äitipuolen rooli rasittaa

Mieheni lapset 5 ja 7 asuvat meillä nyt kun oma vaavi syntyi kuvittelin että suhtautumiseni lapsiin muuttuisi mutta ei. tuntuu entistä vaikeammalta. Kuvittelin olevani ainoa jolla on tämän suuntaisia Ajatuksia mutta hyvä tietää että meitä on paljon jolle miehen lapset on lähinnä " ylimääräinen taakka"

(virallisesti velipuolia/puoliveljiä).



Enkä mä ole ollut miehen edellisestä liitosta olevalle lapselle koskaan äiti/äitipuoli/äidin korvike. Enkä edes yritä olla. Tietenkin oma lapsi on se rakkain.



Toisaalta jo liittoutuessani tiesin mieheni pojasta eli olin alunperinkin tietoinen, mihin olin ryhtymässä. Se on kuulkaas koko paketti tai ei mitään. Isälle ovat toivottavasti kaikki lapset yhtä rakkaita. Sisarussuhteisiin ei saa kajota ja niitä pitäisi vaalia, vaikka aikuiset kuinka riitelisivät keskenään! Miksi riistää lapselta tärkeä ihmissuhde? (kai itsekin haluaisit olla tietoinen asiasta, jos sulla olisi veli tai sisar..)

Sera-82 ja jonkun muunkin kirjoittajan kanssa minulla heräsi samanlaisia ajatuksia..



Toki tuntojaan saa purkaa, mutta kyllä aikuisen pitäisi kyetä käsittelemään tuntojaan siten että ei niitä lapseen kohdista.. Kuinka joku voi pitääkään lapsia eriarvoisina, veri on vettä sakeampaa - ja pah!



Onneksi olen itse löytänyt miesystävän, joka on tismalleen samaa mieltä siitä että molempien lapset (1v ja 3v) edellisistä liitoista ovat molemmille tasa-arvoisia ja yhtä rakkaita saman katon alla ollessaan, vaikkeivat biologisesti toistemme lapset omia olekaan. Olenpa todella onnekas, että olen löytänyt niinkin fiksun miehen, joka on myös itse fiksu kun suhteen alussa korosti sitä, että hänen lapsensa on hänelle rakkain ihminen kaikista ja äitipuolen tulee kohdella häntä tasa-arvoisena jne.



Lapset tulevat hyvin juttuun keskenään ja minusta on hirveän mukavaa, kun miesystäväni (kohta avopuolisoni) poika hakeutuu seuraani ja selittää omia juttujansa, puhumattakaan siitä että tulee syliini :) Silloin on sellainen fiilis, että on onnistunut olemaan sellainen äitihahmo jonka lapsi mielestäni uusperheessä tarvitseekin myös äitipuolen osalta. Ja mielestäni se on erittäin helppoa, kun itselleni on luonnollista suhtautua lapseen kuten haluaisin omaankin lapseeni mieheni suhtautuvan ja se tulee ihan luonnostaan = rakastan miestäni, rakastan myös hänen lastaan. Se on se koko paketti, kuten minäkin hänelle tyttäreni kanssa.

Emilyn:

Ja mielestäni se on erittäin helppoa, kun itselleni on luonnollista suhtautua lapseen kuten haluaisin omaankin lapseeni mieheni suhtautuvan ja se tulee ihan luonnostaan = rakastan miestäni, rakastan myös hänen lastaan. Se on se koko paketti, kuten minäkin hänelle tyttäreni kanssa.

Kiva, että teillä menee noin hienosti. Ymmärrät varmaan kuitenkin, että kaikilla uusperheen synty ei ole sujunut yhtä helposti, sillä yhtä paljon on erilaisia tarinoita uusperheen synnystä kuin on tapauksiakin. On aivan eri asia ryhtyä uusperheelliseksi kun lapset ovat vauva- tai leikki-ikäisiä kuin jos he ovat kouluikäisiä tai aikuisia. Samoin puolisoiden suhteet exiinsä vaikuttavat paljon uusperheen dynamiikkaan, kuten myös se, onko perheessä lapsia molemmilla vai vain toisella puolisolla, ja miten lasten asumisjärjestelyt hoidetaan.

