yksipuolinen vauvakuume
vaikken ihan tänne kuulukaan enää. Mutta vuoden verran pehmittelin mieltä ja meillä on yrityslupa hellinnyt, mutta vaikeaa on ollut.
Mutta halusin tulla sanomaan tuohon vauvan saamisen plus/miinus listaan, että sellainen asia, mitä moni mies (eikä välttämättä nainenkaan) ei tule ajatelleeksi on se, että kyseessä ei ole vain pieni vauva nyt, vaan kaikki siihen liittyvä vuosien saatossa. Kaverit saa lapsia, niiden elämä muuttuu perhe-elämäksi, vietetään juhlia yhdessä perheiden kanssa. Jos lapsia ei ole, voi jäädä aika ulkopuoliseksi, muita ei kiinnosta ravintolaelämä. Eikä kaikki tämä pääty omaan lapseen, vaan myös siinä vaiheessa, kun muista tulee isoäitejä ja isosisiä ja puhutaan ihanista lapsenlapsen palleroista, voi ulkopuolisuus jälleen yllättää.
Miehiin saattaa vedota se, jos maalailee perhe-elämää pidemmällä tähtäimellä ja jättää vauvapuheet vähemmälle. Pienet vauvat on useimmiten naisten juttu, miehillä hoivavietti ei ole niin suuri. (Joillakin, mutta ei näillä meidän miehillä.) Uskon, että oma mieheni nauttii lapsista enemmän nyt, kun ovat isompia, niiden kanssa voi pelailla, käydä lenkillä, tehdä retkiä Puuhamaahan ym. hauskaa. Kun ne juoksevat ovelle vastaan ja huutavat isiä...
Miehet tuntee usein olevansa vastuussa laumastaan ja heitä hirvittää, jos tuntuu, että ei pysty elättämään tai muuten hoitamaan perhettään. Jotenkin pitäisi saada myytyä ajatus, että elämä kantaa, ollaan hyviä ihmisiä, jotka selviävät. Ja että muutkin ovat selvinneet, päivä kerrallaan, asiaa ei kannata analysoida kuoliaaksi.
Tsemppiä kaikille käännytykseen!
Hilpsu
Kommentit (159)
On sulla sitten kuitenkin aika mahtava mies:)
Meillä mies olisi halunnut toisen, kun esikoinen oli 2v. Itse en, koska meillä silloin rakennettiin, töissä oli tiukkaa enkä mitenkään olisi jaksanut kahta pientä. Sittemmin olenkin vauvakuumeesta kärsinyt jo vuosia, mutta mies ei halua toista.
Ikää on jo sen verran, että nyt ollaan tilanteessa nyt tai ei koskaan. Enkä tiedä, mitä tästä tulee... Vuosi sitten mies antoi toivoa sanomalla, että " älä nyt vielä heitä kirvestä kaivoon" , kun itkin vauvan perään. Joo, mutta jos se ei nyt tähän suostu, jään yhden lapsen äidiksi. Hieno juttu sinänsä, tietenkin, mutta vauva olisi mahtava juttu:) Esikoinen olisi reipas hoitaja ja minä kotona, kun esikoinen lähtisi kouluun...
Mies ei halua hoitaa pientä, vaikka tiedän, että hellittelisi vauvaa ihan varmasti. Ja minähän se kuitenkin enemmän sen vauva-ajan olisin.
Millä, voi millä tuon puhuu ympäri? Olen yrittänyt olla puhumatta koko aiheesta, mies ei halua, että sitä ahdistellaan. Ja kaikkien muiden miehet haluaa naisiensa kanssa lukemattoman määrän lapsia ja mun mies ei edes kahta! Se on väärin.
Meillä on puhuttu hyvällä ja pahalla, olen usuttanut laittamaan sitten piuhansa poikki (ei suostu!). Tilaa meillä on, ei tiukkaa taloudellisesti ja matkusteltu on esikoisen vauva-ajoista lähtien. Mies vetoaa lasten ikäeroon, ettei jaksaisi aloittaa kaikkea alusta. Mutta kun lapsiperheen arkea tässä jo joka tapauksessa eletään vuosia...
