Raskaudenkeskeytys, onko ihan kamala kokemus?

itselleni henkisesti ei ollut. Tai alkuun oli, tunsin helpotusta ettei tarvinnutkaan sopeutua vauvan tuloon, ja että mies ei jättänyt minua (mies sanoi että jättää jos en tee aborttia). Mutta vähitellen alkoi pyöriä päässä ajatukset siitä miten nyt voisin olla raskaana, miten mulla nyt olisi vauva, minkä ikäinen lapsi nyt olisi... Usein olen itkenyt sitä että heitin elämän roskikseen niin typeristä syistä kuin pitääkseni äijän joka kumminkin jätti minut muutaman kk päästä vaikka teinkin abortin... Asiaa ei paranna se etten ole myöhemmin enää löytänyt miestä ja olen jäänyt siis lapsettomaksi. Tapatin ainoan lapseni mitä tulen koskaan kantamaan. Ei hyvä.

Jos itse on varma abortista, se on lähinnä helpotus, vaikka ei mikään mukava toimenpide olekaan.

Jos suostus iihen toisen mieliksi vaikka itse haluaisikin lapsen voi olla huomattavasti inhottavampi kokemus.



Mitä nopeammin tehdään, sen parempi.

itselleni henkisesti ei ollut. Tai alkuun oli, tunsin helpotusta ettei tarvinnutkaan sopeutua vauvan tuloon, ja että mies ei jättänyt minua (mies sanoi että jättää jos en tee aborttia). Mutta vähitellen alkoi pyöriä päässä ajatukset siitä miten nyt voisin olla raskaana, miten mulla nyt olisi vauva, minkä ikäinen lapsi nyt olisi... Usein olen itkenyt sitä että heitin elämän roskikseen niin typeristä syistä kuin pitääkseni äijän joka kumminkin jätti minut muutaman kk päästä vaikka teinkin abortin... Asiaa ei paranna se etten ole myöhemmin enää löytänyt miestä ja olen jäänyt siis lapsettomaksi. Tapatin ainoan lapseni mitä tulen koskaan kantamaan. Ei hyvä.

Lääkkeellinen keskeytys. Ei ole jäänyt vaivaamaan.

henkisesti rankka juttu. Tuskimpa tuo suhde miehesi kanssa tulee jatkumaan, kun haluatte lapsenne tappaa.

toimenpide ei tuntunut missään, eniten ehkä häiritsi sellainen vaivaannuttava hienotunteisuus mikä yleisesti osastolla vallitsi. Siis kaikki hoitajat toki tiesi mikä toimenpide oli kyseessä mutta kaikki oli ylen kohteliaita ja ehkä jopa vähän yliystävällisiä. Sellainen tavallinen nuiva asiallisuus olis riittänyt ihan hyvin.



Itsellä keskeytys oli selkeä ja kirkas juttu, muutaman päivän oli ehkä mieli vähän herkällä ilmeisesti hormonien vaikutuksesta. Kaduttanut ei hetkeäkään.



Ja miehen kanssa ollaan edelleen yhdessä, aikaa tästä jo kohta 13 vuotta ja sen jälkeen on lapsia saatu useampia yhdessä.

Mulle tehtiin keskeytys viikolla 4-5 kaavinnalla humautusnukutuksessa (ei Suomessa). Ei ollut paha. Henkisesti en varmaan koskaan pääse täysin asian yli. Meillä on jo kaksi lasta emmekä olisi voineet pitää kolmatta vaikean taloudellisen tilanteen takia. Usein käy mielessä tuo syntymätön vauva, minkä ikäinen olisi nyt jne.. En kadu kuitenkaan koska abortti oli siinä tilanteessa ainoa järkevä ratkaisu.