Kaikki ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että uusperheessä aikuisten pitäisi olla aikuisia ja kaikkien pitäisi tulla hyvin toimeen kaikkien kanssa. Todellisuus on usein pyrkimistä tuohon ideaaliin. Minusta on erinomaista, että on olemassa tällaisia foorumeita, joilla pyrkimyksiin saa vertaistukea.

miehen, joka on myös itse fiksu kun suhteen alussa korosti sitä, että hänen lapsensa on hänelle rakkain ihminen kaikista

Pakko osallistua keskusteluun, kun on ollut niin mielenkiintoista luettavaa. Monet asiat herätti, mutta tuo lainaamani on ehkä eniten ajankohtaista itselle. Elän vaiheessa jossa vasta mietin rupeanko yksiin eronneen miehen kanssa. Minua hävettää että koen mustasukkaisuutta hänen lapsistaan (7 ja 10 v) ja

pelkään

suorastaan tuota faktaa että miehelle hänen lapsensa ovat tärkeämpiä kuin minä. Onko tämä enää edes fiksuakaan ajatella näin... silti en vaan voi tunteilleni mitään. Olen niin itsekeskeinen aina saanut olla, että haluaisin vaan olla hälle se ainoa rakas. Onko kellään muulla ikinä tullut vastaavia tunteita? Mies yrittää selittää, että hänen rakkaus omaan lapseen on erilaista kuin hänen rakkaus minuun, jonka haluaa rinnalleen aikuiseksi elämänkumppanikseen. Ja ettei ne ole toisiltaan pois. Silti kiukuttelen kun hän viettää aikaansa lastensa kanssa. Tosi aikuinen elämänkumppani olisinkin, juu...

Lapset on ihan kivoja ja tullaan toimeen, mutta siihen se jää, ei mulla ole mitään tunteita sen kummemmin. Mies haluaisi heti mun kanssa lapsen (meillä on jo ikääkin joten hirveesti ei voisi edes odotellakaan) ja itseäni pelottaa valmiiksi tuo tunnepuoli koko kuviossa, joskus en itsekään osaa itselleni selittää, miksi.

jota ei tarvitse/tarvitsisi mitenkään erityisesti hävetä. Äitipuoli saa olla mustasukkainen miehestään, mutta myös lapset saavat olla isästään mustasukkaisia. Ovathan sisarukset toisistaan mustasukkaisia, vanhempien huomiosta, jopa äitipuolen/(isäpuolen) huomiosta.



Sen kun hyväksyy, että sellainen tunne on ja pysyy kaverina (joskus enemmän tai vähemmän), niin sitä ei sitten tarvitse koittaa ajaa epänormaalina ja kiellettynä poiskaan.



Silloin on myös helpompi tajuta, että joku inhon tunne ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi itse aivan toivottoman epänormaali tai kohde vastenmielinen. Se nyt vain on tunne, yleensä aika epämiellyttävä, mutta onneksi aina ohimenevä.

en ihan jokaista viestiä jaksanut lukea koska alkoi tympimään jo nuo ensimmäiset. myönnän että aluksi minullakin oli moisia tuntemuksia, olinhan juuri ja juuri täysi-ikäinen kun " äitipuolen" rooliin hyppäsin. Aluksi en todellakaan tiennyt miten päin olisin silloin kun mieheni lapsi oli vkloppu vierailulla, niinpä annoin mieheni touhuta rauhassa lapsensa kanssa, minä tein omiani. kunnes (ennenkuin hermot pettivät) juttelimme mieheni kanssa asiat halki ja sain " luvan" olla lapsen kanssa kuin hän olisi omani. sen jälkeen asiat on sujunut ja touhuan lapsen kanssa siinä kuin mieheni...otan hänet mukaan tekemään ruokaa,leipomaan siivoamaan mihin hän vain itse haluaa osallistua ja tietenkin leikin, luen pidän hauskaa lapsen kanssa. minä ja mieheni menimme naimisiin ja tämä lapsi on osa perhettämme...vaikkakin vain joka toinen viikonloppu. nyt sujuu arki lapsen kanssa ja minua harmittaa vain se kun lapsi onmeillä niin vähän aikaa emmekä hirveästi voi vaikuttaa miehenikanssa siitä millainen tästä lapsesta kasvaa. sunnuntaina haikealla mielellä päästän pojan äidillensä. äidin kanssa ei ole mieheni enkä minäkään puhe väleissä, se onkin taas sitten ihan eri asia josta en ala kertomaan. toiveissa on että lapsi saa jatkossa olla enemmän meillä. meillä on myös yhteinen lapsi. he ovat toisilleen sisaruksia, sen sijaan minä en ole äitipuoli mieheni lapselle enkä äiti.mutta jos lapsi joskus tahtoo minua niin kutsua, en ole sitä vastaan. ihmiset!!!lapset ova lahjoja eikä he itse päätä tänne maailmaan syntya vaan joku on ne alulleen pistänyt, älkää rankaisko lapsia siitä että ovat olemassa. purkakaa kiukkunne mieluummin johonkin muuhun. puolisonne ovat olleet osana siinä että lapsi on tässä maailmassa! asettukaa lapsen rooliin ja miettikää miten haluatte itseänne kohdeltavan.. puhukaa toisillenne!

