äitipuolen rooli rasittaa

Tommonen kaksnaamasuus ärsyttää todella paljon.



Sympatiat todellaki kaltaistenne miehiä kohtaan joilla on tuollaiset hirviövaimot. Osoitatteko mieltä muutenkin kaikesta mikä ei teitä miellytä miehessä miellytä vai määräättekö suoraan säännöt joita miehen tulee noudattaa??



Itse nuorempana 2v asunu miehen kanssa jonka suloinen tyttö oli meillä joka toinen viikonloppu. Ei hän ollut omani mutta ajattelen häntä vieläkin.



Parisuhteen kannalta ei kannata eritellä " sun, mun ja meidän lapsia" , nämä viattomat lapset eivät riko suhdettanne vaan teette sen ihan itse mustasukkaisella (aikuismaisella?) käytöksellänne. Ehkä pian pääsette itse kokemaan tämän ihanuuden, eron jälkeen miehenne löytää uuden, joka ei siedä teidän kakaroitanne.



Itse pienen vauvan YHna en todellakaan toivoisi teidänlaistanne naista lapseni ja hänen isänsä elämään. Onneksi vaikuttaa käyneen parempi tuuri.

Sera-82 :lle

katsos kun tässä onkin tarkoitus purkaa näitä tunteita tänne palstalle eikä mieheen eikä miehen lapsiin :)

Pointtina hieman se että veri on vettä sakeampaa.. Ja me kaikki naiset ja äidit emme voi olla äiti teresoja.

Mutta hienoa että muistelet lasta jonka elämään olet aiemmin kuulunut, hienoa että on äitejä jotka vain jaksavat ja jaksavat :)



Itsellä välillä pinna niin kireällä että voisin jättää äijän lapset ja omat lapset bussipysäkille odottelemaan parempia aikoja :)

Mutta tietenkään niin en tee, en edes niille miehen lapsille :)



Kaikki uusioperheen äipät ja muutkin: leuka pystyyn ja annetaan myös ruokaa niille jotka eivät edes ole meidän :DD

Ps. Minusta on ainakin ollut terveellistä lukea täältä että muillakin on samoja ajatuksia, en usko että ketään meistä koko aikaa miettii " että kamalat miehen lapset, kamalat miehen lapset, ah niin ihanat omat lapset." Tuskin..

Mutta itse olen saanut tukea täältä ja saanut myös huomata että en ole ajatuksieni kanssa yksin.



Tsemppiä kaikille :)

En kielläkkään etteikö teillä olisi keskenään täällä oikeuspurkaa tuntojanne. Kunhan kommentoin koska en mitenkään voi ikinä ymmärtää kaltaisianne. En edes yritä. Koska itse näyttäisin saman tien ovea miehelle joka ei lastani hyväksyisi, me olemme paketti, en todellakaan suunnittelisi tulevaisuutta sellaisen kanssa, ja jos nyt sattuisi niin käymään että lapsen sellaisen kanssa joskus saisin, jos olisi meidä lapsi ja minun kakakara niin mies olisi hyvin äkkiä viikonloppuisä. Lapseni on minulle aikuista rakkautta tärkeämpi ja pysyvämpi.



Pointti ei suinkaan ole siinä miten kohtelette miestenne lapsia vaan tajuatteko ollenkaan mitä teette käytöksellänne parisuhteellenne??? Olette itse valinneet KOKO PAKETIN, joten hyväksykää se myös. Olisi kannattanut etsiä lapseton mies!!

Aika voittaa vaikeudet ja uusioperheen arki lähtee sujumaan vain ajan kanssa... Helppoa se ei ole!!! Ja kukaanhan täällä ei ole haukkunut puolisonsa lapsia vaan on kirjoiteltu kuinka vaikeaa on kun perheeseessä on myös itselle " ei oma lapsi" ... Eihän sille mitään voi että oma lapsi se kaikkein rakkain ja sen eteen tekee kaiken. Ja minulla pari kummilasta jotka erittäin rakkaita minulle myös!

...ymmärtäkää mitä kirjoitin, mä en meinaa... =)

Kaikille se kumminkaan aina ei niin helppoa ole eikä uusperheen elämästä tiedä _mitään_ ennenkuin sitä on elänyt, eli ei voi miettiä, että " itsepä lähdit, ois sun pitänyt tietää mitä se on" . Uusperhe-aiheista kirjallisuutta ja juttuja muuten lukeneena voin kyllä vakuuttaa että negatiivisetkin ajatukset ovat normaaleja. ja kannattaa muistaa että edes ydinperheessä elo ei aina ole ruusuista ja täydellistä, miksi siis olisi uusperheessäkään?



