yksipuolinen vauvakuume

kuullostaa tosi ikävältä tilanteesi.



saatuani esikoisen aloin haaveilemaan toisesta lähes heti. esikoinen tulee olemaan alle 2-vuotias kun kakkonen syntyy. en itse voisi olla onnellisempi, ja mies tietenkin arveluttaa.. luotan nyt vaan siihen että kaikki menee hyvin ja että tuleva vauva pääsee silmäteräksi sitten kun syntyy.. ekassa raskaudessani mies ei todellakaan hyppinyt onnesta ja vasta kiltti vauva sai sydämen sulamaan =)



yritin vedota mieheen kaikella mahdollisella; esim. ei leikkikaveria kotona, ei opi jakamaan, ei ymmärrä että muitakin on otettava huomioon(enkä siis ole sitä mieltä että ainoa lapsi menee pilalle vaan niin kovasti halusin toisen että käytin kaikki syyt mitä keksin), lomalle on tylsä lähteä kun lapsi joutuu olemaan "yksin"... yms. yms. yms. syyt alkoi jo mennä melko tyhmiksi ja mies vaan mumisi. alkoi loppua ideat. mun onneksi mies ei ole koskaan suostunu kondomien käyttöön (on tiennyt että en syö pillereitäkään) vaan seksin määrän tiputti kertaan, pariin kuussa ja keskeytetty yhdyntä. vähän olen siitä kyllä vahingoniloinen että pääsi joku uimari perille ja ihmeissäni! vaikka mies saikin raivarit niin ehkä on nyt tässä viikkojen kuluessa tajunnut miten pienellä mahdollisuudella toinen vauva pääsi matkalle =)



voimia teille kaikille yksipuolisille! luulen että palaan tänne viimeistään kun kakkonen syntyy ja kuume taas sitten palaa...

Okei meillä kaksi poikaa.Mies aina puhunut, että kolme tai neljä lasta.Mutta nyt kun olen ite ihan kuumeissani, ja haluasin kolmannen, niin ei.Mulla samanlaisia oireita kun uneliaalla viestiketjun alkupäässä.Itken todella herkästi ja ei yhtään helpota, kun oma sisko kertoo saavansa pienen ihanan suloisen TYTÖN, josta aina olen haaveillut.



Jotenkin ei vaan riitä ymmärrys, että miksi mieli muuttuu juuri kun olen itse valmis kolmanteenkin vielä (olin toista odottaessani sitä mieltä että kaksi saa riittää).Mieli tosi maassa, välillä kun peuhaa poikien kanssa unohtuu hetkeksi, mutta jotenkin on niin vaikea luovuttaa.En halua luovuttaa.Haluan kolmannen lapsen!



Välillä riidellään rajusti, ja välillä koitan vitsailemalla päästä lähemmäs yhteisymmärrystä!Tuntuu, että se on niiiin väärin kun mun tahtoa ei kuunnella, aina se on mies joka päättää.



Toivottavasti, kun siskon tytsy syntyy, niin saisin mäkin vihreää valoa,..



Tsemppiä kaikille muillekkin ja voimia.Ja kiitos kun sain vähän purkautua

olen seurannut viestiketjua, mutta en ole oikein osannut kirjoittaa tänne. Ajattelin, että josko vihdoin uskaltaisin sanoa ääneen ajatukseni. Olemme seurustelleet mieheni kanssa jo viisi vuotta ja asuneet yhdessä niistä kolme. Alusta asti olen ollut avoin haaveissani perustaa joskus perhe, johon kuuluu rakastavan miehen lisäksi useita lapsia. Mieheni on jakanut nämä haaveet, näemmä lähinnä teoreettiselta pohjalta, kuten on alkanut ilmetä



Nyt kun lapsista on oikeasti alettu puhua, takertelee mieheni puheissaan. Että ei hän ehkä sittenkään halua lapsia (ikinä!). Että jos ei ole lapsia, voisi vapaasti muuttaa ulkomaille, jäisi aikaa ja rahaa tehdä kaikkea mukavaa jne. Olen aivan tyrmistynyt. Olen 28-vuotias, mieheni 33. Olen opiskellut yliopistossa kaksi vuotta ja alkanut miettiä, että nyt opintoni ovat siinä vaiheessa, että lapsi voisi sopia vuoden kahden päästä hyvin kuvioihin.