vaan se että mieheni on kyllä sellainen satujen ilkeä äitipuoli miehen muodossa ja meillä asuvat molempien lapset ensimmäisistä liitoista. Yhteinenkin on. Kyllä mä näen nämä lapset sisaruksina, vaikka nämä yhteiset eivät sukua toisillene olekaan. He puhuvat toisistaan sisko- ja velipuolena, mutta kumpikin pitää meidän yhteistä lasta ihan täytenä sisaruksena, ei puolikkaana. Etävanhemmille tämä on ollut vaikeampi ymmärtää, mutta se on toki ymmärrettävää.

En minäkään suurta kiintymystä tunne mieheni lasta kohtaan,mutta koitan kohdella kaikkia lapsia samanarvoisesti.Ongelmia on tuottanut lapsen äiti,joka on kieltänyt lasta puhumasta minulle ja tätä on jatkunut jo useamman vuoden.Lapsihan ei nimittäin puhu.Välillä olen lähtenyt omien lapsien kanssa kyläilemään niinä päivinä kun alkaa ahdistaa...

Aika surullista että joku kuvaili perheensä elämää että miehen lapsen ollessa paikalla eletään lapsen ehdoilla ja sitten muuten, oman perheen kesken, " normaalia" elämää.

Kyllä siinä varmaan lapsi tuntee ettei kuulu perheeseen jos aikuinen ei ole oma itsensä, vaan kokoajan tsemppaa. Senhän lapsi varmaan vaistoaa.

En ole itsekään täydellinen, mutta mieheni lapsi kuuluu meidän perheeseen ihan niinkuin me muutkin ja toivon mukaan osaan olla aito oma itseni.

Ei ollut tarkoitus ketään provosoida tällä kirjoituksella.

Tuli jotenkin paha olo joistain kirjoituksista.

-Kengu-:

Tuli jotenkin paha olo joistain kirjoituksista.

Uusperheellisyyteen kuuluu paljon asioita, joista voi tulla paha olo. Minusta on todella hyvä, että ihmiset uskaltavat täällä sanoa näitä asioita " ääneen" edes nimettöminä. Uusperheiden haasteista toivoisi näkevän paljon enemmän keskustelua julkisuudessakin, niin tärkeä osa suomalaista perhe-elämää ne alkavat olla! Kukaan ei hyödy siitä, että äiti- ja isäpuolten kuuluu esittää ydinperhettä tai ainakin täydellistä, tasapainoista perhettä, jossa ketään ei ota aivoon uusperheen ydinperhettä miljoona kertaa monimutkaisemmat ihmissuhteet.

kurjaa luettavaa. Eihän kukaan vaadi, että toisen lapsia pitäisi rakastaa kuin omiaan, mutta hyvät naiset -se on hyvän miehen merkki, jos tämä rakastaa lapsiaan epäonnistuneesta avioliitosta huolimatta. ei kai kukaan joudu uusperheen äidiksi tietämättään?

Minulla on kaksi lasta ekasta avioliitostani ja kaksi lasta nykyisen mieheni kanssa. kaikki asuvat meillä. Ex-miehelläni on kaksi lasta. Kysäsin vanhimmaiseltani, 18-vuotiaalta, mitä hän on mieltä ajatuksista, että sisarpuolet eivät olisi hänen sisaruksiaan. Aika äkäisesti tyttö totesi, ettei puolikkaita ihmisiä olekaan, vaan hänellä on viisi sisarusta.

