yksipuolinen vauvakuume

tällä viikolla pitäis taas kestää menkat. silloin ei kyllä huvita sitten yhtään mikään! vaikka on täysin mahdotonta että olisin raskaana, on kuitenkin yhtä kamalaa odotella sitä päivää kun ne alkaa ja epätoivo on suurimmillaan. inhottaa jo nyt.

muuten viikko on lähtenyt käyntiin hyvin! joskin pientä flunssaa minulla ja lapsella. kaverit ja heidän lapset myös flunssassa. toivottavasti menee nopeasti ohi! pikkuniistäjällä pärjäillään.

ajattelin itse jättää miehen kiusaamisen keväämmälle, yleensä keväällä hän on superhyvällä tuulella muutenkin. ei ole talvi-ihmisiä, vaikka eipä näytä talvi tänne Etelä-Suomeen tulevan ollenkaan :(

kevättä odotellen!

Christina84, mullekin on kova paikka nähdä onnellisia vaunujentyöntäjiä ja VARSINKIN vauvamahoja! minä myös haluan vauvamahan ja vauvan mun mahaan.

toisaalta niin ihanaa, että tekisi mieli mennä kurkkaamaan kaikkiin vaunuihin ja onnitella raskaana olevia. vähän omituista..

Mitä teille muille yksin kuumeilijoille kuuluu?

Olikohan tää ketju nyt sittenkään aivan bueno idea? voi aiheuttaa lisää stressiä kun yhdessä pohditaan miksi miehemme eivät vauvoja tahdo...

Meillä tilanteet pysyvät ennallaan. Kovasti tekisi mieli tartuttaa vauvakuume mieheen, mutta ei onnistu. Hiljaista pitelee. Itsellä aivot tippu vauvojen suhteen jo esikoisen syntyessä, siitä asti olen kakkosesta haaveillut.

Musta tämä ketju on edelleen hyvä idea. Eihän ketään kuitenkaan pakoteta lukemaan näitä viestejä tai kirjoittamaan tänne. Mulle itselle tämä ketju on ollut jo nyt tärkeä henkireikä ja vertaistuki sitäkin tärkeämpää. En voi juurikaan puhua tästä asiasta kenellekään ja sen aiheuttama suru on jotain käsittämätöntä.



Tämä viikko on mennyt vähän edellistä paremmin. Viime viikonlopun keskustelut puhdistivat edes hieman ilmaa. Tuohon, millä mies perustelee vauvanhankinnan lykkäämistä ~puolella vuodella tai vuodella liittyy monia vaikeita asioita (jotka edelleen liittyvät anoppini hedonistisen itsekkääseen elämäntyyliin). Ne tekevät vaikeasta ja kipeästä asiasta entistä vaikeamman..ja minulla on täysi työ yritää olla katkeroitumatta.



Millaista tuke olette saaneet miehiltänne? Musta tuntuu, ettei oma siippa edes täysin ymmärrä vaikka muuta väittääkin, miten vaikea tämä asia on, miksi olen surun murtama ja itken sitä jatkuvasti.

mulle tämä on kanssa vähän sellainen aihe mistä ei tule kenenkään kanssa puhuttua. Ehkä sitä vähän pelkääkin muiden reaktiota, kun meillä kuitenkin on jo lapsia. Musta tuntui silloin kun odotin kuopusta, että se jo herätti ihmettelyä joissakin tutuissa.



Mä olen yrittänyt myös tämän viikon ajatella vauva-asiaa vähemmän aktiivisesti, vaikka vaikeeta se kieltämättä on. Tuntuu , että raskaana olevia ja vauvoja näkee joka paikassa..



Mutta kuulemisiin.

Hei,



olen haaveillut lapsesta aktiivisesti nyt pari vuotta. Aluksi olin kuumeiluni kanssa avoin miehelleni, mutta viimeisen vuoden ainakin olen vältellyt aihetta, koska en halua enää kuulla sitä, ettei hän " ole vielä valmis isäksi" - tai muuta vastaavaa selitystä. Olen siis oikeasti päästellyt ääneen sellaisia juttuja, etten muka halua synnyttää, imettää tai mitä milloinkin. Vain siksi, että saisin salattua todelliset ajatukseni asiasta.