Olemme nyt kesällä useampaan kertaan keskustelleet asiasta minun aloitteestani, ensin en saanut juuri yminää kummempaa vastaukseksi, mutta lopulta kuitenkin ajatuksia ja haaveita miten vanhana voisimme viettää eläkepäivä etelässä vailla siteitä (= ilman lapsia/lastenlapsia?) suomeen, tällä hetkellä keskittyä opiskeluun (minä) ja työntekoon (hän) ja harrastuksiin, jotka lähinnä keskittyvät päättömään netissä surffailuun ja aivottomaan telkkarin tuijotteluun.



Olisin heti valmis muuttamaan nykyisen lähes merkityksettömän ja mitään tapahtumattoman elämämme lapsiperhe-elämäksi. Tapaamme ystäviämme ja perheenjäseniämme säännöllisesti ja heidän saadessa lapsia usein kääntyy puhe meihin ja tarttuuko kenties vauvakuume meihinkin tms. Aikaisemmin puheet on kuitattu sillä, että katsotaan nyt opintojen jälkeen tms epämääräistä.

Vaikka toisten ihmisten näkemyksillä ei sinällään ole minulle kovin suurta merkitystä, tuntuu hieman pahalle, kun varsinkin mieheni vanhemmat kuvittelevat että minä olisin esteenä mieheni lapsihaaveille (!) ja aloitin opiskelunikin juuri kun olisi muuten ollut aika perustaa perhe.



Olen valmis tietenkin odottamaan vuoden pari, ehkä jopa kolme vuotta jolloin oikeasti valmistun. Mutta mieheni puheet, että hän ei taida lapsia haluta ollenkaan tuntuvat puukon iskulta sydämeen. Vaikka emme ole naimisissa, ei yhdessä olomme ole ollut vähemmän "tosissaan". Minulla on petetty olo ja olen jopa saanut riidan aikaiseksi aiheesta. Ehkä vähän äkkipikaisena annoin miehelleni kahden vuoden ajan, jonka jälkeen päätämme joko perustaa perheen tai eroamme. Vaikka mieheni kuittasikin sen höpöhöpö-puheena, mitä ihminen suuttuneena voi sanoa, ja vaikka en ehkä olisi rauhallisena asiaa ihan noin esittänytkään, oikeastaan olen sitä mieltä. Jos mieheni oikeasti ei halua perhettä (tai ei halua perhettä perustaa kanssani?), niin ei tämä suhde taida kuitenkaan olla minulle se oikea.



Aika masentuineissa tunnelmissa täällä siis ollaan. Toisaalta en oikein ole uskaltanut/kehdannut näistä asioista kenenkään toisen kanssa puhua. En vain jaksa enää peitellä haluani saada lapsia.



Hyvää syksyä!

Heipä hei. Ihan näin alkuun ois mukava tietää, mitä onnimuuli:lle kuuluu nykyään? Minusta on todella törkeää antaa toisen elätellä toiveita lapsesta vuosikausia ja sitten viimein kertookin, ettei haluakaan lapsia ikinä... Itse en voisi koskaan seurustella miehen kanssa, joka ei koskaan halua lapsia.