Olin suunnilleen samalla viikolla kuin sinä kun minulle jouduttiin tekemään keskeytys. Kävin ensin ottamassa sairaalassa pillerin joka keskeytti kiinnittyneen munasolun toiminnan, ja seuraavana päivänä kävin sairaalassa sen verran makailemassa vuoteella kahden muun pillerin jälkeen että odottelin menkkojen alkavan. Niin yksinkertaista. On se hyvä, että meillä Suomessa naisilla on tällainen mahdollisuus päättää omasta kehostamme. Toisilla ei ole..

itselleni henkisesti ei ollut. Tai alkuun oli, tunsin helpotusta ettei tarvinnutkaan sopeutua vauvan tuloon, ja että mies ei jättänyt minua (mies sanoi että jättää jos en tee aborttia). Mutta vähitellen alkoi pyöriä päässä ajatukset siitä miten nyt voisin olla raskaana, miten mulla nyt olisi vauva, minkä ikäinen lapsi nyt olisi... Usein olen itkenyt sitä että heitin elämän roskikseen niin typeristä syistä kuin pitääkseni äijän joka kumminkin jätti minut muutaman kk päästä vaikka teinkin abortin... Asiaa ei paranna se etten ole myöhemmin enää löytänyt miestä ja olen jäänyt siis lapsettomaksi. Tapatin ainoan lapseni mitä tulen koskaan kantamaan. Ei hyvä.

Miten niin ainoan lapsesi?

on jo ikää 38 v eikä miestä vieläkään joten näyttää erittäin todennäköiseltä että lapsettomaksi vanhaksipiiaksi jään.

Lähinnä henkinen puoli minua jännittää. En itse haluaisi tehdä keskeytystä, koen sen jotenkin vääränä. Mieskään ei siihen painosta, mutta mielipidettä kysyessä kallistuu kyllä selkeästi keskeytykseen. Meillä molemmilla on jo lapsia, suhteemme on ihan tuore. Mies sanoo kuitenkin, että päätös on minun. Tilanteemme ei ole mahdoton(tai minun) vauvan saamiselle. Mietin, että katuisinko lopun elämääni päätöstä, jos keskeytän raskauden. Vaikeaa. ap

Ja henkisesti raskasta se on aina vaan. Toisesta on aikaa pian 14 vuotta, toisesta muutama. Ensimmäistä en kadu, mutta suren vieläkin joskus ja ajattelen minkä ikäinen lapsi olisi.



Toimenpide oli silloin fyysisesti rankka, sillä jouduin synnyttämään sikiön. Mistään ei kerrottu etukäteen enkä osannut valmistautua. Henkisesti olin aivan turta ja ajattelin vain, että olen ansainnut kaiken tämän. Masennuin keskeytyksen jälkeen pahasti ja toivuin vasta kun sain esikoisen.



Toinen keskeytys oli lääkkeellinen ja aivan raskauden alkumetreillä. Fysisesti se oli helppo, mutta ilmeisesti jotain jäämiä jäi, koska tiputteluvuotoa oli kuukausitolkulla ja ensimmäiset kuukautiset olivat sellaiset, että luulin kuolevani: muutaman tunnin aikana vuosin varmaan puolisen litraa.



En masentunut, mutta parisuhteeseemme tämä vaikuttaa. Ajattelen, että mies ei halua lapsia minun kanssani, etten kelpaa hänelle. Tiedän kyllä, että tästä ei ole kyse, mutta tunnetta en saa torjutuksi. Koen myös syyllisyyttä ja joskus ajatus siitä, että olen kääntänyt selkäni kahdelle lapselle ja kieltäytynyt ottamasta heitä vastaan, painaa minua. Sitten ajattelen, että elämään kai kuuluu sekin, että takana on kamalia tekoja joiden kanssa pitää elää. Ajattelen myös, että en voi antaa elämäni, miehen elämän ja olemassa olevien lasten tulevaisuuden määräytyä sen mukaan, että satun tulemaan raskaaksi.



Ja joo, otan kyllä raskaaksi tulemisesta vastuun - olen ollut typerä ja huolimatonkin, ja ehkä jollakin tasolla halunnut lasta.

Nyt kun odotan ensimmäistä lasta syntyväksi, olen miettinyt vuosia sitten tekemääni aborttia. Tai minkänäköinen lapsi olisi tullut, millainen, odottaakohan hän tuolla jossain..? En kadu päätöstä, En olisi ollut millään tapaa valmis äidiksi, ja ajatus siitä, että joutuisin olemaan sidoksissa lapsen isään.



Mitään traumoja ei ole jäänyt.

oman lapsen murhan kokee, joillekkin ei tunnu missään, jotkut joutuu hullujen huoneelle.

Jopa helpotus.



Mutta niinhän ne sanoo, että jos vähänkin aborttia epäröi, ei sitä pitäis tehdä. Ei ainakaan kenenkään muun painostuksesta



= itse tiedät miten sun kuuluu tehdä!!



