yksipuolinen vauvakuume

Kävin viimeksi kehuskelemassa, että olen ollut paremmalla mielellä, mutta se loppui kyllä lyhyeen. Viime to ja pe mennyt itkiessä ja surkutellessa omaa avuttomuutta ja pahaa oloa. Sairasta sekin, että tuhlaa elämäänsä surkuttelemalla. No sitten perjantaina, kun olin tarpeeksi maassa, niin arvatkaapa mitä tein... Soitin lääkäriajan ja varasin kierukan poiston... taidan tulla hulluksi. Se on vasta kahden viikon kuluttua, enkä todella tiedä mitä aion tehdä sen ajan kanssa. Jos olisin saanut sen samalle päivälle, niin olisin varmasti mennyt. Tuli liikaa miettimisaikaa. Ajattelin sanoa tänään miehelleni, mutta tiedän pahoittavani hänen mielensä:( Kylläpä taas on hankalaa. Mitä mieltä rehellisesti olette, olenko kamalan itsekäs jos menen kierukan poistattamaan ilman toisen hyväksyntää. Aion kyllä hänelle sen siis kertoa. Mulle kierukka on sopinut paremmin, kuin mikään muu ehkäisy, joten sellaiseen en voi vedota. Sanokaapa nyt mulle jotain järkevää.

Tämä ei ole kovin viisasta ja tuskin auttaa, mutta luulen tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Tuo voi olla hyvä ratkaisu; ainakin se pakottaa miehesi miettimään ja keskustelemaan asiasta kanssasi todenteolla, sillä kierukan poiston jälkeen asiaa ei voi vain painaa villaisella ja jättää odottamaan.



Ovis on nyt, ja viimeiset pari päivää olo on ollut sen mukainen. Olo on lohduton, eikä itkulle ole tahtonut tulla loppua. Jotain ollaan koitettu edelleen jutella, mutta asia ei ole edennyt. Oikeammin tuntuu siltä, että vielä muutama kuukausi sitten kun sovittiin pillereiden poisjättämisestä oman vauvan saaminen tuntui niin todelliselta, kun taas nyt se tuntuu ihan mahdottomalta ja kaukaiselta -mielessä on käynyt sekin, mitä jos meille ei tulekaan koskaan vauvaa.



Hänestä asioiden pitäisi antaa " mennä omalla painollaan" . Tässä maailmassa ei tapahtuisi mitään, eikä kukaan saisi mitään aikaan, jos asiat menisivät vain omalla painollaan. Maailmassa kun on vain muutamia luonnonvoiman kaltaisia asioita, joille ei voi itse tehdä mitään. Minne se tunne, että hän itse otti pillereiden poisjätön uudelleen puheeksi mun sitä ehdotettuani ja kertoi haluavansa lapsen katosi? Päivät menevät ihan sumussa, eikä mikään tunnu oikein miltään/helpota oloa tai tuo elämäniloani takaisin. Hän ei tunnu ymmärtävän sitä, miksi mun on jatkuvasti, kuukaudesta toiseen, niin helvetin paha ja tuskainen olo, itken tuntikausia jne. Surun mitätöinti tuntuu olevan viimeinen asia, joka auttaa. Sen sijaan tarvitsisin tähän(kin) hänen tukeaan ja läsnäoloaan.



Voimia...meille kaikille!

En sanois että kierukan poisto on kamala rikos. Ite en suostuis edes laittamaan (lähinnä kovan vauvakuumeen takia juuri). Mies huolehtikoon ehkäisystä, miks naisen pitäis? tai sitte homma jotenki puoliksi. ??

Mietin taas eilen miten saisin tän kuumeen edes hieman laskemaan, mutta epätoivoiselta tuntuu.

Näin yhtä kaveria jolla myös yksi lapsi ja mies ei halua toista oli oikeastaan todella helpottavaa päästä puimaan asiaa yhdessä! Suosittelen. En edes tiennyt että hänen miehensä ei halua enempää lapsia kun ilmaisin miten surullinen olen ja miten kova vauvakuume minulla on.