Minä myös taidan kuulua tänne palstalle... Itselläni on sikäli hyvä tilanne, että olen vielä nuori (20) ja mieheni haluaa myöhemmin lapsia (ellei sitten muuta mieltään tyystin...), mutta vauvakuumeeni on todella vahva, enkä tiedä, miten jaksan odottaa vielä vuosia... Näen vauvoja ja vauvamasuja joka puolella jatkuvasti ja kirppiksillä silmät jumittuu jotenkin kummasti aina vauvojen ihaniin vaatteisiin. Itkettää, kun ystäväni sai vahinkolapsen vuosi sitten (tosin he, myös hänen miehensä, olivat onnellisia vahingosta!) ja hän on taas raskaana... Minun käy ihan hirveän paljon kateeksi häntä, koska hänen miehensä vauvakuumeilee jopa ehkä enemmän kuin ystäväni! Miksei minun mieheni kuumeile tippaakaan? Toivon jatkuvasti vahinkoa (surullista...), vaikka tiedän, ettei mieheni halua vielä lasta. Ja tiedän, että vahinko on käytännössä mahdoton, koska syön pillereitä ja harvoin unohdan ottaa ne. Tietenkään en jätä pillereitä tahallani ottamatta. Uskomatonta, miten voi toivoa vahinkoa... Mutta en voi sille mitään! Minusta olisi järkevääkin tehdä lapset mahdollisimman nuorena. Mutta perusteluja ei avokkini suostu kuuntelemaan...

Minulla on täysin sama tilanne. Puhuin lapsesta ensimäistä kertaa ukolle puol vuotta sitten, mutta vastaus oli ei, joten jätin asian sikseen. Nyt kun otin tosissaan asian esiin että haluan lapsen ollaan melkein ilmiriidoissa. Yritin tulla puolitiehen vastaan/kompromissia että mentäisiin ensin kihloihin että hän voisi oppia sitoutumaan, koska ukko pelkää sitoutumista. Mies haluaa vain elää ( ilmeisesti se kuvittelee että muu elämä loppuu lapseen), minäkin haluan elää mutta minun elämääni kuuluu lapsi ja sitoutuminen. Laitoin kans kaikki pöytään ja sanoin että kun ei hän voi joustaa yhtään mistään ja haluaa elää hänen haluamalla tavalla, niin minä voin pakata kamani ja lähteä niin saa ukko ihan rauhassa elää haluamallaan tavalla. Minäkin haluan olla onnellinen. Tiedän sen että ukko ei ole koskaan valmis lapsen HANKKIMISEEN vaan sen täytyy olla "vahinko", että asiaa ei enää voi miettiä. Mutta eihän nyt vahinkoa tule ikinä silloin kuin haluaisi. Minäkin olen yrittänyt selittää ettei elämä lapseen lopu, mutta kun ei auta niin ei auta. Jos joku vain tietää keinon millä mieheen saa sitä rohkeutta, niin kertoo mullekkin!!!

Voi miten tutuilta nuo edellisten postausten tuntemukset kuulostavatkaan!



Meillä siis tällainen tilanne (mistä olen avautunut myös toisaalla). Olimme sopineet, että pillerit jätetään pois ja pieni ihminen saa tulla. Asiasta oli keskusteltu paljon ja kumpikin todennut saman: ellei nyt niin koskas sitten. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin rakas mieheni (31v) sanoi, että lasta pitääkin ehkä vielä miettiä. Näin siksi, koska hän on huolissaan taloudellisesta tilanteestamme, johtuen siitä, että saan palautettua graduni ja valmistun _vasta_ tänä keväänä. En voinut/voi ymmärtää hänen argumenttejaan. Asiasta oli siis puhuttu aikaisemminkin ja yhdessä todettu, että pärjäisimme varmasti ja se, että tuskin kellään koskaan on kaikki asiat vimpan päälle täydellisesti ennen vauvan tuloa ja pankkitilillään miljuunia.



