yksipuolinen vauvakuume
vaikken ihan tänne kuulukaan enää. Mutta vuoden verran pehmittelin mieltä ja meillä on yrityslupa hellinnyt, mutta vaikeaa on ollut.
Mutta halusin tulla sanomaan tuohon vauvan saamisen plus/miinus listaan, että sellainen asia, mitä moni mies (eikä välttämättä nainenkaan) ei tule ajatelleeksi on se, että kyseessä ei ole vain pieni vauva nyt, vaan kaikki siihen liittyvä vuosien saatossa. Kaverit saa lapsia, niiden elämä muuttuu perhe-elämäksi, vietetään juhlia yhdessä perheiden kanssa. Jos lapsia ei ole, voi jäädä aika ulkopuoliseksi, muita ei kiinnosta ravintolaelämä. Eikä kaikki tämä pääty omaan lapseen, vaan myös siinä vaiheessa, kun muista tulee isoäitejä ja isosisiä ja puhutaan ihanista lapsenlapsen palleroista, voi ulkopuolisuus jälleen yllättää.
Miehiin saattaa vedota se, jos maalailee perhe-elämää pidemmällä tähtäimellä ja jättää vauvapuheet vähemmälle. Pienet vauvat on useimmiten naisten juttu, miehillä hoivavietti ei ole niin suuri. (Joillakin, mutta ei näillä meidän miehillä.) Uskon, että oma mieheni nauttii lapsista enemmän nyt, kun ovat isompia, niiden kanssa voi pelailla, käydä lenkillä, tehdä retkiä Puuhamaahan ym. hauskaa. Kun ne juoksevat ovelle vastaan ja huutavat isiä...
Miehet tuntee usein olevansa vastuussa laumastaan ja heitä hirvittää, jos tuntuu, että ei pysty elättämään tai muuten hoitamaan perhettään. Jotenkin pitäisi saada myytyä ajatus, että elämä kantaa, ollaan hyviä ihmisiä, jotka selviävät. Ja että muutkin ovat selvinneet, päivä kerrallaan, asiaa ei kannata analysoida kuoliaaksi.
Tsemppiä kaikille käännytykseen!
Hilpsu
Kommentit (159)
pakko oli taas tänne kurkata vaikka pitkään aikaan en ole käynyt koko sivuilla..kiva että teillä mies on heltynyt..toisaalta minä ehkä alan pikku hiljaa sopeutua ja ymmärtää itsekin että neljäs ei taida kuuluakaan meidän perheeseen..tuntuu että hormonit ja tunteet vie niin vahvasti ettei sillä kai järjen kanssa ole tekemistä..itsekään en kyllä tietäisi mitä nyt päättäisin jos mies sanoisi kyllä..sen verran pahasti nuo 3v ja 5v tällä hetkellä tappelee ja pienimmälläkin jatkuvaa kiukuttelua..myöskään se että päivittäin kantaa ruokaa kaksi kassia kotiin ja ruoan hintakin on noussut ei yhtään helpota..Se että naapuri tuli juuri raskaaksi sai minut taas hiukka tännekin kurkistamaan..ja sehän kertoo siitä että luopumisprosessi on vielä käynnissä..yritän täällä välillä käydä kurkistelemassa..olisi kiva kuulla miten teillä kävi.. :)
Ehdin sitten iloita/hämmentyä liian aikaisin. Mies tosiaan jo lupaili neljättä ja aluksi olin itse todella hämilläni. Sitten kun sain omat ajatukset järjestykseen ja olin taas innolla kuumeilemassa, veti mies sanansa takaisin :-( Onkin nyt kuulemma sittenkin varma ettei enempää lapsia halua, mutta jos vahingossa tulisin raskaaksi niin vauva olisi kuulemma tervetullut. Joo, kierukan kanssa ei vaan taida kovasti vahinkoja sattua...
Ehdotin miehelle menoa sterilisaatiojonoon, että pääsisi sinne toimenpiteeseen siihen mennessä kun mun kierukka pitäisi vaihtaa (3 v päästä). Siihen ei kuulemma suostu, kun ei tiedä haluaako sittenkin lisää lapsia joskus myöhemmin. Itse kyllä ilmoitin etten aijo enää 10v päästä raskautua, joten jos silloin mies haluaa lisää vauvoja niin hankkikoon toisen äidin lapsilleen...
