Raskaudenkeskeytys, onko ihan kamala kokemus?

Piditpä sitten lapsen tai et, sinä yksin olet tunteidesi kanssa kusessa myöhemmin jos teetkin "itseäsi vastaan". Mies kun ei, vaikka kuinka ihana olisikin, käsitä mitä päässäsi liikkuu, ja kokee tunteilusi lähinnä ärsyttävänä. Eli myötätuntoa on turha odottaa häneltä, varsinkaan tilanteessa jossa hän itse on ehdottanut keskeytystä. Mies näkee sen helppona toimenpiteenä, hän ei ymmärrä henkistä ja emotionaalista puolta, joista nainen kärsii vielä pitkään jälkeenkin.



Enpä tunne yhtään paria, jotka olisivat jatkaneet suhdettaan sen jälkeen, kun keskeytys on tehty TAI toisaalta ei-haluttu vauva pidetty...puun ja kuoren välissä olet. Ja nyt puhun tietty naimattomista ihmisistä.

Höhlä. Vaan minusta ei tarvitse tulla huutelemaan murhaa ketjuun, jossa kysytään kokemuksia, ei mielipiteitä.

Anyway, itse en ole ollenkaan sujut keskeytykseni kanssa, mutta entä sitten. Sirottelisinko tuhkaa päälleni vai jospa vain yrittäisin ottaa opikseni ja olla hyvä ihminen?

Tai jos et ole kokenut, painu ystävällisesti h*&%ttiin tästä ketjusta, pahanilmanlintu.

oman lapsen murhan kokee, joillekkin ei tunnu missään, jotkut joutuu hullujen huoneelle.

ymmärrän, mut nän asia on ja toiset kokee eri tavoin kuin toiset. Mielestäni apn ei tule tehdä aborttia kun hän ei sitä selkeästikään halua. Itsekään en tehnyt aborttia vaikka raskauduin lapsena, jotenkin ei tullut mieleenkään että voisin murhata lastani. Jotenkin maailman selvin asia minulle että toiselta ei viedä elämää. Ehkä olen ihan paskiainen kun ajattelen noin.

Paskiaiseksi sinut tekee se, että tuomitset muita hanakasti.

Jopa helpotus. Mutta niinhän ne sanoo, että jos vähänkin aborttia epäröi, ei sitä pitäis tehdä. Ei ainakaan kenenkään muun painostuksesta = itse tiedät miten sun kuuluu tehdä!! Kuuntele ittees, älä ketään muuta. Oli se päätös sit kumpi vaan, se on oikea. Voimia!

Kiitos tästä:) Olenkin miettinyt, että jos miehen toiveesta tekisin keskeytyksen, miten se vaikuttaisi suhteeseemme jatkossa. Jos mies jättäisi minut lapsen takia, niin varmasti kuitenkin pärjäisin. Mulla on voimakas tunne, että en voi mennä keskeytykseen. Mielikuvissa mua raahataan sinne väkisin. Tunne on vastenmielinen. Sen sijaan olen jo miettinyt vauvanvaatteita, vaunuja,, Toisaalta pää on ihan sekaisin hormoneista. Oksettaa ja väsyttää.. Miten tässä mielentilassa voi tehdä oikean päätöksen? ap

pärjäät ihan taatusti!

vahinkolapsi itellänikin jota mies ei alunperin halunnut, no paria meistä ei tullutkaan (onneksi ei, löyysin miljoona kertaa paremman ;)mutta ihan hyvä isä siitä luuserista lopulta sukeutui, jolle lapse (nyt jo 7v) on kaikki kaikessa!

Höhlä. Vaan minusta ei tarvitse tulla huutelemaan murhaa ketjuun, jossa kysytään kokemuksia, ei mielipiteitä.

Anyway, itse en ole ollenkaan sujut keskeytykseni kanssa, mutta entä sitten. Sirottelisinko tuhkaa päälleni vai jospa vain yrittäisin ottaa opikseni ja olla hyvä ihminen?