Huoh. Jaksamista kaikille meille:)
Meilläkin siis sama tilanne, et haluaisin sen kolmannen lapsen, mut mies vakaasti sitä mieltä, et noissa kahdessa ihan riittävästi meille. Minua kuume vaivannut jo jonkin aikaa, mut nyt vasta tässä parin viime kuukauden aikana olen asian miehelle ilmaissut. Aluksi oli vähän niin ja näin asian suhteen, jossakin vaiheessa jopa kyseli et milloinkas olisi se paras mahdollinen aika raskautua mutta taas jo seuraavana päivänä oli vakaasti sitä mieltä, et meille ei kolmatta tule. Ja juuri kun annoin tunteelle vallan, et jes meille voi joskus se kolmas tulla :(. No tämän kanssa on nyt vaan elettävä ja toivottava, et joskus se pää kääntyis. Olemme vasta kolmekymppisiä, joten aikaa taivutteluun on vielä jokunen vuosi :). Ja pitää sitten vaan yrittää nauttia täysin siemauksin näistä kahdesta, jos ei sitä kolmatta ikinä tule.
Ehkä tämä tämän hetkinen tilanne ei paras mahdollinen olisi lapsen saannin kannalta. Meillä rakennusprojekti meneillään ja olen lähes yksinhuoltajana näiden lasten kanssa, kun mies rakentaa illat myöhään. Ehkä siksi ei juuri nyt jaksa tuota lasta harkita. Elätän ainakin toivoa, että tämä vauvavastaisuus johtuu rakentamisesta ;).
Voi että miten ihanaa oli löytää tällainen ketju ja kohtalotovereita! Vaikka tietenkin surullinen aihe sinänsä ja kurjaa että tekin joudutte yksin kuumeilemaan :(.
Minä ja mieheni olemme 28-vuotiaita ja meillä on pieni, suloinen poika (vasta 3 kk ikäinen). Tämä esikoinen on minun sitkeän vauvakuumeeni tulos, mies ei missään vaiheessa kuumeillut vaan oli enemmänkin sellaisella " katsotaan sitten joskus" -linjalla. Minä kuitenkin jankkasin miehen päähän, että jos hän haluaa lapsen kanssani, sen on tapahduttava ennen kuin olen aivan ikäloppu. Varsinkin, kun emme edes tienneet voimmeko saada lapsia helposti. No, mies sitten viimein suostui ja poika sai onneksi muutaman yrityskierron jälkeen alkunsa.
Äidiksi tulo on ollut elämässäni mullistavaa, en edes oikein osaa kuvailla, millaisia pakahduttavia rakkauden tunteita lapseni minussa herättää. Mutta kyllähän te tiedätte :). Olen tavallaan hurahtanut äitiyteen ja tuohon ihanaan pieneen vauvaan, joka on minun hoiviini uskottu. Niinpä näiden tunteiden myötä minussa on kasvanut aivan valtava halu ja tarve saada kokea tämä kaikki joskus vielä uudestaan, ja ennen muuta minulla on toiveena antaa lapselleni sisarus. Haluaisin ainakin vielä yhden lapsen, mielellään enemmänkin...Toki haluan nyt ensin nauttia tämän esikoisen vauva-ajasta, mutta mielessäni kyllä haaveilen, että toinen lapsi saisi alkunsa esim. parin vuoden päästä.
Mutta miespä ei ajatukselle lämpene, ei sitten yhtään. Hänen mielestään voisimme pysyä yksilapsisena perheenä, koska silloin " kaikki on helpompaa" . Minä vaan en voi ymmärtää tuota ajatusta, että helppous menee kaiken sen lapsien mukanaan tuoman rakkauden ja onnen edelle.
Tämä asia tuntuu vaikealta ja painaa mieltäni, vaikka se ei olekaan meillä niin päivänpolttava juttu. En itsekään haluaisi toista lasta vielä, kun poika on niin pieni. Mutta haluaisin kuitenkin tietää, että toista lasta aletaan joskus meilläkin yrittämään...Miehen kanssa asiasta ei oikein voi edes puhua, hän ahdistuu välittömästi. Ja minua ärsyttää, kun tuntuu että suurinpiirtein kaikki muut maailman miehet suhtautuvat perheenlisäykseen paljon luontevammin, jopa kuumeillen, ja mun miehen kanssa ei voi edes puhua asiasta!
Miten menee? Olenko ainoa joka edelleen kuumeilee yksin?
Kuuluu sentään jotain hyvääkin, työjutut ovat nimittäin hyvällä mallilla :). Mies on ulkomailla, tulee juuri sopivasti niinksi _tärkeiksi päiviksi_ kotiin.