No, oli ajatukset 5-10v päästä mitkä tahansa, niin tällä hetkellä olen todella lyöty tän asian kanssa. Ehdin jo hetken ajatella että meillä voisi parhaassa tapauksessa vuoden päästä olla vauva... Tänään olen sitten pakannut lasten pieneksi jääneitä vaatteita ja vauvatavaroita kirppislaatikoihin ja UFFille meneviin pusseihin. Paketillinen nenäliinoja kului siinä hommassa ja varmaan ne vaatteetkin on ihan suolavedessä... Onneksi ihan pienimmät vaatteet annoin ystävän vauvalle silloin kun jäi meidän kuopukselta pieniksi, sitä kyynelten tulvaa en uskalla edes ajatella jos nekin olisi pitänyt nyt laittaa pois.
Aurinkoisempaa kevättä teille muille! Ehkä tämä vielä iloksi muuttuu täälläkin kun taas saan itseni koottua.
Heippa vaan pitkästä aikaa täältäkin. Onnea kaikille vauvaluvan saaneille ja käännytystyössä onnistuneille.
Meillä tilanne edelleen sama. Mies ei halua enempää lapsia kuin tämän yhden. Olen ollut asiasta hiljaa pitkään, mutta yksi ilta sitten siitä puhuttiin. Olin jo elätellyt toivoa, josko se järkähtämätön kanta olisi hieman muuttunut, mutta ei.
Mä oon vaan niin pettynyt tuohon mieheen. Mua surettaa, kun tuntuu että kaikilla muilla on ihan päivänselvää, että lapsia tehdään enemmän kuin yksi, mutta meillä toisesta lapsesta puhuminenkin on suurinpiirtein kuin kinuaisin jotain aivan käsittämättömän mahdotonta. Ei auta vaikka miten perustelisin. Mua siis aivan raivostuttaa, että mies on noin omanapainen! Mun haaveilla ei ole ilmeisesti hänelle merkitystä.
Jos olisin tiennyt, että tämä perheen perustaminen tulee olemaan tällaista vääntöä, enpä tiedä olisinko tuota miestä nainut...
...sattumalta ja luin yhdeltä istumalta. Olen viime kesästä enemmän tai vähemmän aktiivisesti halunnut toista lasta. Ensimmäinen tulee kolme aivan pian ja on ihaninta mitä mulle on tapahtunut. Olen jo 35 ja aina ollut aika urakeskeinen ja yhäkin, mutta silti mikään muu maailmassa ei hyväksy mua minuna niin täysin kuin lapseni ja siksi äitiys on ollut minulle tärkeintä. Haluan lapselleni sisaruksen, haluan kokea äitiyden uudestaan ja haluan kokea perhe-elämää niin että siihen kuuluu kaksi eri-ikäistä lasta eri kehitysvaiheineen ja haasteineen.
Olen asettanut itse rajan, että kesäkuun loppuun mennessä mieheni kanssa käymme tämän ikuisuuskeskutelun loppuun. En kestä tälläistä toivomista, ehkä sittenkin... Jos päädymme siihen että mieheni ei halua edes yrittää toista lasta, haluan minä surra syntymättömän lapseni pois. Haluan hävittää kaikki säästämäni vaatteet ja tavarat ja surra haavettani rauhassa. Haudata sen.
Olen huomannut että näin en voi jatkaa. Tuntuu että elän eräänlaisessa välitilassa, odotan ihmettä. Välillä luulin että mieheni jakaa vauvahaaveeni, mutta pelkään että enää näin ei ole.
Jos päädymme että me kaksi emme yritä toista lasta, täytyy mun surra se asia pois, jotta voin tietää voinko elää sen kanssa vai täytyykö tehdä radikaalimpia ratkaisuja. Tuntuu kylmältä ajattelulta, mutta tämä on niin raastavaa, kannan yksin synkkää salaisuutta (täyttymätöntä toivetta lapsesta) ja ajaudumme koko ajan mieheni kanssa kauemmas toisistamme. Haluan hänen kanssaan taas samalle puolelle. Vaikka sitten yhdessä suremaan että perheemme on kolmihenkinen.
sydänääni, kaikki mitä kirjoitit kuulosti niin kovin tutulta. Tuo on niin valtavan ahdistavaa, kun toivoo ja toivoo jatkuvasti, eikä tiedä vastataanko niihin toiveisiin koskaan. Minäkin haluaisin mieheltäni jonkilaisen "periaatepäätöksen" siitä, kasvaako perheemme vielä, tämä tietämättömyys tulevasta raastaa mieltä niin älyttömästi. Minustakin tuntuu, että niin kauan kun asia on päättämättä, olen umpikujassa tunteideni kanssa. Toivominen aiheuttaa tuskaa, mutta surrakaan ei voi, jos kerran vielä on toivoa. Tuo kuvaamasi välitilassa eläminen on varsin osuva ilmaus!