Tai jos et ole kokenut, painu ystävällisesti h*&%ttiin tästä ketjusta, pahanilmanlintu.

oman lapsen murhan kokee, joillekkin ei tunnu missään, jotkut joutuu hullujen huoneelle.

ymmärrän, mut nän asia on ja toiset kokee eri tavoin kuin toiset. Mielestäni apn ei tule tehdä aborttia kun hän ei sitä selkeästikään halua. Itsekään en tehnyt aborttia vaikka raskauduin lapsena, jotenkin ei tullut mieleenkään että voisin murhata lastani. Jotenkin maailman selvin asia minulle että toiselta ei viedä elämää. Ehkä olen ihan paskiainen kun ajattelen noin.

Paskiaiseksi sinut tekee se, että tuomitset muita hanakasti.

mutta murha se on, siitä ei pääse mihinkään. Totta kyllä on etten voi hyväksyä turhia abortteja joka esim. aplla näyttäisi olevan kun kerran mahdollisuus lapsella saada ihana elämä. Kun olen kuullut jonkun tehneen abortin niin mun on itse vaikea päästä siitä yli vaikkei kuulu mulle, koen sen samalla tavoin kuin joku olisi murhannut vaikka kolmivuotiaansa. Olen pahoillani että ajattelen näin. Mielestäni nämä abortit on kamalia. Tehkää niinkuin haluatte mutta toivon syvästi ettei kukaan tekisi turhia abortteja!

aborttiin 15v sitten, en katunut silloin enkä edelleenkään. Itse ajattelen ettei ole oikein lasta tai miestä kohtaan hankkia lasta miehelle joka ei sitä halua. Fyysisesti toimenpide on helppo mutta kannattaa tietysti tehdä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

aborttiin 15v sitten, en katunut silloin enkä edelleenkään. Itse ajattelen ettei ole oikein lasta tai miestä kohtaan hankkia lasta miehelle joka ei sitä halua. Fyysisesti toimenpide on helppo mutta kannattaa tietysti tehdä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Minäkään en haluaisi hankkia lasta miehelle, joka ei sitä halua. Toisaalta mies ymmmärtää( sanoo ainakin) vaikeuteni tehdä keskeytys. Mietin vaan, että kumpi menee edelle, se, että haluan tehdä niinkun mies toivoo vaiko niinkun itsestä tuntuu. Ja vielä tässä sumussa:( ap

Onko uusi vauva hyväksi teidän kummankin jo olemassaolevien lasten kannalta.

Onko uusi vauva hyväksi teidän kummankin jo olemassaolevien lasten kannalta.

En osaa ajatella, että vauva veisi joltain lapselta jotain pois. Tietystä aikaa ja huomiota.. mutta niinhän jokainen sisarus vie ja silti antavat paljon toisilleen. ap

Jos raskaus oli tosiaan yllätys sulle, ja kaiken sen perusteella mitä oot kirjoitanut, pidä lapsi.



Mies ei ehkä ilahdu, ajan kans oppii kuitenkin tottumaan ja suurin osa miehistä kuitenki haluaa lastaan tavata.

Jos oot pk-seudulta ja kaipaat olkapäätä/vertaistukea, laitathan yhteystiedot tänne.



t ketjuun jo vastannut yhden muksun äiti :)

mutta murha se on, siitä ei pääse mihinkään. Totta kyllä on etten voi hyväksyä turhia abortteja joka esim. aplla näyttäisi olevan kun kerran mahdollisuus lapsella saada ihana elämä. Kun olen kuullut jonkun tehneen abortin niin mun on itse vaikea päästä siitä yli vaikkei kuulu mulle, koen sen samalla tavoin kuin joku olisi murhannut vaikka kolmivuotiaansa. Olen pahoillani että ajattelen näin. Mielestäni nämä abortit on kamalia. Tehkää niinkuin haluatte mutta toivon syvästi ettei kukaan tekisi turhia abortteja!

Ensinnäkin siinä raskauden alkuvaiheissa sikiö ei millään tavalla muistuta ihmistä, vaan on alkio ihmiselle. Tarkkaa rajaa en osaa sanoa, mutta alkuvaiheessa tehty abortti ei ole murha.

Toisekseen tässäkin maassa on niin paljon lapsia jotka kärsivät puupäisistä vanhemmistaan. Onko se sitten parempi, että lapsi elää kahdeksan vuotta helvitillisissä olosuhteissa ja sitten hänen tapetaan kylmän viileästi? Jos on oikeasti sitä mieltä ettei ole rahkeita olla vanhempi ja/tai lapsi on täysin ei-toivottu, niin onhan se nyt kaikkien kannalta parempi, että tuollainen raskaus keskeytetään heti ensimetreillä.