Olin varautunut siihen, että vaavin saamiseen, testailuun, piinailuun ja odottamiseen menisi aikansa, mutta tätä en ollut osannut odottaa. Jonkin aikaa meni täysin sumussa, kunnes sitten yhden oviksen aikaan putosin. Makasin sängyssä ja itkin tuntikaupalla. Minun on hyvin vaikea edes yritää kuvailla sitä surua ja lohduttomuutta, mutta tiedätte varmasti, mistä puhun. Ensimmäistä kertaa olen ymmärtänyt, miltä lapsettomista tuntuu. Samat fiilikset ovat pahimmillaan erityisesti ovisten ja menkkojen aikaan. Mies on koittanut parhaansa mukaan lohduttaa minua, pyytänyt antamaan itselleen aikaa miettiä, eikä miettiminen ole kuulemma sama kuin " ei" . Tämän vuoden aikana, " ehkä" .



Ajan ja tilan antaminen on vain hyvin vaikeaa, enkä tiedä, mitä tehdä. Lisäksi joka puolella, erityisesti yhteisessä tuttavapiirissämme, tuntuu olevan onnellisia plussanneita.



Toivottavasti mahdollisimman moni saisi siippansa pään kääntymään. Navakkaa plussapuhuria.

Meillä on siis kolme lasta, joista nuorin pian 2-vuotias. Itseni on yllättänyt vauvakuume tämän syksyn aikana, vaikka oli jo sovittu että meidän perhe on nyt koossa. Mies siis ei ole kuumeessa mukana. Välillä puhui jo sterilisaatiostakin, mutta viime keskustelussa kuitenkin sanoi ettei siihenkään vielä valmis olisi. Mutta nyt on omien sanojensa mukaan kuitenkin varma että ei enempää lapsia halua. Itse vielä jaksan toivoa että miehen mieli joskus muuttuu. Toivottavasti ennen kun on liian myöhäistä. Olemme 30-vuotiaita, että sen puolesta pitäisi vielä joku vuosi aikaa olla, mutta en haluaisi kovin suurta ikäeroa muihin lapsiin, yksinäistä " iltatähteä" .



Luin noita ensimmäisen sivun viestejä jo aiemmin, enkä niitä enää tarkemmin muista, mutta marghea haluan lohduttaa. Teidän esikoinen on vielä niin pieni, että miehesi ei välttämättä vielä tunne vauvaa samallalailla omakseen kun sinä. Äidin ja vauvan symbioosi saattaa saada miehen tuntemaan itsensä jopa ulkopuoliseksi. Jos ymmärrät mitä tarkoitan? Odotapa kun vauva hiukan kasvaa ja miehesikin pääsee enemmän juttuihin mukaan; opettamaan ryömimistä, syöttämään, todistamaan ensiaskelia ja -sanoja jne. Ne on miehelle monesti niitä kohtia joissa mieskin tajuaa kuinka ihania lapset ovat, ja että ne hetket olisi kiva kokea uudestaankin. Tai viimeistään kun 2-vuotias vaatii koko ajan leikkikaveria, on hyvä muistuttaa kuinka siskosta tai veljestä olisi apua :-)



Tsemppiä kaikille!

vinkkis

Oikeastaanhan meitä tuntuu olevan masentavan paljon:( Olisiko teillä muilla halua purkaa tuntojanne ihan " omassa pinkassa" ? Minusta ainakin tuntuu, että kaipaisin välillä kaveria, jolle kertoa kuinka paljon ottaa päähän ja missä mennään. Vai luuletteko, että tälläinen ryhmäytyminen tekisi asian vielä vaikeammaksi?

Minusta olisi todellakin helpottavaa, kun asiasta voisi puhua jollekin joka ymmärtää, mitä on käymässä läpi. Itse kun en ole puhunut tästä -parasta ystävää lukuunomaatamatta- kenellekään.

Minustakin olisi hyvä idea se oma ryhmä, perustetaan ihmeessä sellainen :). Täällä on niin monella ollut samanlaisia tuntoja, että olisi mukava jutella lisää ja saada vertaistukea. Ja ties vaikka saataisiin toisiltamme jotain hyviä vinkkejä, jos joku onnistuu puhumaan miehensä ympäri ;).