Minusta tuo asettamasi aikaraja keskustelun loppuunkäymiselle on hyvä ajatus. Miten ajattelit toteuttaa sen keskustelun? Olen itse miettinyt joskus vastaavaa, mutta pahoin pelkään että mies kokee tilanteen heti niin ahdistavana, että joko vetäytyy tai suuttuu. Tuntuu, että ainakaan meillä tuosta aiheesta ei saada mitään normaalia kiihkotonta keskustelua aikaan...
Tuo viestisi loppu jäi minua vähän mietityttämään. Olen erittäin paljon samaa mieltä kanssasi siitä, että olisi ihanaa ollaa jälleen miehen kanssa samalla puolella. Mutta tuo yhdessä sureminen...miten se onnistuu, jos mies ei ole surullinen vaan tyytyväinen että sai mitä halusi? Mä en varmaan osaisi surra yhdessä miehen kanssa, hänhän sen surun minulle olisi kuitenkin aiheuttanut olemalla suostumatta enempiin lapsiin.
Minulle riittäisi tällä erää, että mies edes jotenkin myöntyisi siihen, että perheemme ei jää yksilapsiseksi. Mitään aikataulua tai suunnitelmaa yrityksen aloittamisesta en juuri nyt tarvitsisi, vain tiedon että hän haluaa vielä toisen lapsen kanssani. Että hän ymmärtäisi, mitä äitiys minulle merkitsee, ja millainen rikkaus sisaruus voi olla. Mutta taitaa olla niin että taon päätäni seinään vielä pitkään...
Mutta tuo yhdessä sureminen...miten se onnistuu, jos mies ei ole surullinen vaan tyytyväinen että sai mitä halusi? Mä en varmaan osaisi surra yhdessä miehen kanssa, hänhän sen surun minulle olisi kuitenkin aiheuttanut olemalla suostumatta enempiin lapsiin.
--- Ihan samaa mietin minäkin. Meillä nyt vahvasti näyttää siltä että lapsiasia on loppuun käsitelty eikä enempää tule. Miehen kanssa joskus puhuttiinkin, että jääkö väkisinkin toiselle jonkinlaista kaunaa toista kohtaan: joko mies on "riistänyt" minulta yhden lapsen, tai minä "pakottanut" hänet lapseen jota hän ei halua. Itse koen että noista kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto on pienempi paha, toisesta varmasti lapsikin kärsisi. Paras vaihtoehto tietysti olisi jos mies nyt vaan huomaisi oikeasti haluavansa vielä yhden lapsen :-) Meillä vaan niin ei taida käydä ja mietinkin, että millä tästä haaveesta ja surusta pääsen itse yli ilman että katkeroidun miehelle...
Se katkeruus mua ainakin pelottaa ja siksi tiedänkin, että on tasan kaksi vaihtoehtoa: saan tuon miehen kanssa lapsen ennen pitkää tai sitten me jossain vaiheessa eroamme. Mä vaan olen sitä mieltä että hän ei voi mun puolesta sitä päättää etten pääse koskaan elämässäni lasta edes yrittämään, varsinkin kun olen 15-vuotiaasta asti kaikille mahdollisille haaveistani puhunut. Toki minäkään en voi hänen puolesta mitään päättää...
Mun täytyy kyllä omalta osaltani sanoa että viimeinen kaksi viikkoa tilanne on ollut hivenen parempi. Mä olen lopettanut vauva-asiasta vihjailun ja houkuttelun ja - yllätys yllätys - lyönyt KAIKKI kortit pöytään, sanonut etten halua enää odottaa ja piste! Myönsin jopa että mulle ei taitais enää riittää edes se lupaus että vaikka kahden vuoden päästä... Sanoin, että jos haluaa mun kanssani olla, niin pitää olla valmis harkitsemaan - ja pitää olla valmis ennen pitkää myös toimimaan. Kumma kyllä, tuollaiset uhkavaatimukset on saanu meillä jotenkin positiivisemman vastaanoton kun aiemmat vihjailut. Ehkä mä olen saanut miehen tosissaan ajattelemaan ja vihdoinkin myös laukomaan ääneen omia pelkojaan. Aiemmin meillä uhkailtiin myös sillä ettei lapsia välttämättä tule koskaan, nyt on kuitenkin jo myönnetty, että samankaltaisesta elämästä hän taitaa haaveilla kuin minäkin. Mistä se rohkeus miehelle vielä kaivetaan?!?! Ainoa toivo mulla taitaa silti vielä toistaiseksi olla tuo meidän ehkäisypolitiikka, mutta eihän se "vahinko" koskaan silloin käy kun sitä toivoo...