Ehkä eniten minua huolettaa se että oma lapsi joutuisi kasvamaan ilman sisaruksia! (itsellä 2) Juuri tällä hetkellä haluan sen toisen lapsen enemmän kuin mitään muuta. Mietin koko ajan miksi minun mielipidettä ei oteta huomioon. Olen nyt yrittänyt olla sanomatta miehelle mitään, mutta vaikeaa se on ja luulen hänen huomaavan kun välillä itkeskelen salaa ilman sen kummempaa syytä...

Olen TODELLA onnellinen teidän puolesta joilla on enemmän kuin yksi lapsi, mutta vauvakuumeen ymmärrän myös! Voisin hyvin kuvitella jos saisin vaikka 2 lasta lisää että haluaisin vielä neljännen! Nyt yritän vain miettiä miten saisin sen pikkukakkosen... Ja teille joilla ei ole vielä lapsia ollenkaan toivon todella sydämmestäni että saatte miehenne ylipuhuttua, sillä mikään ei voita sitä tunnetta kun sen oman nyytin saa sairaalassa syliin.

voimia kaikille!

Varovasti tulin tänne vauvakuumepuolelle kurkkimaan ja löysin kuin löysinkin tämän itsellenikin sopivan ketjun. Mielenkiintoista lukea muiden enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa olevien juttuja.



Eli meillä tilanne on se, että lapsia on ennestään kaksi, neljä- ja kaksivuotiaat. Kahdesta lapsesta on aina puhuttu, ja itsekin pidin sitä alun perin sopivana määränä. Mutta niin vaan mieli on minulla muuttunut ja nyt tuntuu kovasti siltä, että perheeseemme mahtuisi vielä yksi lapsi. Jossain määrin tältä on tuntunut jo yli vuoden verran, mutta alkuun torjuin ajatuksen itsekin. Nyt viimeisten kuukausien aikana tunne on vain vahvistunut vahvistumistaan, enkä välillä meinaa iltaisin unta saada, kun mietin vain tätä asiaa.



Tilanteeni poikkeaa siinä mielessä monien teidän tilanteesta, että kovin voimakkaasti en ole vielä toiveestani miehelleni edes puhunut. Vähän olen kyllä vihjaillut ja asenne on ollut aika torjuva. Torjuvan asenteen takia en kai oikein uskallakaan ottaa asiaa kunnolla puheeksi, pelkään niin kovasti ehdotonta vastustusta. Jotenkin mukavampi elää toivossa. Vaikka typeräähän tämä on, sillä ei tämä asiasta puhumattomuuskaan asiaa vie eteenpäin.



Syyt siihen, että kaksi lasta on mieheni mielestä kolmea parempi vaihtoehto, ovat lähinnä taloudellisia. Eli kolmas lapsi vaatisi isomman asunnon jne. Ja raha ei tunnu muutenkaan riittävän, vaikka molemmat käydään töissä. Eikä mies kyllä ole myöskään mikään vauvaihminen, vaan iloitsee suunnattomasti siitä, että lapset ovat jo niin isoja, että niiden kanssa voi touhuta ja kulkea enemmän ja helpommin. Olen itsekin pitkälti samoilla linjoilla, eikä päätös haluta kolmatta ole itsellenikään ollut siis mikään itsestäänselvyys. Ei minuakaan innosta hirmuisesti sitoutua asuntolainoihin, joita maksetaan vielä eläkkeellä, enkä ole itsekään mikään hirmuinen vauvaihminen (vaikka omien lapsien kanssa jokainen vaihe, myös vauvavaihe, on tuntunut kyllä aivan ihanalta). Mutta mielestäni tätä asiaa ei vaan voi pelkällä järjellä ajatella, lapset ovat tuoneet elämäämme niin paljon onnea ja iloa, että taloudelliset asiat ovat siinä sivuseikkoja, toimeen kun tullaan joka tapauksessa ihan mukavasti.



Niin, ja ehkäisynä meillä on kuparikierukka. Aivan varmin mahdollinen ehkäisymuotohan tuo ei ole, mutta kun todennäköisyys raskautua vuoden aikana on 0,4 %, niin kyllä vahingon toivominen tuntuu hieman epätoivoiselta. Ikääkin alkaa vähitellen olla sen verran, että lasta pitäisi kyllä alkaa ihan oikeasti yrittämään, jos sellainen vielä halutaan.