Nyt lapsesta on alkanut tulla minulle pakkomielle. Viime kesänä itkin joka ilta itseni uneen, niin kovasti haluan lasta. Välillä sain näin voimakkaat tunteet kuriin, mutta nyt ne ovat taas palanneet. Eikä näillä sivuilla pyöriminen varmasti auta asiaa... Ennestään meillä ei lapsia ole, mutta hoidamme kuitenkin erittäin paljon tuttavien lapsia. Oli kausi, jolloin tuntui että pari lasta asuikin meillä. Väsyin silloin erittäin pahasti (kokeilkaa joskus asua pienessä kaksiossa kahden toisen ihmisen lapsen kanssa, ei ole helppoa) ja samoin teki mieheni. Olen yrittänyt selittää tätä sillä, että omat lapset on aina eri asia, silloin olisi varmasti isompi asunto hankittuna ja kaikkea muutakin. Mutta ei...



Taannoin mieheni ilmoitti ajatelleensa että olisi valmis harkitsemaan lasta ehkä kolmikymppisenä! Ilmoitin siinä vaiheessa että olen siihen mennessä hankkinut lapsia, hänen tai jonkun muun kanssa. Hiljaa mielessä päätin että odotan korkeintaan kaksi vuotta tämän jahkaajan kanssa ja sitten ilmoitan että olen odottanut ja antanut aikaa mielestäni tarpeeksi. Onko tämä reilua kun en edes puhu tunteistani avoimesti? Kaksi vuotta on kuitenkin kohtuullisen pitkä aika ja olen jopa lopettanut uhoamisen lapsettomuudestani. Kuitenkin asia on minulle liian kipeä otettavaksi suoraan puheeksi.



Miten ihmeessä saan tämän jahkaajan tajuamaan että haluan lapsen? Ja miten selviän hengissä vielä sen pari vuotta odottaen... Olen jopa harkinnut että lopetan salaa pillereiden syönnin, mutta sitä en voi tehdä. Toivon kuitenkin että unohtaisin vahingossa ottaa niitä siten, että vahinko sattuisi. Tiedän että siinä vaiheessa lapsi olisi tervetullut. Miksi ihmisille, jotka eivät edes halua lapsia sattuu vahinkoja ja minulle, joka sitä suoranaisesti toivon, ei satu mitään? Itken oikeasti aina kun menkat alkaa, vaikka tiedän että ne tulee kuitenkin. Seksikään ei huvita. Kesällä kun olin toiveessa että mies saattaisi olla kuumeessa se huvitti enemmän kuin ikinä. Kun kävi ilmi, ettei kuumetta hänellä ole, loppui minun seksihalutkin. Ja tämä ei ollut mikään pihtaamispäätös, kun ei huvita niin ei huvita.



Tulipa tilitykselle mittaa, toivottavasti edes joku jaksaa lukea. Ainakin kirjoittaminen helpotti jonkin verran :)

Miksi ette vain lopeta ehkäisyä, jos lapsen saaminen on niin tärkeä asia?

Eikö sitä vastuuta uskalla ottaa yksin?

Yksinhän me naiset saadaa se lapsi kantaa...

Hyvin muistan kuinka huonosti raskaana ollessa yönsä nukkuu. Aamulla herätessä olo on kuin piestyllä... niiden 5-6 tunnin unien jälkeen jota saa nukuttua. Selkä kipeänä ja kaikki ne liitoskivut. (Kaiken tämän kärsin vain lapsen tähden...) Siihen sitten vielä ne raskaat (ihanan vauvan kanssa) valvotut yöt päälle.

Ja kuitenkin kyllä minäkin vielä yhden ottaisin...



Olisi vaikeata kuvitella että itkisin ja ruinaisin mieheltä lasta...

Ei hän sitä asiaa yksin voi päättää. (Ainakin minä ajattelen näin)

Siinä vaiheessa kun minä itken se johtuu varmaan siitä etten itse enää saisi lasta.

Seurustelu aikana opin miehestä sen että kun nainen oikein kerjäämällä kerjää, ni ei tee mieli. (Ja minä olin vain romanttisia sanoja vailla yhtenä pakkas yönä...)

Painostaminen ei varmasti auta ketään... Joten jotakin muuta keinoa olisi kokeiltava.