Itse kirjoittelin aiemmin nimimerkillä anselmiina2 ja jollekkin varmaan jo selvennyt että neljättä kuumeillaan...todellakin yks puolisesti =(
Tänään viimeks asia ollut esillä ja mies oli sitä mieltä et näissä kolmessakin on tekemistä, totta, mutta kauankohan näissä nyt sitten todella on ns. "hommaa". Lapsemme ovat syntyneet -00,-02 ja -06...
Milläköhän oikeudella (näköjään) suurin osa miehistä on meillä ja teillä päätösvallassa tässä asiassa? Itsekki nöyränä alistuu miehen tahtoon, vaikka yhteinen juttuhan se on. Nyt kaikki vaan kapinoimaan, heh! Tosi helppo sanoa.. Suurin osa täällä olevista teksteistä on niinku suoraan mun näppiksestä, joten siskot, samassa veneessä ollaan. Yritetään kovasti =)
Kirjoittelin tänne itse viimeksi helmikuussa, silloin lähestulkoon varmana, että vauvakuumeeni jäisi ikuisesti yksipuoliseksi. Mutta niin vaan ukkokulta yllätti kysymällä maaliskuun lopulla, että haluaisinko ihan tosissaan sen kolmannen. Siitä asiat ovatkin sitten edenneet vauhdilla, huhtikuussa poistin kierukan ja viime viikolla tein positiivisen raskaustestin :)
Olen toki tilanteeseen vähintäänkin tyytyväinen, mutta täytyy myöntää, että olen kyllä joutunut sulattelemaan tätä asiaa itsekin ihan tosissani. Koska en todellakaan voinut uskoa saavani enää kolmatta lasta, olin ajatuksissani jo hyvin pitkälti sopeutunut siihen, että kolmatta ei tule. Vielä nyt, reilu viikko positiivisen testin tekemisen jälkeen, olo on hyvin epätodellinen, aivan toisenlainen kuin kahden edellisen kohdalla.
Toivotan teille kaikille hyvää jatkoa, toivottavasti mahdollisimman monen toiveet käyvät vielä toteen.
Heissan,
meillä ukko on vihdoin taipunut, jee! Meillä alkaa loppukesästä kolmannen yritys, tähtäys olis loppukevääseen/alkukesään 2009.
Ihanaaaa!
Onko tässä porukassa jo raskaana olevia?
Kyllä noi miehetkin joskus osaa yllättää... :D
minullakin siis ollut tuota neljännen kuumeilua..meillä nyt välit taas niin ihanat kun olen lopettanut "vaatimisen" vaatii kyllä joka päiväistä itsensä tsemppaamista, mutta helpottelee pikku hiljaa..vauva kamat laitoin kiertoon..tuntui itsekidutukselta katsoa niitä söpöjä pikkunuttuja..pääsykokeisiin lukeminen ja kesän ihanuudet ovat saaneet muuten vaan hyvälle tuulelle..seksikin on ihanampaa kun mies ei koko ajan luule että pakotan hänet vauvanteko hommiin..jos tämä asia painaa minua näin paljon niin kyllä se tuota miestäkin puristi ja paljon..on ihan eri mies kun hetki sitten..ei enää niin kireä vaan oma seksikäs ihana itsensä.. toisaalta on mukava huomata että pystyy olemaan se isompi ihminen..ja onhan mieheni jo kaksi kertaa taipunut..hälle kun olisi riittänyt yksi lapsikin..totta kai sitä ajattelee jatkuvasti miten elämä menisi jos nyt olisi raskaana, mutta enää ei ahdista ihan niin paljon..ja pikkuhiljaa helpottaa enemmän ja enemmän..tuntuu hassulta että minä..joka aina on saanut haluamansa oppii antamaan periksi..ehkäolen kasvamassa aikuiseksi..huih..
...niin ajattelin varmaan sitä kun kirjoitin yhdessä suremisesta, että saisin avoimesti surra sitä asiaa, etten enää saa toista lasta ja mieheni pitäisi se ymmärtää. Mutta jos sitä ei ole päätetty, toista lasta tai ei, silloin asiaa on hassu surrakin.