Vinkkikselle kiitos tsempeistä! Olet ihan oikeassa tuossa mitä sanoit äidin ja pienen vauvan symbioosista. Minulla ja vauvalla todella on vahva yhteys, ja luulenpa että mies ei edes vielä samoilla tavoin tunne vauvaa kuin minä. Joten sikäli kyllä ymmärrän jotenkin sen, että mies ei ole yhtä hurahtanut. Ja koetan jaksaa uskoa ja toivoa, että miehen lapsi-innostus kokee aivan uuden nousun sitten kun poika kasvaa...



Toisaalta tunnen kyllä mieheni hyvin ja tiedän kokemuksesta, että hän ei ole sellaista herkästi innostuvaa sorttia, ainakaan missään isoissa asioissa. En siis usko, että hänen suustaan tulen koskaan kuulemaan ehdotusta toisesta lapsesta. Luulen, että siinäkin tapauksessa että mies alkaisi jossain vaiheessa nykyisten puheidensa vastaisesti lämpenemään toiselle lapselle, joudun minä kuitenkin pitämään pitkän taivuttelun ennen kuin toimeen ryhdytään.



Vaikka vauvamme onkin vielä pieni ja kakkonen ei ole ajankohtainen, niin huomaan kuitenkin usein joutuvani vähän väkisinkin pohtimaan sitä, tuleeko meille lisää lapsia. Esimerkiksi ehkäisyn valinnassa sillä on merkitystä...meidän pitäisi nyt päättää mitä ehkäisyä käytämme jatkossa ja sepäs onkin hankalaa. Mä en haluaisi kierukkaa enkä mitään hormonaalista, eikä kumpikaan haluaisi kortsuja. Mä käyttäisin mieluiten varmoja päiviä ;), mutta mies ei tietenkään halua. Yks päivä mies mutisi, että sterilisaatio olisi paras ratkaisu, ja siitäkös minä järkytyin! Jos mies tosissaan meinaa sterilisaation hommata, niin en kyllä tiedä mitä teen. Varmaan pimahdan. Onneksi sitä ei vielä tämän ikäisenä ilmeisesti edes saa...



Toinen asia, jossa lapsiluku tulee jatkuvasti mieleen, liittyy lastentarvikkeisiin. Meillä on jo nyt pari isoa kassillista pieneksi jääneitä vauvanvaatteita, ja mies on sitä mieltä että laitetaan ne myyntiin. Ja kaikki tarvikkeetkin voidaan kuulemma sitten myydä, kun niitä ei enää pojallemme tarvita. Mun sydäntä raastaa joka kerta, kun se sanoo jotain tuollaista...



Miten teillä muilla, oletteko " saaneet" säästää vaatteet yms. vauvajutut, vaikka mies on ilmoittanut että ei enää lapsia? Entäs tuo ehkäisy, mitä te käytätte?

Sitten edellisen viestin kysymyksiin vastauksia.



Olen toistaiseksi säästänyt isommat vauvatarvikeet, kuten sängyn ja rattaat ja tuon vähän isommalle tarkoitetun turvaistuimen. Pari kertaan mies on kyllä maininnut et ne sais tuolta hukata, mut siellä ne vaan varastossa ovat ;). Tosin nuorimmainen lapsista vielä käyttää rattaita, et ehkä siksi ne on saaneet tuolla varastossa olla. Vaatteet olen kyl ihan oma-aloitteisesti hukannut, kun olin jossakin vaiheessa itsekkin vakaasti sitä mieltä, et nämä kaksi riittää meille. Eli niin vaan se ihmismieli muuttuu, toivottavasti myös näillä meidän rakkailla miehillä ;).



Olikohan siinä vielä joku toinen kysymys. En nyt niin paljoa voi enää muistaa. Täytyypi sitten vaikka toisella kertaa vastailla siihen...