Muistakaa hyvät ihmiset, että niistä pienistä palleroista kasvaa aikuisia ihmisiä, joilla on omat mielipiteet ja kipeitä kysymyksiä.

hankalaksi sellaisen " normaalin" elämän viettämisen. Varmaan tämäkin on aika tapauskohtaista.



Mutta lapsi/lapset kun näkevät vanhempaansa kuitenkin suht harvoin, niin se pari hassua päivää parin viikon välein on niin äärettömän vähäistä. Meillä mies suree esim. sitä, etteivät lapset kerro sillä tavalla omasta elämästään kuin ennen. Kun ei voi tarjota yhdessäoloa kuin hyvin pienen murusen silloin tällöin, niin yhteys on löyhempi. En tarkoita, etteikö isä rakastaisi lapsia tai päinvastoin, mutta arkipäivä puuttuu.



Monet tuntemani ihmiset sanovat, että jo se, että lapsi viettää päiväkodissa päivät tekee välillä sen, ettei tahdo pysyä lapsen kehityksessä ja " jutuissa" mukana. Miten sitten, jos sitä samaista lasta ei näe kuin parillisina viikonloppuina, pe illasta su iltaan?

Minäkin olen äitipuoli, toivottavasti en kuitenkaan paha sellainen. Nuo alkupään kommentit kuvaavat melkolailla hyvin monia fiiliksiä mitä minullakin on ollut, ja mitä olen huomannut tulevan muillekin äitipuolille tuntemissani uusperheissä nimenomaan suhteen alussa, siinä vaiheessa kun tajuaa vihdoin ja viimein mihin onkaan tultu suin päin rynnättyä. Minun uusperhe-eloa on kestänyt 7 vuotta, josta viimeiset pari vuotta on sujunut jo hyvin :)



Omalla kohdallani olen huomannut, että vaikeudet liittyivät nimenomaan siihen, että olin uusperheelliseksi rynnätessäni kovin nuori ja kypsymätön, enkä tiennyt mitään lapsista. Lisäksi monissa uusperheissä on vielä jäljellä erilaisia ongelmia liittyen eroon ja näitä ongelmia sitten saatetaan siirtää lapsiin. Ulkopuolinenkin voi tulla mukaan vedetyksi erilaisiin mustasukkaisuusdraamoihin tai mitä nyt vain eroperheen aikuisille on jäänyt hampaankoloon.



Minua on eniten auttanut aika ja kasvaminen aikuiseksi, mikä kyllä tapahtui suurimmalta osalta omien lasten myötä. Meillä myöskään tämä kriisi ei koskaan ollut kovin hankala, sillä mieheni lapsi oli meillä todella paljon ja osallistuin hänen hoitoonsa, jolloin saimmekin rauhassa luoda myös keskinäisen suhteen. Siksi koskaan ei tuntunut, että hän olisi vieras tai vierailijana meillä. Tämä suhde on varmasti vaikea luoda jos lapsi käy vain joka toinen viikonloppu. Minä olen siis ollut kokoajan lapselle vanhemman roolissa, asettanut sääntöjä ja rajoja, mikä on minusta ollut tärkeää sen onnistumiselle, että olemme perhe.



Omien lasten myötä, etenkin esikoisen vauva-aikana, huomasin jostain syystä, että minulla oli kausi, jolloin tuntui, että lapsen läsnäolo oli vaikeaa. Koska vaihe oli lyhytkestoinen, se varmaankin johtui lähinnä omasta kriisistäni sopeutua tilanteeseen, missä mukana oli myös " oma lapsi" . Lisäksi uusi isosisko koetteli minua, jotta löytäisi paikkansa uudessa kokoonpanossa. Lasten kasvaessa ja toisen lapsen kanssa, tällaista ei ole ollut. Isosisko on ihana asia meidän pienemmille ja ihan oikea sisko.



Jälkeenpäin olen tajunnut, että yksi syy miksi mieheeni ihastuin, oli hänen vastuullisuutensa vanhempana tytärtään kohtaan. Tuskinpa hän olisi antanutkaan minun rikkoa heidän välejään ja hyvä niin.