Nämä ovat raskaita päätöksiä, mutta toisen leimaaminen murhaajaksi ei ole oikein objektiivinen tava auttaa toista ongelmallisessa tilanteessaan.

Jos oot pk-seudulta ja kaipaat olkapäätä/vertaistukea, laitathan yhteystiedot tänne. t ketjuun jo vastannut yhden muksun äiti :)

En ole kyllä pk-seudulta. ap

Ap vielä lisää. En tiedä, mitä olisin ajatellut asiasta ennen kuin huomasin olevani raskaana. Olisiko tilanne ollut silloin toinen, kun hormonit eivät olisi vaikuttamassa. Mulla on jatkuva tunne siitä, että olen raskaana, oksettaa ja kuvottaa. Luulen, että en ajattele nyt samoin kuin en ollessani raskaana. Mulle heräsi heti semmonen suojeluvaisto tätä pientä toukkaa kohtaan. Itku on herkässä ja ajatuskin tämän poisviemisestä tuntuu ahdistavalta. Miten voisin ajatella asiaa järvevästi? Tai tulenko katumaan, jos nyt hormonimyräkässä haluan, että vauva syntyy? Tuskin kadun, mutta tällaisia ajatuksia..

No jos keskeytykseen päädyt, kannataa hoitaa se mahdollisimman nopeasti. Nyt kun siis tiedät olevasti raskaana.

Minä sain tietää olevani raskaana vasta ku viikkoja oli jo 13..menkat oli tullut ihan normaalisti ja silloin alkoi pahoinvointikin. Varasin ajan lääkkeelliseen keskeytykseen ja se tehtiin viikolla 15.

Fyysisesti äärimmäisen kivulias, lääkkeet oksensin ja lopulta piti laittaa kipulääkkeittä tipan kautta. Tosin viikkoja oli niin paljon jo, että senkin takia varmaan tosi kivulias. Ne supistukset, ai saatana..

Henkisesti järkyttävintä kun vahingossa näin ulostulleen sikiön. Semmonen minikokoinen vauva. Se oli aika paha kokemus.

Tapahtumasta on jo reilu vuosi, välillä silti mietin sitä. Yli olen päässyt kyllä.

yksi lapsi oli jo. Esikoinen oli silloin 2v ja olin ihan raunioina raskaudesta, ekan raskauden jälkeen sairastuin masennukseen ja koko elämä oli ihan sumua, olin nuori ja pienoista painostusta tuli myös vanhempien taholta.



Päädyin aborttiin ja vkl:lla 9 tehtiin nukutuksessa kaavinta, itkin koko ajan sairaalassa.

Muistan kun heräilin,olin ihan pökkyrässä ja tärisin sängyllä ja kyselin ihan paniikissa, että mitä te teitte sille, missä se on ym..

Hoitajat kävi rauhottelemassa ja tarjosivat rauhottavia.

Sen jälkeen n.puoli vuotta näin melkein joka yö unta vauvasta ja jotenkin tunsin supistuksiakin, välillä olin ihan varma, että olen vielä raskaana ja se abortti oli epäonnistunut.



Myöhemmin tulin uudelleen raskaaksi ja raskausaika oli aika vaikea, ajattelin kokoajan, että vauvalle tapahtuu jotain ja raskaus menee kesken tai vauva syntyy kuolleena ja se on mun vika ja mulle ihan oikein.

Kun vauva sitten syntyi terveenä, olin siitä monta kuukautta tai varmaan vuotta niin kiitollinen, että pidin vauvaa kokoajan sylissä, yötä päivää ja vaan haistelin sitä ja ihmettelin.



Nykysin tuntuu, ettei se edes ollut mun elämä, vaan jonkun muun, en edes muista sitä paitsi silloin kun asia tulee puheeksi, eikä aina silloinkaan.



Näin jälkeenpäin ajateltuna, tiedän, että olisin selvinnyt silloin ja pystynyt kaikesta huolimatta hoitamaan vauvan. Mulla olisi nyt 12,10 ja 8v lapset.