Mies lähetti tänään mulle töihin tekstiviestin, jonka sisältö sai mut sekoamaan. Oli pakko mennä opettajienhuoneesta vessaan, koska itketti ja nauratti, teki mieli huutaa ja kiljua. Ja sen jälkeen piti vielä yrittää kyetä pitämään kasiluokkalaisille tuntia normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihan käsittämätön fiilis: meille saa tulla vauva. Vasta kaiken koetun surun jälkeen ymmärtää, miten iso ja hieno asia toi on.
Toivon todella, että tänne sataisi paljon samanlaisia uutisia.
Voi miten ihania uutisia Christina84 :)
Meilläkin mies viime viikonloppuna sanoi, että vauva on sydämellisesti tervetullut, ja mä olin niiiiiiiiiiiiin onnellinen. Tarkistin monta kertaa, että mies on tosissaan. Jos hyvin käy niin saadaan maailman ihanin joululahja.
Itse olen yrittänyt jättää tämän palstan seuraamista vähemmälle, mutta aina välillä on pakko käydä lukemassa muiden kuulumisia. Meillä siis mies on edelleen täysin sitä mieltä että lapsiluku on täysi, ja nyt on kyllä aina välillä tuntunut itsestäkin siltä. Ehkä siitä vauvakuumeesta voi sittenkin päästä yli... Ainakin jos on jo 3 lasta jotka on kaikki peräkkäin mahataudissa :-) Yritän siis minäkin sopeutua ajatukseen ettei meille enempää lapisa tule, mutta silti aina välillä mieleen nousee ajatus että jos sittenkin vielä joskus...
Mutta vielä kerran, onnea matkaan kaikille vauvahaavetta toteuttamaan päässeille!
hei ja onnea niille joiden vauvahaaveet ovat saaneet uuden suunnan =)..tuossa aiemmin jo lopettelin tämän palstan lukemisen..mutta en ole malttanut täysin pysyä poissa..minäkin olen miehen painostuksen siis lopettanut..ja meilläkin lapsi luku taitaa kolmeen jäädä ellei ihmeitä tapahdu ja pakko on vinkkiksen lailla todeta että kun koko 5hengen perhe on viikon oksutaudis niin ei se vauva enää niin kovasti mielessä pyörinyt..mutta varmasti tässä vielä kestää..enhän minä muuten täällä vähän väliä olisi kurkkimassa..=)
pitää vauvakuumetta välillä vähän enemmän taustalla, vaikka vaikeeta se onkin. Yksipuolinen vauvakuume siis edelleen vaivaa. Mä en itsekään välttämättä haluaisi ihan heti neljättä lasta, joten pidän toivoa yllä et saisn miehen pään vielä käännetyksi. Ei kyllä kovin lupaavalta vaikuta :(
Tuun siis tällä palstalla varmaan roikkumaan vähän pidempään. En oo vaan kovin aktiivinen kirjoittamisessa, vaikka lueskelenkin muiden kuulumisia useammin.
Mutta onnea kovasti kaikille miehen suostumaan saaneille!!!
melkein tuli kyynel kun luin viestisi! olen täydellisen vilpittömän onnellinen puolestasi!
Mäkin olen jättänyt tätä palstaa vähemmälle juuri sen takia kun mies se vaan on sitä mieltä että tämä yksi kullanmuru riittää...
Itse mietin edelleen vauvoja kaiken aikaa, oikeastaan se etten ole palstaa lukenut ei ole paljon auttanut kuumeeseen. Ärsyttää ja väsyttää. Kaikki jumittaa paikallaan, nyt painun katselemaan leffaa jos vaikka komedia piristäisi.
Joku tästä aiheesta kirjotteli ja kaipaili kommentteja.. ajattelin, että tästä pinosta voisin löytyä muutama kohtalotoveri..
Täällä epätoivo alkaa lisääntyä ja välillä mietin jo koko ukon heivaamista pellolle. Mä siis olen 30 eikä lapsia ole vielä yhtään. Kaikki aiemmat kirjoitukset on kun suoraan mun kynästä, siksipä en niitä rupee sen tarkemmin toistelemaan. Mies ei halua lapsia " ainakaan nyt" . Mä olen halunnut niitä jo 15-vuotiaasta saakka ja tuntuu että tämä puristava tunne alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään. Taustalla myös pelko siitä ettei raskaaksi tuleminen mulla kävis kovin helposti sit kun yrittämään pääsis. Kuinka kauan kolmekymppinen voi odotella " ehkä, ehkä ei" -miehen mielen muuttumista?!
