äitipuolen rooli rasittaa
Olen satunnainen äitipuoli avomieheni 3,5-vuotiaalle tyttärelle. Emme näe kovin usein (tytär asuu äitinsä kanssa pohjois-suomessa, me etelässä) mutta aina kun lapsi on meillä, olen ihan pinna kireällä. Tytär on suloinen, ns. helppo lapsi, mutta tuntuukin, että ongelma on täysin minussa. Löytyykö täältä viisaampaa kertomaan, että olenko ihan epänormaali kun en tunne suuria rakkauden tunteita tytärpuoltani kohtaan? Tuleeko sellaiset tunteet ajan kanssa? Pitääkö miehen lapsia rakastaa ylipäänsä kuin omiaan? Kertokaa kokemuksia :)
Kommentit (62)
Mieheni asui ennen avoliitossa D:n kanssa, jolla oli 2 poikaa
edellisestä suhteesta. Mieheni ei oikein tullut toimeen niiden
poikien kanssa, vaikka yritti. Katkeransävyisesti hän puhuu
edelleen heistä.
Miehelläni on D:n kanssa 14-vuotias poika ja meillä on yhteinen
3-vuotias lapsi. Kuitenkaan mieheni ei ymmärrä, etten minä
ihan aina ja joka tilanteessa jaksa, osaa tulla toimeen hänen
ja D:n pojan kanssa. " Pojan kanssahan on niin helppo tulla
toimeen" mies vain kommentoi sanomisiani. " Hän on aivan
erilainen kuin D:n vanhemmat pojat...."
Viikonloppuna meillä oli kylässä perhe, joka 15-vuotias poika
puheli ja jutteli aivan oma-alotteisesti. Se tuntui oudolta...
ja kivalta.
Aikuisenakin tunnen että minulla on kasvamisen varaa, en ole täydellinen aikuinen. Olen tosiaan aikuinen ja yritän kohdella lasta sen mukaan, mutta tunteita (kaikenkattavaa rakkautta joka jaksaa ja hyväksyy kaiken) en ole saanut kasvatettua. En myöskään luota siihen että lapsen ja minun välini kestäisi kaikkea, että voisin todellakin sanoa välillä lapselle kuten omilleni. Sellaista sidettä mieheni lapsella ja minulla ei ole, mutta omiini lapsiini on. Eli en usko että olemme miehen lapsen kanssa " yhtä perhettä" , jossa on vara olla luuserikin. Äitipuolena minusta tuntuu ettei ole vara olla se luuseri.
Ja tosiaan 1v lasta oli helppo rakastaa. Ongelmia tulikin vasta vuosien kuluttua, kun alkoi uhmaikä yms. Isompaa lasta ei olekaan niin helppo pyyteettömästi rakastaa, varsinkaan vaikeimpina kausina. Ja en todellakaan oikein kasvanut lapsen kanssa samalla lailla kuin omieni kanssa. Miehen lapsen kanssa en lisäksi ole koskaan asunut yhdessä, hän on käynyt meillä lähinnä viikonloppuisin ja hän on jäänyt paljon vieraammaksi minulle verrattuna omiin lapsiini. Ei meillä käyvä lapsi ole siis onnistunut minua kasvattamaan, tuo parin päivän oleskelu meillä parin viikon välein ei ole ollut se meitä yhteen hitsaava tekijä, että olisimme " yhtä suurta perhettä" . Se on ollut aika joka eletään enemmän miehen lapsen ehdoilla ja muu aika se jolloin eletään " normaalia" elämää.