Ehdottaisin että laitatte jonakin iltana pientä purtavaa teille kahdelle, ja otatte sen jälkeen esiin lasten vauva-albumit (joilla niitä lapsia jo on) Vietätte mukavan hetken muistelemassa vauva-aikaa. Erityisesti kehutte miehen kuvia joissa hän hoitaa lasta... kuinka miehekkäältä (jne) hän näyttää.

Unohtakaa se oma vauvakuumeilu siitä hetkestä.



Kyllä se nainen aina keinot keksii miten se oma mies hurmataan.... Kaikki keinot on sallittuja! ;-)

Eikös se mieskin joskus unohda jotain, joten kerrankos nyt yks pilleri.

Se ei pelaa joka pelkää. ;-)

Musta ehkäisyn omin päin poisjättäminen olisi iso kolaus luottamukselle, joka on kuitenkin todella tärkeä asia parisuhteessa. Sitä paisti meillä on nappulat jätetty pois jo silloin muutama kuukausi sitten. (Tällä hetkellä on miehen päänsärky huolehtia ehkäisystä ;D. En halua aloittaa nappuloita uudelleen, sillä oma kieto näyttää, ainakin vielä, toimivan kuin oppikirjoissa ja lähes kellontarkkuudella -> 28pv, ovis aina 14. tai 15. päivänä)



Toisekseen haluan myös, että lapsi saa isän.

Täällä elellään samassa tilanteessa, kuin ennenkin. Tosin olen itse ollut syystä tai toisesta paremmalla tuulella. Ehkä viikon takainen keskustelu auttoi jotain.

Olen samaa mieltä, kuin Christina84, että yksin ei ehkäisyä voi jättää pois. Juuri tuo luottamuskysymys on niin suuri. Tiedän, etten saisi sellaista tekoa ikinä anteeksi, jos kiinni jäisin, enkä koe sitä muutenkaan ratkaisuna. Ajattelen myös, että lapsella on oikeus kaikesta huolimatta syntyä toivottuna, vaikka ei se toive tarvitse molemmilla olla yhtä suuri. Tulipa sekavasti sanottua. Sitä paitsi tunnen tapauksia, joissa ehkäisy on pettänyt ihan oikeasti ja suhde on meinannut jo siihen kariutua, tai ainakin on muuttunut vaikeammaksi. Tiedän myös perheen, jossa äiti " unohti" pillerit, mutta parisuhde voi silti hyvin. Itse en vaan ikinä pystyisi, enkä toivoisi minullekaan niin tehtävän, jos se olisi mahdollista. Ehkä jatkan tällä onnettomalla ruikutuslinjalla. Toki kaikkien mielipiteet on sallittuja:)

Toisaalta tässä tilanteessa toi, että mies " unohtaisi" olisi ihanin mahdollinen yllätys. Meillä siippa on ehkä sittenkin pikkuisen lämpenemässä ajatuskelle, vuokrasi ja katsoi jopa ihan oma-aloitteisesti Paksuna-leffan :D. Sitä huomaa olevansa toooodella herkkä tuollaisille, toisen hyväntahtoisillekin heitoille, jos ne liittyvät vähänkin lapsenhankintaan. Ensin pidin myös ton leffan valintaa v*ttuiluna, mutta nyt parin päivän päästä on jo paremmat ja toiveikkaammat fiilikset..ehkä sittenkin. Toivottavasti.

Molly-Elle; itse vakavasti harkitsin asiaa, mutta en ole vielä päättänyt mitä teen, haluan vielä yrittää suostutella miestä (vaikka hänestä voi tuntua painostukselta, vauvakuume ei lopu hetkessä...) Toisaalta ehkäisn jättö olisi helpoin mahdollinen vaihtis, toisaalta mies saattaisi häipyä tms. Uskon kyllä että pystyisin kasvattamaan lapseni yksin, enkä sitä pelkää, mutta kun haluaisin että lapsilla olisi isä 24/7! Tietenkään en tiedä eroammeko tulevaisuudessa, mutta ainakin toivon että pysyisimme yhdessä. Oliko tarpeeks jahkailua?! heh.



Christina84; mä ehdotin miehelle paksuna leffaa, otti jonku älyttömän hullun räiskintäleffan... =) oho.