Kuuntele ittees, älä ketään muuta. Oli se päätös sit kumpi vaan, se on oikea.



Voimia!

Jopa helpotus. Mutta niinhän ne sanoo, että jos vähänkin aborttia epäröi, ei sitä pitäis tehdä. Ei ainakaan kenenkään muun painostuksesta = itse tiedät miten sun kuuluu tehdä!! Kuuntele ittees, älä ketään muuta. Oli se päätös sit kumpi vaan, se on oikea. Voimia!

Tai jos et ole kokenut, painu ystävällisesti h*&%ttiin tästä ketjusta, pahanilmanlintu.

oman lapsen murhan kokee, joillekkin ei tunnu missään, jotkut joutuu hullujen huoneelle.

Jopa helpotus. Mutta niinhän ne sanoo, että jos vähänkin aborttia epäröi, ei sitä pitäis tehdä. Ei ainakaan kenenkään muun painostuksesta = itse tiedät miten sun kuuluu tehdä!! Kuuntele ittees, älä ketään muuta. Oli se päätös sit kumpi vaan, se on oikea. Voimia!

Kiitos tästä:) Olenkin miettinyt, että jos miehen toiveesta tekisin keskeytyksen, miten se vaikuttaisi suhteeseemme jatkossa. Jos mies jättäisi minut lapsen takia, niin varmasti kuitenkin pärjäisin. Mulla on voimakas tunne, että en voi mennä keskeytykseen. Mielikuvissa mua raahataan sinne väkisin. Tunne on vastenmielinen. Sen sijaan olen jo miettinyt vauvanvaatteita, vaunuja,, Toisaalta pää on ihan sekaisin hormoneista. Oksettaa ja väsyttää.. Miten tässä mielentilassa voi tehdä oikean päätöksen? ap

Tai jos et ole kokenut, painu ystävällisesti h*&%ttiin tästä ketjusta, pahanilmanlintu.

oman lapsen murhan kokee, joillekkin ei tunnu missään, jotkut joutuu hullujen huoneelle.

ymmärrän, mut nän asia on ja toiset kokee eri tavoin kuin toiset. Mielestäni apn ei tule tehdä aborttia kun hän ei sitä selkeästikään halua. Itsekään en tehnyt aborttia vaikka raskauduin lapsena, jotenkin ei tullut mieleenkään että voisin murhata lastani. Jotenkin maailman selvin asia minulle että toiselta ei viedä elämää. Ehkä olen ihan paskiainen kun ajattelen noin.

on pitää lapsi!

Jopa helpotus. Mutta niinhän ne sanoo, että jos vähänkin aborttia epäröi, ei sitä pitäis tehdä. Ei ainakaan kenenkään muun painostuksesta = itse tiedät miten sun kuuluu tehdä!! Kuuntele ittees, älä ketään muuta. Oli se päätös sit kumpi vaan, se on oikea. Voimia!

Kiitos tästä:) Olenkin miettinyt, että jos miehen toiveesta tekisin keskeytyksen, miten se vaikuttaisi suhteeseemme jatkossa. Jos mies jättäisi minut lapsen takia, niin varmasti kuitenkin pärjäisin. Mulla on voimakas tunne, että en voi mennä keskeytykseen. Mielikuvissa mua raahataan sinne väkisin. Tunne on vastenmielinen. Sen sijaan olen jo miettinyt vauvanvaatteita, vaunuja,, Toisaalta pää on ihan sekaisin hormoneista. Oksettaa ja väsyttää.. Miten tässä mielentilassa voi tehdä oikean päätöksen? ap

... mene vain jos myös itse haluat keskeytyksen. Sinä kannat fyysiset ja henkiset seuraukset, ei mies, joten asia tulee väliinne katkeruutena mikäli päätös ei ole omasi.



Meilläkin on tekemistä asian kanssa, sitä on pakko käydä läpi ja minä joudun tekemään töitä katkeruuden, mies syyllisyyden kanssa. Ja minä olin sentään 50-prosenttisesti itsekin keskeytykse kannalla.



Mieti eri ratkaisuista seuraavia tapahtumakulkuja ja niiden seurauksia: minkä asioiden kanssa voit elää, minkä et. Naisten polilta saat myös keskusteluapua - keskeytyslääkettä ei anneta, jos sairaanhoitaja arvelee sinun epäröivän.