Tulipa tässä pitkästi vuodatettua omasta tilanteesta. Mutta tavallaan tuntuu ihan mukavalta pukea näitä sisälläni olevia ajatuksia sanoiksi. Nyt pitäisi vain löytää sopiva hetki puhua näistä ajatuksista kotonakin¿

Ah ja voi, kun eläydyn teidän kirjoituksiinne. Meillä on kuulemma lapsiluku myös täynnä, iltatähteä en siis toiveistani huolimatta saa. Mies tekee paljon töitä ulkomailla, on aina puoli vuotta poissa ja sitten vastaavasti puoli vuotta kotimaan töissä. Hän on vahvasti kantansa ilmoittanut, että jos lapsia vielä lisää tulisi, haluaisi hän olla Suomessa ja nähdä lastensa kehittyvän, ja on toki kokenut siis senkin puolen, että lapsi tuskin isäänsä tuntee, kun isä on ollut niin pitkään poissa. Ymmärrän siis mieheni kannan, mutta ei se poista vauvakuumettani. Työkuviot hänellä eivät ole muuttumassa, joten ei tässä vaihtoehtoja juurikaan ole. Helpottavaa siis lukea, että muutkin tuskailevat samoissa ajatuksissa, vaikka meillä itse kullakin omat syymme ja elämäntilanteemme onkin.

Voimia jokaisen teidän elämään, toivottavasti jotain meistä onnistaa :-)

Unelias oli tehnyt rohkean vedon! Vai joko olet ajan perunut ;-) Itselläni on ollut hormonikierukka pian 1,5vuotta. Alkuun ei ollut mitään oireita, paitsi heti laiton jälkeen tiputteluvuotoa. Nyt syksystä lähtien minulla on ollut kovia päänsärkyjä + oviksen aikaan ja pari päivää ennen menkkoja tuskaisia mahakipuja, välillä heikotusta ja pahoinvointiakin. TIEDÄN, ettei noi ollenkaan välttämättä johdu kierukasta, vaan voivat olla ihan vaan normaalia " paluuta arkeen" raskauksien ja imetysten jälkeen + jumissa olevien hartioiden & niskojen tuomia oireita. Ja pahoinvointi + heikotus menkkojen aikaan on varmaan jotain valeraskautta tässä vauvakuumeessa :-) Mutta kovasti olen miehelle vinkkaillut että varmaan johtuvat kierukasta... Muutaman kerran mies on sanonutkin että mene sitten ottamaan se pois! Mutta kun kysyn, että mitäs sitten, pillereitä en ainakaan ala syömään, on vastauksena että käytetään kortsua.



Ja tässä tullaankin mun pulmaani. Me kumpikaan ei tykätä kortsun käytöstä, ja tiedän että se jäisi välillä käyttämättä. Kortsuihin kyllästyttyään mies voisi lämmetä paremmin vauva-ajatukseenkin. Mutta kun itse haluan että mahdollinen lapsi on molemmille toivuttu eikä suunnilleen " väkisin vahinkona" tehty. En mitenkään voisi huijata miestä lapsentekoon. Ja kun en ole varma johtuuko mun oireet oikeasti kierukasta, enkä siitä haluaako mies ikinä sitä neljättä tenavaa, niin en " uskalla" mennä kierukkaakaan poistamaan. Loppuikääni kun en halua niiden kortsujen kanssakaan pelata...



Ja tämä nyt menee jo ihan tän pinon ulkopuolelle, mutta kun tietäisi itsekin varmaksi mitä haluaa. Toisaalta sydän ja syli kaipaa valtavasti lasta (ja nimenomaan lasta, ei vaan vauvaa), mutta järki laittaa hanakasti vastaan. Ja jotenkin tuntuu nyt siltä, että pitää kuunnella järjen ääntä, kun kerran se mieskin haraa vastaan. Jos mies olisi myöntyväinen, tiedän että se järki lentäisi hetkessä romukoppaan. mutta nyt en halua itseäni hajottaa haaveilemalla liikaa turhia. Eli mitähän sitten pyörin täälä ja vatvon kierukan poistamista?! Kai sitä vaan on omia ajatuksiaan johonkin purettava.



