkin, miten surraan oikein.

saattaa lähisukulaisten tapaaminen olla kovikin raskasta.

Jos aiemmin niissä tapaamisissa on yleensä ollut edesmennyt miehensä mukana, saattavat tapaamiset nostaa surun enemmän pintaan.

Jo pelkkä ajatus lähisuvun tapaamisesta saattaa olla anopille ahdistava.



Anna hei anoppisi surra omalla tavallaan. Ei hänen tapansa ole yhtään sen huonompi kuin sinun tapasi.

anoppisi vaan salaa vihasi ja halveksi miestään. Mistä näitä ihmisten perimmäisiä ajatuksia tietää??



Mutta, kenelle se hautakivi pitäisi olla? Kuollut ei siitä välitä, te ette sitä koko aikaa ole tuijottelemassa ja mitä muitten ihmisten ajatuksista tarvii välittää? Onko se loppujen lopuksi mikään kovin tärkeä seikka? Se, mitä ajatuksissanne tunnette appea kohtaa on tärkeämpää.

Oli ihminen uskovainen tai ei, tilanne on sama: haudattuna on kuollut ruumis, joka ei omaa hautaansa katsele.

Minä toivon, että kukaan ei koskaan käy haudallani, ajatus on puistattava.

En tiedä liittyykö tämän haudan hoitamattomuus tapaan, uskontoon vai mihin. itselleni hautausmaa on tärkeä paikka ja käyn siellä usein. Anoppi ja appi olivat eritäin uskovaisia, mutta ehkä maanpäällisiä asioita ei tarvitse hoitaa.

Olisiko kyseessä erilainen tapa surra? Mitään kyyneleitä tai itkua ei tietysti kaikilla olekaan, mutta eikö olisi luullut, että haudan laittaisi kuntoon tai edes kävisi siellä? Tai, jos haluaa touhuta vaan, niin siivoaisi ne miehen vaatteet pois talosta jne. Tai, että haluaisi tavata omia lapsia tai lapsenlapsiaan? Meistä tämä on tuntunut oudolta. t. ap

menettänyt elämässäni läheisiä ihmisiä, ja ainakin minulle heidän tavaroidensa ja vaatteidensa pois laittaminen oli hirvittävän vaikeaa. En yhtään ihmettele jos anoppi ei sitä ole vielä tehnyt. Eivät kaikki pysty sitä itse tekemään ollenkaan, eivät pysty hyväksymään sitä että läheinen on ihan oikeasti kokonaan ja pysyvästi pois.

Haudan näkeminen saattaa tuntua ihan samalta. Sinne on helpompi mennä sitten kun aikaa on kulunut riittävästi (eikä sitä kuinka pitkä aika on riittävästi pysty kukaan muu määrittelemään).

Anna anoppisi surra rauhassa, omalla tavallaan.

Miten voit ajatella että kuolema olisi helpotus? Sairauden aikanakin, pahanakin päivänä ihminen ajattelee että älä vielä tänään kuole. Te jotkut ajattelette että kuolema olisi helpotus: kipu loppuu. Mutta te helpotatte sillä itseänne, omaa tuskaa. Ei sillä ole oikeasti mitään tekoa sen kanssa että toinen oikeasti lakkaa elämästä. Itse menetin perheenjäsenen äkillisesti ja olen käynyt syviä keskusteluja niiden kanssa jotka saivat kokea saman menetyksen sairauden päätteeksi ja kumpikin pitää toisen tapaa pahempana. Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä miten menettää vierestä ihmisen koska ei toisen kipua voi mitata ja menetys on aina sama. Itsekin olen ajatellut että kuollut olisi yhä täällä, juo teetä tai nukkuu mukavasti viereisessä huoneessa. Ei sillä ettei ymmärrä että toinen on kuollut vaan sillä että se tunne toisen kuolemasta on murskaavaa. Silloin nimenomaan ollaan tietoisia että toinen on kuollut ja poissa mutta tekee eräänlaista surutyötä vaikka joku voisi sanoa että kieltää. Pää toimii joskus näin. Se on surua, tunnetta. Ja ainoa väärä jota tilanteessa joku tekee on että sanoo miten kuuluu olla.

Olen menettänyt läheisen yllättäen ja äkillisesti. Se menetys oli shokki, josta toipumiseen meni pitkä aika. Pitkä aika meni siihenkin että todella ymmärsi mitä oli tapahtunut ja kuinka lopullista se oli.

Olen myös menttänyt läheisen pitkän sairauden uuvuttamana. Sekin oli hirveää. Sairastelun aikana surin moneen kertaan hänen sairauttaan ja tulevaa kuolemaansa. Silti hänen kuolemansa tuntui aivan yhtä pahalta ja vaikealta kuin tämän äkillisesti kuolleen läheisin. Siinä tuli surtua samoja suruja moneen kertaan. Mutta toisaalta oli mahdollisuus keskustella henkilön kanssa sellaisista asioista jotka muuten eivät olisi tulleet puheeksi.

Vaikeita kokemuksia ne molemmat minulle ovat olleet, enkä voi toista väittää helpommaksi tai toista vaikeammaksi. Erilaiseksi pelkästään.

avioliitto tosissaan oli. Ehkä anoppi on helpottunut kun vihdoin pääsi eroon appiukosta?