On todella huojentavaa kuulla että meitä on enemmänkin. Toisaalta surullista tietenkin, mutta voi jakaa omia ajatuksia samassa tilanteessa olevien kanssa.

Viimeksi eilen yritin vauva haaveestani puhua, mutta vastaus oli loppupäivänmökötys. Ainoa toiveeni on siinä kun usein mainitsen että noita vanhoja kehtoja, turvakaukaloa yms. voisi alkaa myymään, niin miehen mielestä sitä ei tarvitse tehdä. Säilytänkö niitä niin kauan kunnes ovat antiikkia?! Tuossa lauseessa elää minun vauvakuumeeni toivo.

Meillä on niin pieni lapsi kotona, että en ole ehtinyt hävittämään hänen tavaroitaan, lähes kaikki on tallessa, jopa pieniksi käyneet vaipat!!

Kuume on koko ajan korkealla, mutta kun mieheni ei edes suostu keskustelemaan asiasta. Se ärsyttää ehkä eniten, haluaisin vain yhden kunnollisen vastauksen kysymykseen MIKSI EI? ( sitä ei varmaan ole kun ei suostu sanomaan =) )

Haaveilen jo vauvantuoksusta, unettomista öistä, niistä pienen pienistä sormista ja varpaista, siitä ihanasta viattomasta katseesta jolla pieni vauva vanhempiaan katselee ja kaikista eniten uudestaan äidiksi tulemisesta, siitä tunteesta jolloin on saanut aikaan ihmeen, oman pienen ihmisen jota ei voi rakastaa ikinä liikaa.

teidän kirjoitukset toisaalta piristää, toisaalta tuntuu vaan niin pahalle. mikä miehiä riivaa?

jaksellaan yhdessä!

tigercat:

Viimeksi eilen yritin vauva haaveestani puhua, mutta vastaus oli loppupäivänmökötys.

Se ärsyttää ehkä eniten, haluaisin vain yhden kunnollisen vastauksen kysymykseen MIKSI EI? ( sitä ei varmaan ole kun ei suostu sanomaan =) )

Kuten jo jossain tuolla aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt antaa aikaa ja tilaa. Noh, viimeksi eilen otin puheeksi, mitä hän on näiden kahden kuukauden aikana miettinyt. Haluaa kuulemma lapsen kanssani, mutta pitää " miettiä vielä" , sen enempää en saanut hänestä irti. Jo asiasta kunnolla keskusteleminen helpottaisi edes vähän tätä oloa, ja voisin edes jotenkin yrittää ymmärtää hänen ajatuksiaan. Tosipaikan tullen keskustelua ei (taaskaan) syntynyt, ainoastaan itkua ja pahaa mieltä. Suru ja paha olo tuntuvat ajoittain niin lohduttomilta ja ylitsepääsemättämiltä. -Eikä oloa paranna oikeastaan mikään, siis siitäkin huolimatta, että viimeiset tentittävät kurssit, gradunteko pitävät kiireisinä, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, käynyt kampaajalla, shoppailemassa jne.

Välillä käy mielessä, miten tämä alkaa pitkällä aikavälillä vaikuttamaan suhteeseemme. Miten teillä muilla?

Ensin marghelle. Minä olen säästänyt osan lasten vaatteista, mutta kaiken suurimman olen myynyt/antanut pois. Olin kauan itsekin sitä mieltä, että meille riittää kaksi lasta. Ja ikäeroakin olisi kyllä kolmanteen sen verran, että olisi ihan kiva ostaa ihan uudet jutut:) Mies ei ole koskaan puuttunut siihen mitä olen halunnut säästää ja mitä en. Minulla ehkäisynä hormonikierukka. On ollut kuopuksen imettämisen lopetuksesta asti. On älyttömän hyvä (ja valitettavan tehokas:)) vaihtoehto, eikä tarvitse kuukautisiakaan miettiä. Nyt tietysti haluaisin siitä eroon, mutten viitsi turhaan poistattaa...