Edelleenkin jos minusta on vaikea suhtautua lapseen, huomaan sen useimmiten johtuvan minun ja hänen äitinsä välisistä ongelmista, joita kyllä on sitten riittänyt, etenkin alussa vaikka nyt välit ovat jo asialliset. Kun lasta kasvattaa vieras ihminen, joka tuntuu elävän aivan toisessa maailmassa, on kasvatus vähintäänkin haasteellista, saatikka sitten sen näkeminen, mikä on lasta itseään, mikä meidän perhettä ja mikä heidän perhettä. Mutta nykyään jo ymmärrän, että vaikeinta tässä tasapainoileminen on varmasti lapselle itselleen, eikä minulla ole oikeutta ruveta purkamaan häneen vielä kaiken tämän päälle jotain omia epävarmuuksiani ja pelkojani. Tähän on auttanut myös se, että vaikka se vaikeaa onkin, ja tietysti todellista tasapainoilemista ettei pysyvää vahinkoa tule, niin pyrin selvittämään ongelmani hänen äitinsä kanssa ihan itse. Aluksi tuli muhevia riitoja, mutta nyt sujuu jo paremmin ja ehkä on hyvä, että ne tuli käytyä hänen kanssaan, eikä nalkutettua miehelle, että " sano sille että..." .



Siispä neuvoisin yrittämään nähdä lapsen lapsena. Jos ei rakkautta ole, pitää pystyä käyttäytymään kuin aikuinen. Joka kerta kun menee mukaan lapsen " mä en halua sitäjasitä mukaan sinnejasinne" -juttuun, osoittaa ettei ole lapsesta kiinnostunut, joten pitäisi tuppautua mukaan ja viettää lapsen kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, jotta voi tutustua. Tuota ei kyllä voi soveltaa enää teineihin, jolloin kaveripohjalta on parempi lähteä ja antaa teinin olla kun se haluaa olla... Ja tosiaan kannattaa muistaa, että se lapsi on miehen lapsi, ja hänellä on oikeus viettää aikaa lapsensa kanssa ilman syyllisyyttä. Kaikki varmaan osaavat suhtautua tuttavaperheen lapseen mukavasti, joten voi kuvitella, että kyseessä on sellainen jos kamalasti ahdistaa. Kun tarpeeksi leikkii näitä mielikuva leikkejä eikä päästä itseään repsahtamaan huonoon käytökseen, paranee itseluottamus ja homma rupee sujumaan ajan kanssa paremmin ja paremmin ihan itsestään. Kyseessä voi olla vain muutenvain huono vaihe omassa elämässä, joka menee muutenkin ohi, eikä sen aikana kannata hankkia pysyvästi huonoja välejä puolison lapsen kanssa.

Hei!



Olen 28-vuotias lapseton yhden lapsen äitipuoli, vieläpä ensimmäisessä suhteessani elävä. Pari vuotta ollaan oltu miehen kanssa yhdessä, vuosi kihloissa. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulle eivät lapset ole mikään uusi tuttavuus. Olen suurperheestä, ja olen hoitanut kahta nuorinta melkeinpä syntymästä lähtien. En vain ole tähän mennessä huomannut tässä keskustelussa ketään, kuka olisi vastaavassa asemassa. " Kohtalotovereiden" kokemuksia kun olisi mukava kuulla.



Meillä menee lapsen kanssa ihan hyvin, välit ovat ystävälliset. Kädestä voi pitää, jos käydään kaupungilla, ensihalaus on vielä edessäpäin. Ei minulla ole mikään kiirekään - antaa lapsen totutella ihan omassa tahdissaan. Minulle riittää, että arvostelukykyyni luotetaan ja minuun suhtaudutaan kunnioituksella.



Lapsen kanssa ei siis ole ongelmia. Minun vaikeuteni on oikeastaan se, että tunnen itseni jotenkin huonommaksi, kun minulla ei ole omia lapsia. Pelkään jostain syystä, että kun joskus oman lapsen saan, minua aletaan neuvoa asiassa kuin ensikertalaista, joka ei ole ikänään lasta hoitanut. Asia on hiljalleen kasvanut suuremmaksi, ja nykyään minua itkettää nähdä miehen lapsen lapsikuvia tai videoita ensimmäiseltä vuodelta. Asiaa ei auta se, että juuri sen ikäiset ovat minusta ihanimmillaan. Minusta on tärkeää, että isä ja lapsi viettävät aikaa keskenään, katsovat videoita ja kuvia lapsen vauva-ajasta. Lapsi vaan kun haluaisi minunkin katsovan, näyttää kaikkea hassua, jota on vauvana tehnyt. En voi väittää, etteivät videot olisi hauskoja, en vain pysty katsomaan niitä kovin kauaa ilman kyyneleitä.