Täällä menee kivasti muuten, ollaan vähän saatu juttua miehen kanssa, vaikka hän pidättäytyy ei:ssä, olen saanut vähän tietoa miksi ei halua vauvaa. Itse kuume senkun nousee!!!

Mitä teille muille kuuluu? Mulla on ne kaikken vaikeimmat päivät, eli ovis ihan käsillä. Oloa ei helpota yhtään se, että sen vielä huomaa niin selkeästi.



Muuten ei ole tapahtunut oikeastaan mitään suuntaan eikä toiseen, jonkinasteista keskustelua kylläkin. Vaikka siippa on kuunnellut, jutellut ja lohduttanut, niin siitä huolimatta tuntuu, ettei hän ymmärrä, miten kipeä ja vaikea tämä asia voi olla, miksi se saa niin kovin surulliseksi. Tämän ketjun ohella tuolla lapsettomuus- ja keskenmeno-osioilla on paljon juttuja, jotka tuovat edes vähän lohtua.



Mitkä ovat olleet " parhaat" ja " huonoimmat" lohdutukset, joita olette saaneet? Mua itseä ärsyttää parhaan ystävän " sä olet vielä niin nuori, kyllä te kerkeette." Niin joo olenkin, mutta en halua laittaa yhtä elämäni tärkeimmistä asioista syrjään, ö-mappiin odottamaan.

Mulla kanssa ovis lähenee ja miehen suostuttelu on huipussaan, sellaista kyselyä " kokeillaan tän kerran?" yms.



Aion illalla katella paksuna leffan, toivottavasti on hyvä!



Mun mielestä enemmän saa negaa tutuilta yms. ystäviltä, tai ainakin kaikki lohdutukset oon huonosti ottanut vastaan. Mun äiti ja anoppi ovat sitä mieltä että paljon vauvoja ja sassiin, muut hokee samaa, olet vielä nuori, kyllä sitä aikaa on. Pahin on ehkä se kun jotkut toteavat että sinulla on jo 1 lapsi. (rakastan tietenkin lastani yli kaiken, mutta heti tämän esikoisen saatuani sain kovan vauvakuumeen). Sitten on se kun jotkut sanovat huolettomasti että vaihda miestä, kyllä jotkut haluavat lapsia. Kyllä vaihtaisin jos se olisi sama kun sukkien vaihto!!!!

Tietty on ne ihanat parhaat kaverit jotka uskovat miehen muuttavan mieltään... heille iso +



palaamisiin!

vaikka vauvakuume ei tällä hetkellä vaivaakaan, kun tuo yksi pyörii masussa.



vauvakuume oli meidän perheessä siis yksinomaan minun juttuni. mieheni ei omien sanojensa koskaan halunnut lapsia. puhui mm. sterilisaatioon menosta, jonka olisi hyvin ikänsä puolesta saanutkin. epäilin itsekin pitkään lastenhankintaa, minua ärsytti juuri se, että se tuntui jäävän niin paljon naisten omaksi projektiksi. nyttemmin olen tajunnut, että miehet eivät vauvakuumeesta kärsi, koska heillä ei ole siihen mitään tarvetta, ei ole mitään biologista kelloa joka alkaisi piipata.



no, sain miehen taivuteltua, lupasin että hänen ei tarvitse ryhtyä yleisesti miksikään lapsirakkaaksi ihmiseksi kun hän ei sellainen kerta ole, kunhan omaa lastaan rakastaa. kun tulin raskaaksi, mies oli ensimmäiset viikot aika lailla kauhun lyömä, mutta ensimmäinen ultraäänitutkimus muutti asiat - jotenkin asia muuttui miehelle konkreettiseksi, ja sen jälkeen hän on osallistunut odotukseen sydämellään. ja varmasti on myös hyvä ja huomaavainen isä sitten kun lapsi syntyy.



ehkäisystä tuli minulle mieleen vain sellainen, miten se on järjestetty teillä, jotka kuumeilette mutta mies ei halua lasta? sterilisaatiosta oli joillain puhetta, mutta mahtaako jäädä vain puheeksi niin kuin meillä?



minusta ei ole oikein, että lasta haluava nainen joutuu huolehtimaan vielä ehkäisystäkin. itse asiassa pillereiden pois jättäminen taisi meilläkin olla se iso askel, josta oli helpompaa liukua lapsen hankkimiseen.

eli se osapuoli, joka lasta ei halua. Käytännssä tällainen yksipuolinen vauvakuume johtaa myös sänkyongelmiin ja meillä onkin sen takia koko asiassa pitkiä taukoja. Jee...

eli mies.. minkä kääntöpuolena on myös täällä toi pupuilun ajoittainen vähäisyys.