Sen verran vielä kommenttia aiempiin keskusteluihin, että meillä on jo 7 paikkainen auto (Chrysler Voyager -99) ja asunnossakin muuten tilaa mutta omaa huonetta ei neloselle riittäisi. Isoimmat taloudelliset syyt on siis " voitettu" , mutta enemmän tässä painaakin miehellä oma jaksaminen ja " helpolla" pääseminen.

Olen siis lukenut (ja aiemmin kirjoitellutkin) myös Neliapiloiden pinoa, ja siellähän noista auto- ja asuntoasioista oli puhetta eikä täälä. Sori...

Olen purkanut tähän ketjuun niin paljon huonoja hetkiäni ja pahaa oloa, että vaihteeksi jotain hyvääkin :).



Viime viikon alku oli yhtä isoa tuskaista huonoa hetkeä. Jo kaupungilla liikkuminen, vaunuilijoiden ja varsinkin pikkuisten näkeminen sai palan kurkkuun. Lapsi tuntuu olevan hämmästyttävän monille itsestäänselvyys.



Vaikka tilanne ei ole muuttunut miksikään, on olo sentään vähän parantunut. Päätin yrittää olla vaivaamatta mieltäni suhteemme ulkopuolisilla asioilla, joiden, ainakin jossain määrin, kuvittelen vaikuttavan tähän tilanteeseemme. Niille asioille kun on hyvin vaikea tehdä itse mitään, enkä todellakaan halua olla vuosien kuluttua katkeroitunut akka, joka myrkytti niiden vuoksi oman mielensä. Toisaalta ymmärrän myös jollain lailla miehen näkökulmaa, mutta se ei silti tarkoita, että allekirjoittaisin ne asiat kokonaisuudessaan. Hän sentään haluaa lapsen. Olisi huomattavasti isompi asia, ellei hän haluaisi sitä ollenkaan. Rakastan miestäni, mielettömän paljon. Se, että tästä samasta asiasta riidellään ja itketään viikoittain, tuskin vie asiaa millään tavalla eteenpäin. Sen sijaan tarvitsen hänen tukeaan ¿mitä hän parhaansa mukaan yrittääkin tehdä. Tiedän, että vaikeita hetkiä on vielä ties kuinka paljon edessä ennen _plussaa_, ja juuri niihin hetkiin tarvitsen häntä, en riitelyä.

Tästä se taas lähtee, uusi viikko uudet kujeet! Päivä lähtenyt hyvin käyntiin, kun harvemmin maanantait sitä tekee.

Vauvoja mietin koko ajan, olisi kai helpompaa olla miettimättä, mutta kun ei vaan kykene. Varmaan olisin enemmän motivoitunut jos pystyisin olla ajattelematta vauvoja koko ajan... Eipä kellään sattuis olee vinkkejä siihen? Miten voin olla miettimättä vauvoja? (tietty itsekin tiedän sen että ainakaan vauva lehden sivuilla pyöriminen ei paljon auta..)

Ja mikä sen ihanampaa tällä viikolla näen kaverin vastasyntyneen vauvan! Harmikseni vaan kuume tuskin siitäkään laskee...

Olen kuitenkin hieman toiveikas vauvan suhteen, luulen että saan vielä jollain konstilla miehen suostumaan siihen! pakko saada!

hauskaa alkanutta viikkoa kaikille!!

Hei!



Olen nuori (20v.) ja lapsia ei siis vielä ole, mutta kuume on erittäin kova... Tiedän toki, että minulla on vielä aikaa odotellakin. Mutta miksi ihmeessä odottaa? Monet sanovat (kuten myös kihlattuni), että kannattaa nauttia ajasta ennen lapsia ja tehdä asioita jotka hankaloituvat lapsen myötä. Mutta mitä minä ja mieheni tehdäänkään? Minä luen vauvalehtiä ja mies pelaa tietokoneella PÄIVÄT PITKÄT! Minusta emme menettäs mitään lapsen myötä, pikemminkin päinvastoin: saisimme ELÄMÄN!