Minä olenkin kanssasi saman ikäinen. Jouduin taistelemaan mieheni kanssa melkein 10 vuotta että milloin lapsia hankitaan. Itselläni lapsen kaipuu meni sellaiseksi ahdistukseksi että tuli sydämen rytmihäiriöitä. Siis se on aivan kamalaa yrittää koko ajan suostutella toista! Lopulta onnistuin saamaan mieheni hommaan mukaan.Mies kuvitteli et raskautuminen tapahtuisi melkeinpä sormia napsauttamalla. Itse epäilin aina että lapsen saannissa minulla on jotain ongelmia ja niinhän siinä kävi! Nyt on vuosi yritelty turhaan ja tuomio oli etten ikinä tule kokemaan luomuraskautta. Nyt sitten odotellaan koeputkihedelmöityshoitojen alkamista. Eli murhetta toisen perään mutta jonkinlaista toivoa on. Tasan ei käy onnen lahjat! Minulle ikäraja oli 30 jos mies ei olisi suostunut sitä ennen niin en tiedä mitä olisin tehnyt koska olen myös halunnut lapsia jo yli 10 vuotta! Lapsettomuus vaikuttaa kyllä ihmiseen niin moninaisesti että huh,huh!
jotenkin helpottaa kuulla ettei ole ainut. Itse joudun venymään tuosta kolmenkymmenen takarajasta ihan sen vuoksi, että meillä tämä suhde ei ole vielä hirvittävän pitkäikäinen. Olen itse haaveillut lapsista jo aiemmissa suhteissani mutta tinkinyt opintojen ja ihmissuhdeongelmien vuoksi. Nyt kaikki olisi kuitenkin raiteillaan, suhde kunnossa (tätä ongelmaa lukuunottamatta), molemmilla vakkarityöt, asuttu yhdessä kuitenki jo toista vuotta ja molemmat aikuisia! Koen myöskin ihan fyysisiä oireita tämän vuoksi. Tiedän, pakottaa en voi, mutta mikä sitten avuksi omaan pahaan oloon?! Ja voiko toinen pakottaa elämään vuosia epätietoisuudessa suostumatta antamaan edes toivoa?! Kaikkein kauheinta taitaa kuitenkin olla se tunne että enää ei taitaisi riittää edes lupaus siitä että parin vuoden päästä, nyt aletaan käymään jo sen verran kierroksilla että se taitaa kohta olla heti tai..... Kunpa tietäisi keinon millä tästä vauvakuumeesta voisi päästä eroon, taitaisi itselläkin olla paljon helpompi olla.
Minä lähdin siitä että en pakota,mut kyllä kai sitä tuli nalkutettua.Mieheni halusi lykätä " lapsentekoa" sen vuoksi että taloudellinen tilanne olisi parempi kun lapsia syntyy(ei olisi paljon enää talovelkaa). Minun oloni ei helpottunu ennen kuin vasta nyt kun sain tietää mikä on vikana ettei tärppää yrityksestä huolimatta. Jouduin suostuttelemaan miestäni tutkimuksiin menoon 4kk! En kyllä käsitä miks se voi olla niin vaikeeta! Mua ei alettu tutkimaan ennen kuin mies oli tutkittu, niin siinä sit oltiin. Meilläkin on tosi hyvä suhde ja voidaan puhua ihan kaikesta.Nyt hän on positiivisempi onnistumiseemme kuin minä.
On kyllä vaikea sanoa että kuin kauan voi odottaa.Tosiasiahan on että hedelmällisyys laskee roimasti 35v jälkeen.Aika kuluu loppujen lopuksi tosi nopeaan.Alkaa ihan itseänikin tutun lailla ahdistamaan kun ajattelen että minkälaisia pohdintoja joudut käymään.Pystytkö keskustelemaan kenenkään kanssa tästä asiasta?
tuntui niin hyvältä että joku voi olla noin myötätuntoinen ja oikeesti tajuta missä mennään, kiitos sulle hilppa! Kyllähän mä tästä asiasta olen muutamille puhunut, mutta oikeestaan täytyy olla kokenut vähän vastaavaa että voi ymmärtää. Sellaisten jotka ovat itse saaneet lapsensa vähän päälle kakskymppisinä on hirveen helppo sanoa että mikäs kiire teillä... Onneksi omassa ystäväpiirissä on pari ihmistä jotka syystä tai toisesta joutuu vähän vastaavien tunteiden kanssa painimaan, osittain näitä tunteita pystyy heidän kanssa jakamaan. Mutta tuskin kukaan tietää sitä tuskan määrää...