On muuten käsittämättömän vaikeaa kohdata/iloita muiden plussista ja lapsista, vaikka lapsista siis suunnattoman paljon pidänkin. Tänään pitäisi mennä taas leijonankitaan, katsomaan miehen siskon lapsia. Noi tilanteet aiheuttavat lähinnä pahaa mieltä -viimeksi putosin ja repesin jo paikan päällä. Hassua miten itku tulee _aina_ silloin, kun sitä yrittää kaikin mahdollisin voimin pidätellä. Noi kohtaamiset saavat vielä pintaan kaikki ne muut jutut, joilla mies on perustellut tätä " tilannetta" ja vauvan lykkäämistä tuonnemmaksi, on tosissaan keskityttävä siihen, etten katkeroituisi lopunkin.



Kaikkein absurdeimmalta kuulostavat ne jutut, joissa suunnitellaan niin kovin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti, missä kuussa vauvan halutaan syntyvän, tyttö vai poika jne silloin kun itse toivoo niin kovasti, että voisi saada edes sen yhden terveen lapsen.

Olen nimittäin pari kertaa kirjoittanut piiiiitkän viestin ja sit kone jumittunut, joten teksti hävinnyt johonkin avaruuteen...



Nyt siis yritän lyhesti... Meillä myös ehkäisystä huolehtii mies, joten tuota ehkäisyä ei vaan pysty pois jättämään itse. Toisaalta en tiedä kestäisinkö sitä salailua, et olisin muka pillerin unohtanut... Meillä kyllä varmaan tässä tilanteessa arvattais, et se on tahallaan jätetty. Ja vaikka söisin pillereitä enkä unohtaisi ottaa yhtään ja tulisin raskaaksi, mies varmasti epäilisi minun unohtaneen... Ei siis auta kuin toivoa vaan et mies joskus vielä suostuisi...



Itselläkin nyt joku vähän ei niin kuumeinen vaihe meneillään. Ehkä tämä rakentaminen vie kaiken energian ja on tuota puuhaa siis ihan riittämiin. Olenkin elätellyt toivoa, et kun pääsemme tuossa kesällä muuttamaan, niin sitten otan asian kunnolla puheeksi, kun miehellä ei paineita tuosta rakentamisesta.



Tosin aina tähän aikaan kuusta tulee eläteltyä toivoa, et jos se vahinko kuitenkin kävisi ;).



Nyt lopetan kirjoittamisen, jos vaikka kone ei jumittuisi tällä kertaa...

Meillä myös mies huolehtii ehkäisystä. Mennään myös osittain varmojen päivien mukaan ja minä tietenkin toivon että vahinko tapahtuu! (Ei vaan näytä siltä)



Välillä mietin kuinka toivottomassa tilanteessa olen. En haluaisi painostaa miestä, mutta vauvakuume jotenkin sokaisee minut hetkittäin ja läpätän vaan menemään siitä miten vauvat on ihania ja kuinka haluan myös sellaisen! Voi kun vauvakuumeen olisi joku muu lääke kun vauva!!! Olisin mielummin iloinen ja positiivinen, kuin itkuntihrustaja kun vauvoista tulee puhe, riittää jo kun tv:ssä on pieni vauva, itku siitäkin tulee joka kerta.



Meillä mies tykkää vauvoista kovasti, on aina pitelemässä tuttavien vauvoja yms. Mutta toista ei halua, ymmärtäisin tämän jos meidän esikoinen olisi ollut hankala vauva mutta hän on oikea päivänsäde, ollut aina helppo ja nukkunut hyvin pienestä saakka... Tuntuu jotenkin toivottomalta, en haluaisi isoa ikäeroa lasten välille!



Tällä viikolla syntyy kaverin vauva (synnytys käynnistetään ke, jos ei itse synny) Voi miten ihanaa päästä katsomaan sitä pientä tuhisijaa! Aion ottaa miehen mukaan vauvaa katsomaan, jos vaikka vähän heltyisi...



hauskaa alkanutta viikkoa kaikille!!