Huoh... Kun aloimme seurustella 3v sitten, mies sanoi, että haluaa lapsia nuorena, jotta jaksaminen on sitten kohdillaan. No niin just, nyt on kyllä mieli muuttunut. Mies sanoo, ettei ole valmis isäksi, ja että me kyllä keretään muutaman (3-5) vuoden päästä! Olen monesti, niin monesti, ajatellut, että mitä jos jätän tahallaan pillerin ottamatta... Mutta en pysty tekemään sitä, koska se tuntuisi suoranaiselta petokselta miestä kohtaan.



Tämä odottaminen tuntuu pelkästään ajan hukkaamiselta, koska emme tee (lähinnä juuri mieheni ei tee) mitään järkevää... Tietokone on vallannut hänen elämänsä ja minä kaipaan elämääni sisältöä - lapsen.



Voisitteko kertoa omia kokemuksianne, kuinka saitte miehen suostuvaiseksi ensimmäisen vauvan yrittämiseen?

On tuntunut vaikealta tulla kirjoittamaan, vaikka minulle kuuluukin hyvää. Viime viikolla tapahtui nimittäin ihme, jota en uskonut ikinä tapahtuvan. Varmaan jo arvaatte. No kerron kuitenkin alusta asti. Alku viikko meni tavalliseen tapaan. Mieli maassa ja kaikki ahdisti. Töihin lähtökin tuntui tuskalta, koska kaipasin vaan kotona oloa. En myöskään saanut sanottua miehelleni, että olen varannut kierukan poiston, koska pelkäsin hänen ahdistuvan siitä ja tuntevan kamalaa painostusta. Torstaina sitten kirjoitin hänelle pitkän tekstiviestin, jossa taasen kerroin tuntemuksiani. Illalla hän tuli luokseni ja sanoi, että tehdään se lapsi. Olen kuullut tuon lauseen ainakin kymmenesti aiemminkin, mutta sitä on aina edeltänyt riita, enkä ole koskaa sitä ottanut tosissani, eikä mieheni ole koskaan ollut tosissaan. Nyt hän kuitenkin kuulosti erilaiselta. Keskustelu jäi lyhyeen, kun lapset tulivat sen " sotkemaan" , mutta myöhemmin hän oli edelleen samaa mieltä. Ihmettelin tilannetta ja olin aivan häkeltynyt. Kysyin, mitä olin tehnyt, jotta hän muutti mielensä. En kuulemma mitään... Hän oli kuunnellut aamulla Voicea (muistaakseni) ja siellä oli ollut haastateltavana pastori, joka oli puhunut nykyajan avioliitoista ja niiden kariutumisesta. Tämä pastori oli myös puhunut, että toista ei voi muuttaa ja toisellekin osapuolelle pitäisi pystyä antamaan tilaa parisuhteessa. Tälläinen asia muutti siis mieheni mielen:) Kuulemma osansa oli myös tekstiviestilläni.

Vuosi melkein kului siis siitä, kun otin asian ensimmäisen kerran puheeksi. Ja vuoteen mahtui paljon ja suuria tunteita. Riitoja ja itkuja toistensa perään ja minun alituista pahaa oloa. Ärtymistä turhasta (ja aiheestakin), ahdistusta ja ties mitä. Moneen kertaan mietittiin erilleen muuttoa ja eroa, mutta tosissaan ei kumpikaan sitä halunnut. Ja nyt ollaan tässä. Olo tuntuu hyvältä ja se on ihmeellistä. Toki mietin, että entä jos miehen mieli muuttuu, mutta hän ei kyllä ole sen tyyppinen, että toimisi niin. Enkä usko, että hän tämän kaiken jälkeen haluaisi enää kokea itsekään samaa. Luulen, että onnellinen vaimo merkitsee kuitenkin hänelle aika paljon. Mietin kyllä myös sitä olenko nyt hänelle jotain velkaa lopun elämäni. Kuulemma en mitään. Harrastuksensa hän haluaa pitää, mutta niin hän on saanut ne tähänkin asti pitää. Ja uskon, että hän on kyllä asian tarkkaan miettinyt ja monelta kantilta, niin kauan on tätä asiaa meillä väännetty.