Jotenkin ajatus siitä, että mies on kokenut raskausajan ym. toisen kanssa, surettaa todella. Sitä haluaisi, että voisi ajatella kokemuksen olevan jotain uutta ja ainutlaatuista toisellekin. Toisaalta voi olla hyväkin, että mies tietää jo jotain asiasta, ainakin tietää, millaista raskaana olevan naisen kanssa voi olla. Vaikkei se ajatus oikeastaan juuri lohduta. Ei ole miehelläkään mikään kiire seuraavien lasten tekoon vielä, valitettavasti.



Onko ketään muuta, joka olisi tälläisen asian kanssa painiskellut? Jotenkin tuntuu, ettei tämä kunnolla hellitä ennen kuin olen tosiaan sen oman lapsen saanut ja nähnyt, käyvätkö pelkoni toteen vai eivät. Silloin sille ainakin voisi tehdä jotakin, tehdä selväksi, ettei minua tarvitse holhota. Nyt ei pääse oikein asiassa eteenpäin, kun ei ole mitään konkreettista, mihin käydä käsiksi, mitään, mikä auttaisi peloista eroon ja muutenkin tunteiden herraksi. Käy voimille tämä tämmöinen.

Koitapa ajatella niin päin, että on kiva juttu, että toisella on jo jotain aiempaa kokemusta odotuksesta, syntymästä, vauva-ajasta. Mulle se ainakin oli iso helpotus, kun itse ensimmäistäni odotin ja miehellä oli jo yksi poika :) Kyllä se on ihan varmasti hänelle ihanaa ja mullistuksia täynnä olevaa aikaa vaikka hänellä jo lapsi onkin. Ei siitä ole epäilystäkään! ei se ole millään pois teidän mahdolliselta tulevalta vauvalta tai sinulta, että hän on jo elänyt yhden odotuksen ja syntymän sekä vauva-ajan. Jokainen on oma tarinansa ja oma myllerryksensä! Usko mua :)



En nyt oikein muuta osaa sanoa. Ei vaan kannata surra tuota asiaa, kun ei sitä vaan millään saa muuttumaan. Sen kanssa pitää oppia elämään, että miehelläsi on jo lapsi ja hänen myötään kokemuksia saralta, jolta sinulla ei vielä kokemusta ole. Silti se yhteisen lapsen tulo on varmasti molemmille mahtava asia, riippumatta siitä, miten paljon lapsia ennestään on.



Mukavaa syksynjatkoa!



-Minni-

Kiitos viestistä, Minni.



Olet tietty oikeassa, jotenkin sitä vaan on vuosien kuluessa ladannut ajatuksen raskaudesta niin täyteen merkitystä (lukenut lapsesta asti tietosanakirjoista aihetta käsitteleviä artikkeleja ja jotain Ennen syntymää -kirjaa ym.), että tunteet tulevat siitä väkisinkin aika rajusti pintaan. En minä aikanaan ajatellut, että sattuisin päätymään uusperheelliseksi, eli raskaudesta oli mielessä kuva oikeastaan miehen kanssa yhteisenä ensikokemuksena (perusperheestä kotoisin olevana asia oli minulle suorastaan itsestäänselvyys) - ja siitä kai tässä on kysymys, särkyneistä unelmista. Jonkinlaista surutyötä siis. Jotenkin on surun lomassa hirveän vihainenkin, tavallaan omasta pahasta olosta syyttää lapsen vanhempia... Vaikka eihän siinä ole järkeä. Ihmismieli vaan ei aina toimi järjen pohjalta.



Ei tämä alussa vaivannut ollenkaan, otin lapsen olemassaolon tyyliin " selvä, näin on" enkä ajatellut sitä enempää, mutta vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun miehen ex alkoi odottaa uutta. Kai se vaan jotenkin iski siinä vaiheessa, oma lapsettomuus. Tavallaan siinä vaiheessa kyseinen ex tuli kolmanneksi pyöräksi ajatuksiin. Eli jollain tasolla tässä on sitten kai jonkinlainen mustasukkaisuuskysymyskin, hullua kyllä näin vuositolkulla jälkikäteen. Sen vain tiedän, että sen jälkeen on asia mennyt hiljalleen aina vain vaikeammaksi. Löytyisiköhän jostain halpaa (ja hyvää) terapeuttia, jonka kanssa saisi käytyä asioita läpi?