Meillä tilanne on vähän erilainen kun teillä muille, ja siksi itsestä tuntuukin vähän hassulta kirjoitella tähän ketjuun. Meillä siis " sovittiin" alunperin kolmesta lapsesta, joka oli kompromissi mun 4 ja miehen 2 toiveesta. Kolmoseen sain kuitenkin miestä taivutella, mutta nyt on todella ihana ja onnellinen isä koko kolmikolle. Itsekin olin yli vuoden verran kuopuksen syntymän jälkeen varma etten enää halua enempää lapsia.



Nyt kuitenkin vauvakuume on noussut tasaista tahtia, vaikka itselläkin järki sanoo ettei enää. Järjen ääntä kuuntelemalla saan myös kuumeen välillä laskemaankin. Mutta sitten se nousee taas entistä vahvempana. Mies tuntee että olen pettänyt hänet, kun nyt nelosesta haaveilen ja kolmesta on sovittu. Ei ymmärrä kuumettani yhtään, vaikka itsekin puhuu kuinka ihania lapset on ja varsinkin raskaana oleva nainen. Ja noista puheista mun toiveet tietysti aina herää, että jos sittenkin miehen mieli muuttuisi. Vaan ei kuulemma muutu :-(



Meillä on ehkäisynä hormonikierukka, jonka laitatin kun olin vielä itsekin sitä mieltä että kolme lasta riittää meille. En viitsi poistamaankaan mennä, vaikka välillä mieli tekisi. Ja sen kanssa vahingotkin on ikävän harvinaisia... Mies on jopa sanonut että jos vahinko sattuu niin vauva on tervetullut, mutta ei muuten.



Meillä eron seksihaluissa kyllä huomaa riippuen siitä millä ielellä olen tämän vauva-asian kanssa. ninä päivinä kun järki huutaa että vauvahaaveet STOP, luistaa seksikin. Samoin silloin kun mies on puhunut ihanista vauvoista tai vauvamasuista (se pieni toive...). Sitten kun asiasta puhutaan ja mies onkin valmis menemään sterilisaatioon (johon en päästä koska luotan että mieli voi joskus vielä muuttua), laskee mun seksihalutkin nollaan. Ja miestä kiukuttaa...



Mutta nyt on mentävä, katras kutsuu.



Oikein paljon tsemppiä teille kaikille! Mulla on oikeasti vielä pahempi mieli teidän (toistaiseksi) lapsettomien ja toista kuumeilevien puolesta kun omastani. Mulla kuitenkin on jo kolme mussukkaa ja itsekin hieman epäröin sitä nelosen järkevyyttä.

Vinkkis

Mulla on asiat melkein samalla lailla kun tolla vinkkiksellä..meillä kompromissina kans 2:n ja 4:n välissä toi nykyinen kolme lasta minäkin olin varma että tämä on viimeinen..mut jotenkin ajatus siitä neljännestä saa sydämen hypähtämään ympyrää..meillä ei ole kuin vauvatavarat ja vaatteet kaverilla lainassa ja tullaan toimeenkin ihan kohtuullisesti..miehen mielestä meillä ei ikinä riittäisi rahat tai hänellä hermot..ehkäisyyn en ole suostunut kun minulle ei sovi hormonaaliset..mutta eihän se estä miestä lopettamasta kesken..meillä seksin saralla menee kyllä ihan loistavasti,mutta ovispäivien ohimeno kiukuttelua hän ei tietenkään tajua..tuntuu kuin se pieni olisi niin lähellä..mutta valovuosien päässä..nuorin on meillä ihan just 18kk ja minullakin edessä kouluun meno..mies väittää että haluan vain levätä!! kotona enkä tehdä mitään oikeeta..vaikka itsekin tajuaa mitä tämä homma vaatii..kun kaksi tuntia olen kaupungilla palaan täyskaaokseen..meillä mies menisi sterilisaatioon ellei se pelottaisi häntä niin suunnattomasti..huomaamattomasti kun olen ulkopuolisille näistä haaveista sanonut ovat hulluna pitäneet..anoppiehdokas jopa sanoi pojalleen että kolme saa riittää..et silleen..täällä siis nieleskellään vauvahaaveita ja toivotaan vahinkoa