Tiedän kokemuksesta myöskin, että ei ne lapset pelkällä tahdolla tule, mutta nyt ei ainakaan kukaan ihminen ole minulta mahdollisuutta vienyt. Katsotaan sitten miten luonto päättää.

Tuntui tosiaan vaikealta tulla tänne kertomaan. Ajattelin kuitenkin, että ehkä tämä antaa toivoa muillekin. Oma mieheni oli todellakin ajatusta vastaa 110%:sti ja nyt kuitenkin mieli muuttui. Tsemppiä kaikille teille! Käyn kyllä ketjua vielä lukemassa ja toivon saavani teidät kaikki seurakseni tällä puolella johonkin toiseen ketjuun ja ajallaan odotuspuolelle:) Kauniita talvipäiviä toivotellen: Unelias

Kyllä ihania uutisia on aina kiva lukea :-) Ja aivan varmasti antaa toivoa myös muille!



).( Itse olen haaveillut vauvasta n. kolme vuotta ja viime kesänä mies " antoi lupauksensa" . Poistatin kierukan ja aloitimme yrityskierrot. Tällä hetkellä menee clomit ja piina päivät käsillä. Meillä valitettavasti mies on alkanut perua lupaustaan ja pelkään että yritys loppuu :(

Tällä en halua lannistaa sinua unelias vaan päinvastoin. Uskon että miehesi on todellakin ajatellut asioita syvällisesti ja tehnyt oikean ratkaisun.

Meillä tilanne varmasti juuri syntynyt mun " vouhkaamisesta" , hormonien heittelystä, odotuksesta, toivosta ja aina pettymyksestä. Mieheltä en juuri tukea ole saanut, joten pahaa oloa on riittänyt ja koko perhe on siitä valitettavasti joutunut kärsimään. Luulen että meillä miehen pään on kääntänyt minun käytökseni -te olette päässeet siitä jo yli!

Pelkään pahoin että jos tämä yrityskierto menee mönkään, se jää viimeiseksi :( Siksi tunnun kuuluvani tänne puolelle, en halua ketään " yrityspuheillani" ärsyttää.



Toivotaan että saisimme miehiimme tartutettua meitä naisia niin piinaavastikkin vaivaavaa vauvakuumetta!!!!!!!! Silloin he ymmärtäisivät meitä naisia paaaaljon paremmin!

" Kiva" että on muitakin kohtalotovereita. Mulla on kaksi lasta, kohta 5 ja 7 vuotiaat. Ajattelin aina, että sitten kun esikoinen menee eskariin, mä jäisin hoitamaan lapsia kotiin. No, nyt hän on eskarissa ja minä visusti töissä. Sitten ajattelin että kun esikoinen menee kouluun, olisi mun ihana olla kotona. Pitäisikö seuraavaksi ajatella, kun kuopus menee eskariin.... Mun gyne sanoi mulle, että se ehkäisee, joka haluaa ehkäistä. Ehkä otan kierukan keväällä pois ja jätän asian miehen huoleksi. On tosi kauheaa elää odottaen jotain ja joku epämääräinen kaipuu rinnassa, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, lapset ja talot ja työpaikat ja kaikki... Mies ei vain halua kolmatta, kun kaksi on hänen mielestään riittävätsi.

Unelias: Aivan älyttömän ihania uutisia! Onnea paljon!!!!



Siis laitan nyt oman miehen kattoo vauvaohjelmia ja lukee jotain järkeviä artikkeleita missä kerrotaan sisarusten tärkeydestä!! Olen taas katsonut nelosen meille tuli vauva -ohjelman ja olen aivan tulisilla hiilillä!!! Pakko saada se vauva, pakko pakko pakko! Mies on nyt jostain kaivanut tekosyyksi sen että on niin vanha (35!!) Miten 35 on muka liian vanha??? apua mikä turha tekosyy, olis jättäny sanomatta.



Miten te muut olette yrittäneet saada miehen suostumaan vauvaan?

Musta tuntuu että olen jo tehnyt kaiken mahdollisen, ottanut kavereiden lapsia (6kk-2v) hoitoon, selittänyt varmaan sata kertaa miten kovasti haluan toisen vauvan, yritän vedota siihen että lapsella pitäisi olla sisarus yms.