Christina84: minä mietin paljon samaa kysymystä, että mitä tämä tekee parisuhteelle. Meillä tilanne sellainen, että asiasta ei voi mainitakaan. Mieheni hermostuu heti, eikä normaalista keskustelusta tule mitää. Lopputulos on, että minä itken ja mökötän ja mies menee omiin hommiinsa. En haluaisi todellakaan olla kymmenen vuoden kuluttua katkeroitunut ämmä, joka teki miehensä mielen mukaan, mutta en halua tilannetta toisinkaanpäin.En jaksaisi jatkuvaa omantunnon kolkutusta siitä, että joku on toiminut vastoin tahtoaan vain minun takia. Uskomaton tilanne siis! Olen miettinyt pariterapiaa asian vuoksi, mutta jotenkin sekin tuntuu hullulta. Ennen tätä ei ongelmia ole juuri ollut (tai tietysti pieniä, mutta niistä on selvitty puhumalla) ja avioliittomme on ollut hyvä. Mieheni on muutamaan kertaan sanonut suutuksissaan, että tehdään se lapsi, niin jankutus loppuu, mutta en tietenkään tälläiseen tartu. En odota, että hän riemusta kiljuen tulisi joku päivä sanomaan, että haluaisi vielä yrittää yhtä lasta, mutta jonkinlainen oma halu hänellä mielestäni pitäisi olla. Riittäisi, että hän sanoisi, että vaikkei välttämättä enää lapsia lisää tahtoisikaan, niin ei ne elämää huonommaksikaan voi tehdä. Turha toivo... Eilen katsoin Rimakauhua ja rakkautta ja itkin, kun siinä syntyi vauva, eikä mieheni tajunnut taas alkuunkaan. Sekoankohan mä?



Tuntuu hyvältä, että voin kirjoittaa teille:) Kiitos! Minulla ei todella ole ollut ketään, jolle olisin voinut puhua.

melkein kaikki on myyty. Paitsi: pinnasänky. Se vaan jotenkin pyörii varastossa ja musta tuntuu, että jos se lähtisi, menisi viimeisetkin toiveet... Mieskään ei ole siitä sanallakaan sanonut koskaan, vaikka kaiken muun olen myynyt pois. Säästän sitten vaatteita ja muita, kun tiedän, kenelle säästän.

Taidanpa liittyä minäkin tälle listalle, kun kuullosti tilanteenne niin samalta kuin omanikin. Eli yksipuolisesta vauvakuumeesta kärsitään täälläkin.

Meillä on kolme ihanaa lasta, nuorin lähentelee kahta ikävuotta. Itselläni olisi haaveissa vielä yksi, mutta mies ei ole ihan samoilla linjoilla. Välillä hän ei ole sanonut ihan ehdotonta eitä ja ehdin jo vähän toivoa mielen muuttumista, mutta sitten saan palata taas maanpinnalle, kun tulee ei ikinä-vastaus.

Huomaan, että asia on tosiaan alkanut vaivaamaan ja mietin lähes päivittäin sitä, muuttuisiko mieheni mieli vielä jossain vaiheessa, vai jääkö lapsiluku tähän. En viitsi kokoajan asiaa puheeksi kotona ottaa, mutta aika-ajoin ainakin jotenkin tuon toiveeni esiin. Muille en ole asiasta mitään puhunut ja niin paljon tätä mietin, että ajattelin purkaa ajatuksia tätä kautta. Vaikka muutoin en olekaan ollut kovin " palstautuvaa" tyyppiä, olen lähinnä silloin tällöin muiden kirjoituksia lueskellut.

Tavaroista sen verran, että osan olen antanut, tai myynyt pois. Mutta kaikista vaatteista en vielä ole raskinut luopua, enkä tiedä millä verukkeella saisin esim pinnasängyn säästettyä.