En tiedä, olen itse ajatellut asian niin että nuo meidän miehet taitaa pelätä näitä asioita aika paljon. Mun mieheni on perusluonteeltaankin kyllä sellainen ettei osaa päättää yhtään mitään, ja kai tämä asia sitten suuruudessaan on aivan ylitsepääsemätön. Toisaalta hän on joskus ehkäisyasioissa lipsunut, että toivotaankohan sitten sielläkin puolella että luonto päättäisi meidän puolesta. Valitettavasti vaan näin ei tunnu käyvän, silloin kun " vahinkoa" toivoisi niin sitä ei ainakaan tule. Ja tämä taas lisää mun paniikkia siitä voinko ollenkaan tulla raskaaksi...
Mutta niinhän se on että minä olen ainoa joka voi päättää miten minä tämän asian kanssa etenen. Kaipa mä vielä jatkan pohtimista kunnes tulee vähän suurempi varmuus siitä mikä on se oikea askel... Vuodet tosiaan menee niin nopeasti että kauaa ei enää jahkata...
Hali sulle vielä kerran, olet ihana ihminen! :)
en ole ihan samassa tilanteessa kuin kaksi edellistä kirjoittajaa, mutta vauvakuume ja kova se on vaivannut " pidemmän" aikaan. siis nyt puhutaan about vuoden kestäneestä. Kymmenen vuotta on todella kunnioitettavaa kestää vauvakuumetta. Kysyisinkin miten olette pystyneet vain odottamaan ja odottamaan?
Itselleni tekee tiukkaa kestää viikosta toiseen ja ajatella että ehkä parin kuukauden päästä, mutta parin kuukauden pähään on vaan niin pitkä aika!
Itse olen luonteeltani varsin itsenäinen ja " otan sen minkä haluan" eli jos kohta ei mies ala pehmetä niin parisuhteen uhalla haluan kolmannen lapsen.
Kerran tapailin miestä joka ehdotteli minulle että voisinko kuvitella että minulla olisi nelja lasta? miksi en ottanut tätä miestä? grr... miten sekin kekustelu on pulpahtanut vuosien jälkeen mieleeni? Emme kyllä koskaan olla nykyisen mieheni kanssa puhuneet lopullisesta lapsiluvusta, en kyllä toisaalta halua edes suunnitella tällaista asiaa.
Ajjattelin huomenna siis tänään (yi puolen yön) soittaa ja varata ajan kierrukan pois ottoon. saa mies huolehtia ehkäisystä jos uskoo että sellaista tarvitaan.
Laitoin oikein oman avauksenkin (mies yllätti), kun olen niin häkeltynyt. Mies siis oli vielä maaliskuussa sitä mieltä että meidän lapset on tässä kolmessa, mutta nyt lauantaina sanoikin että yksi vielä olisikin tervetullut! Itse en enää tiedä mihin uskoa ja mitä itsekään haluta, kun viimeiset 2-3kk olen itselleni uskotellut että vauva olisi huono juttu ja meillä on kaikista paras näin 5 henkisenä perheenä.
Kiroitinkin tähän pinoon maaliskuussa meidän viimeisestä vauvakeskustelusta, sen jälkeen en koko asiasta ole miehelle sanonut sanaakaan. Joten painostuksesta toi mielen muutos ei ainakaan voi johtua. Liekö sitten ollut parempi " taktiikka" tuo hiljaa oleminen, vaikka oikeasti kyllä olis täysin siinä uskossa että asia on loppuunkäsitelty ja nyt on vaan omat haaveet haudattava.
No, mihinkään tositoimiin meillä ei ole ryhdytty; molemmat taitavat tahoillaan miettiä mihin päädytään. Eilen mieheltä kysyin oliko tosissaan lauantaina/ onko vielä samaa mieltä, ja sanoi että pitää vielä vähän miettiä, mutta ei siis ajatusta ainakaan tyrmännyt. Miettiä pitää minunkin, että haluanko oikeasti vielä yhden lapsen, kun järkisyyt laittaa kyllä vastaan... Mutta siis kierukka on edelleen paikoillaan ja saa ollakin niin kauan kun/jos mies joskus ilmoittaa että sen saa poistaa. Itse en enää kysele.
Tsemppiä muille!
Meillä isot lapset ovat tällä hetkellä 7- ja 9- vuotiaat. Ja todellakin kirjoitin juuri sen takia, että edes toivoa voi yllä pitää; ihmeitä tapahtuu. Toivottavasti moni saa vielä iloisesti yllättyä!