Hei aloittaja. Kaikki tsemppi sinulle, todella vaikeassa tilanteessa. Tässä mun kokemukset:

-Tulin raskaaksi 24-vuotiaana, kun olimma olleet poikaystäväni kanssa 2 kk yhdessä. Juttelimme asiasta ja päädyimme aborttiin, koska koimme olevamme liian nuoria (mieheni 20v) ja olleet niin vähän aikaa yhdessä. Päätös oli minulle vaikea, koska olen aina halunnut lapsia ja jumitin lopullisen ratkaisun tekemistä. Lopulta lääkääriin mennessäni tiesin olevani jo ainakin rv 8-9 ja alkoi olla jo kiire. Ultrassa paljastui, ettei raskaus ollut edennyt normaalisti ja lääkäri sanoi kyseessä olevan tuulimunaraskaus, joka menisi joka tapauksessa kesken. Olin aika helpottunut, samaan aikaan surullinen. Varasimme ajan kaavintaan, joka oli 5 pv:n päästä. Sain keskenmenon 2 pv ennen kaavintaa. Surin päättynyttä pientä elämää ja itkin. Mietin asiaa vieläkin.

-tulin raskaaksi uudestaan n. 2,5 vuotta myöhemmin samaale miehelle. En tiennyt olevani raskaana, sillä söin cerazette minipillereitä, ja minulla ei ollut ollut menkkoja yli kahteen vuoteen. Raskaus paljastui, kun menin rutiinitarkistukseen kohdussani olevan myooman vuoksi.Ultrassa näkyikin myooman lisäksi n. 6 viikkoinen alkio. Olimme järkyttyneitä, mutta minä tavallaan onnellinen. Halusin palavasti sen lapsen, mutta avomieheni sanoi, että jättää minut, jos en tee aborttia. Seurasi paljon itkua, riitaa ja unettomia öitä. Päätin välillä pitää lapsen vaikka yksin, välillä ajattelin tekeväni abortin, jotta voisin olla rakkaani kanssa. Oli n. rv 10, kun aloin vuotaa rajusti verta. Varasin ajan heti lääkäriin, jossa ultrassa näkyi "hyvin pieni ja heikko syke". Mahdollisuudet raskauden jatkumiseen olivat kuulemma hyvin pienet, joten sain ajan kaavintaan. Tätä raskautta surin vielä enemmän kuin edellistä ja tulin katkeraksi poikaystävääni kohtaan, koska olin varma että keskenmeno johtui surusta ja stressistä, Suhteemme, joka oli aiemmin ollut melkein täydellinen rupesi rakoilemaan. Sain kohtauksia, joissa itkin ja syytin häntä ja vaadin häntä tekemään lapsen kanssani. Erosimme 1,5 vuotta myöhemmin. Mietin vieläkin, minkä ikäinen se lapsi olisi ja miltä hän näyttäisi.

-rupesin seurustelemaan uudestaan aika pian ja koska olin lopettanut pillerit, tulin raskaaksi. Minulle oli alusta asti selvää, etten halunnut lasta sen miehen kanssa, joten päätin itse tehdä abortin. Se oli miehellekin helpotus. Abortti tehtiin lääkeillä tällä kertaa. Menin sairaalaan saamaan lääkkeen ja joudui odottamaan siellä vaikutuksen alkamista. Itselläni oli (kauhea sanoa) aika rauhallinen olo; lähinnä halusin sen oelvan ohi nopeasti. Muistan kuitenkin pari ikävää asiaa: osasto, jolla olin oli samassa kerroksessa kuin synnytysosasto. Eli sinne tullessa ja mennessä näin isomahaisia naisia tai perheitä lähdössä kotiin vauvan kanssa. Tuntui pahalta. Vielä hirveämpää oli olla huoneessa, jossa oli itseni lisäksi kaksi muuta potilasta samalla asialla. Toinen oli hiukan minua vanhempi selkeästi jotenkin kehitysvammainen nainen. Toinen nuori tyttö, joka itki verhon takana hoitajalle ettei haluakaan aborttia. Hoitaja yritti selittää rauhallisesti sen olevan jo myöhäistä, koska tyttö oli ottanut edellisenä iltana jo ne vaadittavat "esitabletit". Se oli sydäntä särkevää ja tänä päivänä mietin lähinnä, miten se tyttö on pärjännyt asian kanssa.