Joku kysyi siitä kesäkuun aikarajasta, niin emmä mitään kummempia suunnitellu kun lapsi nukkumaan ja itse yrittäisin pysyä rauhallisena ja kertoisin miehelleni kuinka tärkeää tämä minulle on ja että en halua elää välitilassa. Mun kokemuksen mukaan jos itse pysyy rauhallisena ja asiallisena tämän asian kanssa, niin kyllä se mieskin pystyy sitä käsittelemään...
Joku taas olis sitä mieltä että miksi mies saa päättää...tämä nyt vaan on asia jossa ei voi tehdä kompromisseja, ja ei kai me tähän ketjuun kirjoiteltais jos oltais saatu päättää. Niitä on tuolla plussanneiden puolella kuitenkin tosi paljon...
Itse olisin kuitenkin valmis mieheni mieliksi odottamaan vielä vuoden, jos hän lupaisi sitten yrittää, mutta kuitenkin pelkään että jos hän suostuu vuoden lykkäyksellä hankkimaan toisen, niin hän ehtii sen peruakin.
Tuntuu että näin illalla ei pitäisi kirjoittaa, sillä pää on mössöä...
Olen itse kirjoitellu tänne joskus kun ketju alkoi, mutta sitten jotenkin vaan asian vatvominen alkoi kyllästyttämään enkä ole pitkään aikaan edes käynyt vauvan sivuilla. Olen samassa tilanteessa kuin ketjun alussa, mies ei anna millään periksi eikä suostu uuteen vauvaan. Meille on kuitenkin käynyt vahinko ja olen nyt raskaana huolehdittuaan ehkäisystä melko huonosti (keskeytetty yhdyntä). Mies sai raivarin kun kerroin, mutta minä aion pitää tämän lapsen. Meillä on miehen kanssa vielä paljon keskusteltavaa, päasiassa se että jäänkö lasten kanssa asumaan hänen kanssaan vai muutanko lasten kanssa pois. Meillä siis on 1 lapsi. tilanteeni on todella monimutkainen ja itse pomppiessani onnessani vauvan takia mies mököttää ja syyttelee.. Olen vain niin vauvantuoksuissa jo että annan miehen melskata rauhassa. Jotenkin siltäkin pystyy vaan sulkemaan korvat...
lukeeko christina84 ketjua vielä? jos luet tämän, kerro kuulumisia?!!
tigercat: kaivelin tässä tätä ketjua ja mietin, mitähän juuri sinulle kuuluu. Anteeksi tämä viive (eihän tässä olekaan kuin melkein kaksi kuukautta...)!!
Onnittelut plussasta! Millainen tilanne sinulla/teillä on? Toivottavasti kaikki on hyvin..
Me siis aloitettiin yrityt huhtikuussa. Plussasin, varhainen km huhtikuun lopussa, toinen toukokuun lopussa. Kesäkuu yritystaukoa, nyt toivon jälleen kovasti, että onnistuisi. Mies oli noina vaikeina, km jälkeisinä hetkinä kun olin itse ihan rikki paras mahdollinen tuki, jaksoi kuunnella ja lohduttaa. Jotenkin kaiken tuon yksin kuumeilun ja km jälkeen mulle on vain vahvistunut se fiilis, että hän on juuri se ihminen, kenen kanssa haluan lapsen ja naimisiin.
Miten teillä muilla?
kirjoittelin itse myös aiemmin tukalasta tilanteestani. Elämä on yllätyksiä täynnä, meillä ensimmäinen yrityskierto lähestyy loppuaan, ensi viikolla nähdään kuinka kävi. Mies kypsyi ajatukseen ahkeran painostuksen tuloksena mutta silti yllättäen, en todellakaan osannut tuossa vaiheessa arvata että ollaan edes lähellä ratkaisua... :) Olen toivonut tätä niin kauan etten osaa nyt edes tuudittautua siihen että yritys on todella päällä, pelkään joka päivä että heräänkin jostain unesta eikä mitään vauvaa ole koskaan yritettykään. ;) Pahaa pelkään kuitenkin että meillä yritys vie aikaa. Tyytyväinen olen kuitenkin nyt siihen että on päässyt edes kokeilemaan, loppu ei ole sitten meidän hallinnassamme. Kirjoitelkaahan kuulumisia!