Mutta on lohduttavaa huomata, että en ole asian kanssa yksin ja toivottavasti saamme vielä jakaa iloisiakin uutisia!

Christina84: olen itsekin miettinyt tämän vauvakuumeen vaikutusta meidän parisuhteeseen, enkä osaa sanoa onko parisuhteemme laatu vielä ainakaan muuttunut huonompaa kohden. Mielestäni toistaiseksi kaikki on ennallaan. Yritin alussa antaa miehelle tilaa ja aikaa mutta kuumeen vain lisääntyessä ja esikoisen kasvaessa en voi olla miettimättä toista vauvaa, joka olisi minulle niin tärkeä.

Eniten ärsyttää se kun on yrittänyt puhua vauvasta, josta seuraa itkua ja miehen osalta mökötys, menee ehkä max. päivä kun taas juttelemme ja olemme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut! ehkä miehet vain pyyhkivät asiat mielestään tai eivät myönnä niitä tms. turhauttavaa ja väsyttävää. onneksi esikoisesta saan riemua joka päivään!!

unelias: olen itsekin miettinyt kuinka katkeraksi sitä voi tulla jos ei saa sitä " viimeistä" vauvaa, minä en halua olla se joka kaikissa tilanteissa tuo esille sen että meiltä puuttuu yksi lapsi! tiedän että en ikinä voi olla miettimättä sitä millaista elämä olisi ollut jos en sitten saa ylipuhuttua miestäni.

no näillä mennään, hauskaa viikonloppua muille!

Terrorisoin taas tätä ketjua.. Kulunut viikko ja tämä päivä ovat olleet pahimpia hetkeen. Häämessuilla kaason roolissa, ja mitä siellä näkyikään? Upeiden pukujen, sormusten jne lisäksi kantokopissa, kantoliinoissa, vaunuissa, onnellisten isien olilla tuhisevia, sydämet sulattavia pikkuisia, kauniita ja ihania vauvamasuja jne.



Ja kuten arvata saattaa, ilta on ollut yhtä itkemistä, tuntikaupalla. Mutta sentään jotain positiivista; viimeinkin edes hieman oikeaa keskustelua. Kai toiselle pitäisi edelleen yrittää antaa tilaa ja aikaa. Tämän surun kanssa eläminen on vain aika vaikeaa, eikä sitä helpota oikeastaan mikään, vaikka olisi sitten miten paljon mielekästä ja mukavaa muuta tekemistä.



Jos joskus saan sen kovasti, kovasti kaivatun plussan, en edes osaa kuvitella, miten sekoan onnesta.

Tajuan sua äärettömän hyvin! Itse koen samanlaisia tunteita ja, kun jatkuvasti tulee vauva- ja raskausuutisia ympäriltä, niin tuntuu, että järki lähtee. Ja vieraiden ihmistenkin vauvaonni ahdistaa:(

Meilläkin oli tänään pientä aikiuismaista keskustelua. Lähinnä tosin siitä, miten tämä on vaikuttanut parisuhteeseemme. Eilen en edes hyvää yötä toivottanut, kun olin taas mieleni pahoittanut. Jotenkin kaikki kasaantuu tämän yhden asian ympärille ja on vaikea saada iloa irti mistään. Säälittää lapsetkin, kun äiti on äreä ja onneton, eikä niillä ole siihen osaa eikä arpaa.

Tsemppiä jaksamiseen! Haluan uskoa, että meidän kaikkien risukasaan ne auringon säteet vielä osuu!

t. uneton unelias

Mitä teille muille kuuluu?



Tämä viikko on alkanut edes hieman edellistä paremmin. Siitä huolimatta toivon päivä päivältä enemmän, että olisin silloin pari kuukautta sitten tullut siitä ainokaisesta kerrasta ennen miehen mielenmuutosta ja tuumaustaukoa raskaaksi.. mutta ei.