Eka lapsemme oli iloinen vahinko, eli en saanut suostuteltua miestä, mutta eipä itseänikään vauvakuume silloin vaivannut! Koko raskauden aikana en edes miettinyt miten ihanaa elämä vauvan kanssa tulisi olemaan, mutta heti kun vauva syntyi sanoin sairaalassa että näitä haluan sitten lisää... Silloin se kuume iski ja pahentuu koko ajan kun muksu kasvaa. Mies ei ollut vahingosta kovin iloinen, minä pelkästään järkyttynyt, mutta päätimme kuitenkin itkujen yms. jäkeen pitää vauvan. Huom! Siis vahinko kävi kun kerran olimme pienessä humalassa ja ehkäisyä ei käytetty. Kiitos sille humalalle!



pitänee mennä antamaan esikoiselle ruokaa!

Meillä kanssa vaivaa yksipuolinen vauvakuume. Tosin meillä on mies sanonut ettei se vauva mikään mahdottomuus ole,muttei silti ole kovinkaan innokas.



Meillä on kyllä jo kolme lasta, 3v8kk vanhat kaksoset ja 9,5kk vauva. Olen aina halunnut ison perheen ja jotenkin tuntuu että ihan selvästi tästä meidän porukasta puuttuu vielä yksi. Itse tuntuu että hyvin jaksaisin ja viihdyn kotona. Enkä nyt siis puhu että tällä sekunnilla kierukka pois ja hommiin, mutta ehkä tuossa vuoden päästä vois olla aika mukava ajankohta antaa neloselle lupa tulla.



Mies ajattelee kaiken niin järkevästi, rahatilannetta ja kaikkea. Isompaan asuntoon ollaan kuitenkin muuttamassa keväällä ja mies on katsonut isompaa mutta vanhempaa autoa,kuin mikä tämä nykyinen on. Että sen puolesta ei olis neloselle mitää estettä. Ainut on se että kun opiskelen vielä, opiskeluja on useampi vuosi vielä edessä, nytkin käyn neljänä iltana viikossa koulua, kun mies tulee töistä.

Olen yrittänyt sanoa että voinhan opiskella vauvan tuloon asti ja sitten taas aloittaa pikkuhiljaa opintoja, kaksoset olisivat kuitenkin jo vauvan syntymän aikaan vähän vajaa kuus ja juniorikin olisi melkein 3v. Että ne vaan eskariin ja kerhoon syksyn tullen ja samaan tapaan voin opiskella kuin nytkin.



Onhan se siis ihan totta että tiukempaa on mitä enemmän lapsia, tosin alkuun saisin kunnon äitiyslomarahat ja tietty sen yhdestä lisää lapsilisiä. Ja tuleehan sekin päivä kun koko katras hoitoon, mutta silloin jo kaksoset todennäköisesti ovat koulussa ja ei olis kuin nämä kaksi maksettavana tarhaan.



Mies aina vaan sanoo että onhan meillä aikaa tehdä 10 v päästä vielä iltatähti tai kaksikin. Minä vain haluaisin tehdä nyt lapset, ei tarvitse 10 v päästä taas aloittaa kaikkea alusta kun nämäkin lapset ovat jo isoja.



Laihduttaakkin pitäs aika rankasti ennen nelosen yritystä, joten sen takia olen yrittänyt miehelleni sanoa että mitäs jos vuoden päästä, olisin kerinny laihduttaa koko vuoden. Saisin itsekkin tästä lisämotivaatiota karistaa kiloja. Mutta eipä tuo miestä paljon hetkauta, melkein tiedän että yks päivä vaan tokaisee, tehdään se lapsi ja sitten siin ä jää laihdutukset aika vähälle:)

ei kannata lukea jos et halua vanhojen luuskien jäkätystä kuulla :-) tai lue ja jätä kommentti omaan arvoonsa.



mutta kannattaa hankkia oma elämä ennen lasta - lapsi on huono ratkaisu, jos tuntuu että omaa juttua ei ole löytynyt tai sisältöä elämässä ei ole. se tilanne lyö vain entistä kovemmin naamalle sitten kun lapsi kasvaa. ja lapsikin on myöhemmin vain tyytyväinen, että äidillä on ollut jotain muuta sisältöä elämässään kuin hänen hoitamisensa.