liityin mukaan näille sivuille tänään, kun ajattelin että täällä varmasti on kohtalotovereita, ja niinhän täällä näyttää olevan- hyvä tai huono juttu, mutta ihanaa että voi puhua jollekin tästä.
olemme olleet naimisissa vuoden mieheni kanssa, ja hän tietää, että rakastan lapsia yli kaiken ja olen hyvin lapsirakas, mutta hän ei vaan halua vielä lasta, minulla on aivan suunnaton vauvakuume. Miekin olen yrittänyt ajatella mielessäni, että kyllä hän kohta sanoo, että on valmis, mutta aina kun asia tulee puheeksi, hän sanoo, että älä taas aloita samasta aiheesta puhumista. Hänen pitää saada miettiä vielä,vaikka on jo kolmekymppinen, niin ei hänkään ole enää mitenkään nuori.
Mutta olen asennoitunut nyt sillä tavalla, että jaksan ehkä vielä vuoden kärvistellä, muta kauempaa en rupee odottamaan, sitten alan jo puhumaan, että enempää en voi odottaa, haluan ainakin ensimmäisen lapsen saada alle kolmekymppisenä. aina kun kuukautiset alkaa, on mieli maassa, ja miettii että miksi hän ei halua lasta. Kaikki kaverit kyselee, että milloin teille tulee lapsia, kun olette jo naimisissakin . Ei se ole ihan itsestäänselvyyskään, että sormia napsauttamalla se tapahtuu, kun toinen ei edes halua. Moni kaveri saa lapsen nyt syksyllä ja itsestä tuntuu tosi pahalta, vaikka on onnellinen muiden puolesta.
Tsemppiä Teille kaikille, joiden mies on halunnut edes sen yhden lapsen, olkaa onnellisia siitäkin;) Mutta ymmärrän senkin,että kun on yhden saanut, haluaa toisenkin.
Mukavaa kesän loppua ja syksykin alkaa kohta, pimeät illat kynttilän valossa tulossa, ehkä munkin mies kohta muuttaa mielensä.
:) :) :) :) :) :) :)
christina84; olen todella pahoillani keskenmenoistanne ja toivon että teille pian pysyvä plussa tulisi!
tänne kuuluu melko kohtalaista, minulla on laskettu aika helmikuussa näillä näkymin, kaikki riippuu miten tämä raskaus sujuu.. kaikki on tähän asti mennyt raskauden kannalta hyvin. np-ultrassa itku tuli kun näin että siellä se oikeasti on olemassa ja neuvolalääkärissäkin sain tällä viikolla kuunnella sydänääniä.
kukaan muu ei vielä tiedä tästä vauvasta kuin mieheni, joka siis on kyllä leppymään päin, ekan lapsen hyväksyi sairaalassa silloin kun syntyi =)
päivä kerrallaan mennään eteenpäin
minun ainakin on hankala kertoa mitään vinkkejä käännyttämiseen, olen myös hyvin lapsirakas ja vaikka tämä on luultavasti mun toinen ja viimeinen lapsi, varmasti vauvakuume minuun taas iskee..
nyt pakko mennä ruokkimaan esikoinen
kuulumisiin!
t. tia, sofiia ja säpsiäinen rv15?
Täällä valitettavasti kuumeillaan ihan yksinään edelleen. Ei lämpene mies toiselle lapselle, ei sitten millään. Esikko on 10-kuinen kerrassaan ihana pojanpallero, meillä on hänen kanssaan aivan huippuhauskaa ja mieskin rakastaa poikaa yli kaiken. Mutta toinen lapsi on haave vain...
Olen toki onnellinen näinkin. Mutta kyllä se kuitenkin kirpaisee ja lujaa, kun mietin että enkö enää saa kokea raskautta ja synnytystä, eikö poikamme koskaan saa leikkiä siskon tai veljen kanssa.
Eniten satuttaa se, että vaikka mies tietää kuumeilustani ja tunteistani, hän ohittaa ne ja esim. suunnittelee vauvantarvikkeiden myyntiä. Tulee aika paska fiilis, jos olen juuri kertonut, kuinka minusta olisi mukavaa saada pojalle joskus sisarus, ja mies tokaisee vaikka seuraavana päivänä että voitais muuten laittaa toi sitteri ja vaunut myyntiin.
huoh
:(
Harmittaa,kun meni yleiseen lukuun,mutta lukekaa se sieltä....Hävettää,sillä arka asia kuitenkin,enkä olisi halunnut sitä tuolla julkisesti kirjoitella....Nyyh...