Kaavinnan ja lääkkeellä tehtävän välillä, itselläni paremmat kokemukset on kaavinnasta. Se tehdään nukutuksessa ja toipuminen on helpompaa; itseläni oli pari päivää vähäistä vuotoa sen jälkeen, eikä kipuja ollenkaan. Lääkkeillä tehtävästä sen sijaan jäi n. kolmeksi kuukaudeksi epäsäännöllinen "tiputteluvuoto" ja se oli kivulias. Lisäksi jälkitarkastuksessa minulla näkyi edelleen raskaushormonia, joten epäiltiin ettei se ollu toiminut. Siinä sitten pari viikoa pelkäsin olevani edelleen raskaana ja mietin joudunko sittenkin kaavintaan.

Henkisesti nämä kaikki ovat olleet raskaita kokemuksia ja todellakin koen tehneeni abortin kolme kertaa olosuhteista huolimatta. Ja nämä myös näkyvät lääkärin tiedoissa kaikki raskaudenkeskeytyksinä. Minua on myös jokaisella kerrralla kohdeltu sairaalassa kunnioittavastai ja myötätuntoisesti.



Haluaisin sanoa, että ole armollinen itsellesi ja tutkiskele asiaa kunnolla. Kukaan muu ei elä tämän kanssa lopun elämäänsä, ei edes miehesi vaikka yhdessä pysyisittekin. Jos päädyt vaikeaan ratkaisuun, anna anteeksi itsellesi. Mieti kumpaa tulet katumaan: sitä, että sinusta tulee äiti vai raskauden keskeytystä. Ole varma, että pystyt seisomaan ratkaisusi takana.



Tänään olen 32- vuotias nainen vakaassa ja onnellisessa parisuhteessa ja haluaisin lapsen enemmän kuin mitään. Välillä mieleeni hiipii ajatus, ettei minulle enää suoda äitiyttä, koska olen siitä aiemmin kieltäytynyt.Sen asian kanssa minun on myös opeteltava elämään.



Voimia.

Älä tee sitä! Aina on joku keino pärjätä ja saada apuakin.

Vieläkin mielessä vaikka aikaa kulunut yli 15 vuotta

en kadu, se oli silloin vaan pakko tehdä.



aina ei vaan elämässä asiat mene kuten haluaisi, ja sen kans oppii elämään. tsemppiä.

mielestäni "hae lupaa" pitää lapsi. Mielialat vaihtelevat todella paljon asian suhteen. Olen varannut lääkäriajan lähetettä varten. Aion mennä sinne, koska aika kuluu kokoajan eteenpäin ja päätös pitäisi tehdä pian. Silti ajatus keskeytyksestä ahdistaa, enkä ole ollenkaan varma. ap

moni menee aivan sekaisin loppuelämäksi tuskasta. Ei pysty elämään asian kanssa ja kaikki alkaa pyörimään sen asian ympärillä että vei toiselta elämän, omalta lapseltaan. Se on niin rankka jutut ettet ikinä pääse sen yli. Miten voit edes harkita tuollaista?

olen itse hyvin herkkä ihminen, ja abortin lisäksi kokenut myös keskenmenon. tokihan niitä joskus miettii, mutta ei niitä tarvitse koko elämäänsä vatvoa. elämä jatkuu, ja joskus joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät ole ihan kevyitä.

nyt minulla on lapsia ja lapsiluku täynnä ja ikääkin sen verran, etten enää uutta raskautta halua. ehkäisy on tietysti koko ajan kunnossa, mutta jos vahinko kävisi, en epäröisi tehdä raskaudenkeskeytystä, mahdollisimman alkuvaiheessa.

...Onko hän ehdottomasti sitä vastaan ettei halua lasta? Minä en tekisi aborttia jos mies ei ehdottomasti sitä vastaan, että ei lasta halua. Ja jos sinulla itselläsi on sellainen olo, että voisit pitää lapsen ja jos abortti yököttää. Kuuntele itseäsi, katuisitko jälkeen päin aborttia?

Laita vaikka ihan paperille negatiiviset ja positiiviset asiat vauvaan liittyen ja katso kumpia tuli enemmän, vai ovatko 50-50. Minua ainakin helpottaa kun laittaa asiat paperille; ajattelu jonkin verran selkiintyy.



Voimia!!