Selvä. Menenpäs sitten pelaamaan tietokoneella...

Voi kuinka mukava kuulla, että tämän ketjun aloittanut Unelias on pääsyt vauvahaaveissaan eteenpäin! Täytynee ottaa itseäkin niskasta kiinni ja alkaa vakavasti keskustelemaan vauvasta kotona.



En tiedä miten kalliopen viesti liittyi tähän ketjuun, ainakaan ko. henkilö ei maininnut mitään omasta yksipuoleisesta vauvakuumeestaan. Itsekin olen taatusti näillä keskustelupalstoilla siitä vanhemmasta päästä, mutta itselläni Sandrahin viesti ei kyllä herättänyt lainkaan samanlaisia tuntemuksia. Mielestäni on vain hienoa, että joku ymmärtää jo noinkin nuorena perheen tärkeyden. Itselläni kyllä sitä ns. omaa elämää oli jo ennen lapsia, jopa siinä määrin, että lykkäsin lapsien hankintaa pitkälle päälle kolmenkymmenen, koska koin joutuvani luopumaan lasten myötä niin paljosta. Saadessani esikoiseni syliini ensimmäisen kerran, koko arvomaailmani kuitenkin muuttui täysin. Kyllä minun elämäni oli ollut kivaa ja elämisen arvoista ennen lapsiakin, mutta lasten myötä elämäni on ollut jotain niin paljon " suurempaa" , ettei sitä oikein voi sanoin kuvailla. Nuorena perheen perustaneet ehtivät kyllä rakentaa sitä omaa elämää lasten ollessa vanhempia. Ihminen joka tapauksessa muuttuu niiden vuosien aikana, jotka omistaa perheelleen ja omat halut saattavat olla hyvin toiset kuin ennen perheen perustamista.



Jos olisin aloittanut lasten hankinnan hieman nuorempana, en välttämättä olisi nytkään kirjoittamassa tähän ketjuun, sillä voisin rauhassa miettiä kolmannen lapsen tekoa myöhemminkin. Ajan kanssa mieskin olisi varmasti helpommin innostettavissa asian suhteen. Mutta jos nyt lykkään lapsen hankintaa muutamalla vuodella, ei lapsen saaminen enää olekaan välttämättä niin helppoa, olenhan silloin jo yli neljänkymmenen.

Olin 21 v kun kaksoset syntyivät, 24 kun nuorin syntyi ja nyt haaveilen olevani 26-27 vuotiaana neljän lapsen äiti.

Olenkin miettinyt monesti mitä ihmettä tein ennen lapsia.. Istuin sohvalla, kävin töissä ja istuin baareissa, kyllä näistäkin hohto jo muutamassa vuodessa karsiutuu.

Ei meillä olisi silloin ollut varaa lähteä matkustelemaan, elettiin sitä tasaisen tappavaa arkea jo tuolloin.

Olen onnellinen että meille lapset tulivat ajoissa, samaan aikaan suoritan koulua ja suoritan sitä vähän kotona olon jälkeenkin, mutta koen tämän hyväksi tavaksi meille ja ompahan sitten kunnon ammatti kun lapset tulevat siihen ikään kun sitä rahaa todella tarvitaan.



Olen 41v kun kaksoset ovat 20v,nuorinkin 17v, nuori siis vielä elämän mahdollisuuksille ja luulen että silloin sitä siten on rahaa ja oikeasti nauttii omasta ajasta ja matkustelusta kun on niin pitkään ollut kotosalla lasten kanssa ja suorittanut koulua.



Helpoin vaihtoehtohan tämä meidän valinta ei ole,mutta jokaiselle löytyy varmasti omansa, meidän muiden täytyy muistaa kunnioittaa sitä!

Heippa kaikille,



taustalta olen seurannut tätä keskustelua säännöllisesti. Olen saanut miehen suostuteltua siihen, että maaliskuussa kierukka lähtee ja siitä eteenpäin mennään kumiukoilla eteenpäin.. ;) Ja olen merko varma että kyllästyy piankin niiden käyttöön ja sittenhän raskautuminen olisi mahdollista. Pitäkää peukkuja!