No, pitää miettiä. Kirjastosta kannan pinokaupalla vauvalehtiä, yritän saada asioihin jotain perspektiiviä. Tämän kesän Vauva-lehden numerossa 6-7 oli hyvä artikkeli, ja sinänsä lohdullinenkin, että ensimmäisen lapsensa saanut äitipuoli oli yli 30-vuotias. Jotenkin kun tuntuu, että ympärillä on minun ikäisiäni tai jopa nuorempia, joilla on jo useampia lapsia, ja sellaisista pidetään enemmän ääntä lehdissäkin. Sitä tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi.



Toisaalta sitä haluaisi jo oman lapsen, mutta toisaalta tiedostan, ettei nykytilanteessa vielä kannata. Pakko selvittää tämä tunnesotku ensin. Pitää yrittää antaa itselleen aikaa, edetä kuukausi kerrallaan. Tilasin lehden vuodeksi, eiköhän siinä saa ajan jotenkin kulumaan. Toivottavasti.

En mitenkään tahtonut vähätellä sinun pahaa oloasi, toivottavasti tekstistäni ei tullut semmoinen olo? On ihan totta, että järki & tunteet eivät todellakaan kulje aina ihan käsikädessä ja vaikka kuinka tietäisi että tilanne on nyt se mikä on, niin silti on asioita joita voi surra, harmitella tai jotka tuntuvat hankalilta. Sitä sitten vaan pitää jotenkin yrittää sompailla niiden tuntemusten ja realiteettien välissä...



Vaikeaa - tiedän!



Toivon, että sinullekin vielä suodaan odotus ja oman vauvan saaminen. Selvästi kaipaat sitä.



Lämpimin ajatuksin,

Minni

Ymmärrän tunteesi, Friuda. Ja kiitokset Minnille kannustuksesta, ehkä tämän sateenkaaren päässä on vielä aarre! Itse olen 28-v lapseton äitipuoli, miehen kanssa ollaan oltu 2v yhdessä, josta 1.5v ajan miehen lapset (6 ja 8v) mukana kuvioissa. Lasten kanssa on alusta asti mennyt hyvin, ovat hyvinkasvatettuja, ja vanhempansa koettavat pysyä väleissä ja vanhemmuutta jakaa. Itsellä on vain kovin usein ulkopuolinen, kateellinen ja mustasukkainenkin olo. Miehelle ei mikään tule koskaan olemaan ainutlaatuista, ja pelkään sitä kun aina on " äiti täydellinen" (miehen oma kuvaus exästä!) johon voi verrata. Itse olen viime aikoina myös ollut mahdoton, painostanut miestä vauva-asiassa, itkeskellyt holtittomasti ja kieltäytynyt syömästä e-pillereitä -> en suosittele näitä keinoja;-)



Itse ehkä liikaakin kuvittelen asemani parantuvan, jos meillä olisi yhteisiä lapsia. Kuitenkin miehellä silloinkin on vastuu kaikista lapsistaan ja aikataulut " suurperheen" yhteiset. Nyt lastenhoitoviikonloppumme menevät jonkun exän kaverin menojen mukaan ja arki-illat hänen harrastustensa mukaan. Se sallittakoon (vielä), hänellä kuitenkin suurin vastuu lapsistansa on. Mies lohduttaa että nauti nyt kun voit mennä ja tulla, vaikka meistä kahdesta minä olen joustanut lastenhoitojen takia enemmän. Nyt on onneksi mies alkanut olla enemmän fyysisesti ja henkisesti läsnä lastensa kanssa, kun minä ja exä olemme sitä vaatineet.



Ei kannata lapsiprojektia käynnistää jos on yhteiselämä kovin tuulista (kuten meillä;) tai uusperheessä kovasti kuohuaa. Sitten pitää vaan jaksaa ja toistansa tsempata. Siinä sitä yhteen kasvaa ja paremmaksi pariksi tulee. Sen voimalla ajattelin tämän hieman hankalan syksyn jaksaa. Vauvakuumeesta ja omasta ulkopuolisuuden tunteesta voi miehen kanssa keskustella. Ja lasten syytähän ei mikään ole, sitäpaitsi heidän kanssaan oppii yhtä sun toista hyödyllistä tulevaa ajatellen.



Ja luehan (toki terveellä kritiikillä) Maija Rauhan ¿Äitipuolen käsikirja¿. Et ole tuntojesi kanssa yksin.

Hei, ja kiitos molemmille. Kirjoitin vastauksen jo kertaalleen, mutta hiiri otti ja napsautti omin päin peruutusnappia. :( Yritän nyt saada oleellisen mukaan...



Eli:



Ei viestistä saanut vähättelevää kuvaa, Minni, minun on vaan tällä hetkellä todella vaikea ajatella niin positiivisesti. Olen yrittänyt, mutten saa itseäni uskomaan siihen. Ei tarvitse kuin ajatella siihen " toisella on aiempaa kokemusta" -kohtaan, kun itku jo uhkaa...



Puolikkaalle_Äidille kiitos viestistä, tilanne muistuttaa aika paljon omaani. Meillä lapsi on 8 v. ja vierailee joka toinen viikonloppu. Vanhemmat valitettavasti eivät oikein ole väleissä, mikä tuo omat ongelmansa soppaan.



Olen itse asiassa lukenut Maija Rauhan kirjan, suunnitelmissa olisi hankkia se omaksi, kunhan varat antavat myöten. Kyllä siitä oli jo ensilukemalta apua, kun huomasi, että on niitä samankaltaisia tunteita muillakin. Minulla kun on ollut mm. se pelko, että minua vähätellään oman lapsen saamisen jälkeen eikä uskota, että osaan kyllä lasta hoitaa (kahden vauvan - pojan ja tytön - vaippojen vaihtamisen, pesemisen, ruuanlaiton, syöttämisen, pukemisen, ulkoiluttamisen ja nukuttamisen ym. hoitamisen jälkeen luulisi minulla olevan ainakin perusteet sentään hallussa!). Tosin tämän kun sanoin miehelle, hän kyllä yritti lohduttaa, että kyllähän hän tietää, etten ole mikään noviisi lastenhoidossa. Auttoi ehkä hetken, muttei kokonaan poistanut huolta.



Itkukohtaukset miehen nähden yritän pitää kurissa, vaikkei se nyt aina onnistu. Yllättävän ymmärtävästi hän on kyllä suhtautunut. Minua itseäni oikeastaan hävettää jatkuva pillittäminen, mutta joskus ei muuta voi. Itkeminen helpottaa huomattavasti. Eilisiltana miehen nukkumaanmenon jälkeen vietin tunnin sohvalla itkien, kunnes uni alkoi tulla. Nyt on ollut koko päivän olo tosi väsynyt, mutta rauhallisempi kuin koko kuukauteen. Jaksan taas keskittyä paremmin koulunkäyntiin ja varmaan töihinkin, äskettäin kun ei ole malttanut oikein muuta kuin selata lehtiä ja nettiä jonkin helpotuksen ja auttavan tiedonmurusen toivossa. Siinä meni kokeetkin penkin alle.



Tuntui aika pitkään, että olo kohenisi paljon, jos tulisin raskaaksi. Työstän asioita hiljalleen mielessäni, ja olen tajunnut, että ongelmat ovat syvemmällä, lapsen tulo ei välttämättä muuttaisi kaikkea heti paremmaksi. Minun on selvitettävä asiat ensin itseni kanssa, puhuttava miehen kanssa oikein kunnolla näistä, saatava asiat ulos. Keskustelun pohjalta oppii tuntemaan miehen paremmin, mies oppii minun mielenliikkeitäni paremmin, ja ehkä jossain keskustelujen aikana alkaa sitten vauva-ajatuskin kypsyä. Saa nähdä. Joka tapauksessa haluan, että lapsi on alkunsa saadessaan kummankin toive. Toisin sanoen odotan mieheltä " lupaa" jättää pillerit pois. Vahinko on asia erikseen, mutta niitä kun sattuu niin kovin harvoin... :)



No, tälläisia mietteitä tällä kertaa. Ensimmäinen viesti oli ehkä parempi, en tiedä. Samoilla linjoilla kuitenkin. Hyviä jatkoja molemmille. Ehkä vielä tulee kirjoiteltua. :)