Lisäksi voi olla rasitteena miehen hankala ex (itselläni onneksi ei ole näin) ja muitakin asioita jotka vaikuttavat siihen, että uusperheen elo ei ole niin mutkatonta kuin toivoisi. Eivät Sera-82 asiat vaan aina ole niin mustavalkoisia, että kun päättää rakastaa puolisonsa lasta niin se tuosta vain sormia napsauttaen onnistuu. tottakai lasta täytyy AINA kohdella hyvin ja tehdä kaikkensa että hän voi perheessä hyvin, mutta kaikenlaisia tunteita voi herätä eikä niitä pitäisi joutua häpeilemään, kuten valitettavan usein käy, kun ymmärrystä ei heru.



t. Minni-the-hirviöäitipuoli

Aivan niin. Tuskin kukaan äitipuoli nyt oikea hirviö on, en usko. Luulen että useimmassa uusioperheessä se äitipuolen (tai miksei isäpuolenkin) rooli on harvoin kovin helppo. Mä olin pitkään villi sinkku ennen nykyistä (ja erittäin onnellista) suhdetta, ja kun sitten aloin tapailemaan nykyistä avomiestäni, mukana tuli myös se lapsi. Joten aika suuri muutos edelliseen elämääni.



Alussa me kaikki asuimme samassa kaupungissa, ja vielä hyvin lähekkäin. Poikaystäväni ex soitteli joka päivä, milloin mitäkin asiaa. Kysyi neuvoa autonsa kanssa, kysyi mielipidettä millaisia vaatteita ostaa lapselle, tai tarvitsi apua lampun vaihdossa. Ymmärrän, ettei hänellä ehkä ollut muuta läheistä joka auttaa, mutta voitte kuvitella, että välillä kyrsi oikein kunnolla.



Haluan vielä painottaa, että nykyisin tulemme hyvin toimeen kaikki, exä on jopa käynyt meillä useamman kerran kun on tuonut lasta. Ja ihan ok. Mutta silti lapsi välillä ärsyttää tosi paljon, johtuu ihan varmasti vaan musta. En syytä ketään!

Itse olen ollut äitipuoli mieheni pojalle jo 15vuotta. Kun aloitimme seurustelun ja muutimme yhteen, olin ollut sinkku ja olin nuori vähän yli 18v. Alun huuman (reilu vuosi), jolloin lapsi oli myös pieni ja suloinen, ohi mentyä tuli vastaavia tunteita kuin sinulla. Tunsin myös syyllisyyttä siitä etten rakastanut lasta ja hänen meillä ollessa tuntui oma oloni vaikealta ja en olisi jaksanut äitipuolin roolia ja lasta. En todellakaan ollut valmis äitipuolen rooliin (no olin muutenkin kaikkea muuta kuin valmis mihinkään elämässä). Ja kauniisti sanottuna en silloin ajatellut ottavani " koko pakettia" sekä lasta ja miestä, tykästyin kyllä vaan pelkästään mieheen ja sekin oli jotenkin " vahinko" . Ja tilanetta ei auttanut se että olin elänyt uusperheessä ja vanhempien avioeron ja olin ollut se isäänsä tapaava lapsi. Eli kokemusta minulla oli tuosta lapsen näkökulmasta.



Itse vetäydyin yhä enemmän syrjään lapsen elämästä ja jätin vastuun lapsesta enemmän miehelle, en osannut osallistua, varsinkin kun lapsi ei tuntunut haluavan minun osallistuvan (siis protestoi kun yritin osallistua) ja itse olin neuvoton lapsen kanssa. Yritin tietenkin kohdella lasta nätisti ja kun meillä ei ollut yhteisiä lapsia ei tullut efektiä " sinun lapsesi" ja " meidän lapset" . Tuntui turhauttavalta kun silloin tällöin meillä vieraili (lapsi oli äitinsä yksinhuoltajuudessa- siihen aikaan normaali sopimus) joku joka laittoi elämän uusiksi ja en pystynyt olemaan oma itseni. Yleensä nämä lapsen käynnit saikin pinnani kireäksi ja suurimmaksi osaksi pystyin pitämään kiukun MIESTÄNI kohtaan aisoissa hetken ja se purkautui yleensä lapsen loppuvierailuilla tai heti sen jälkeen, ei tietenkään aina, mutta säännönmukaisesti me riitelimme ainoastaan tällöin ja minä kyllä sen pääsääntöisesti aloitin.



Nyt meillä on miehen kanssa jo yhteisiä lapsia ja miehen poika on jo iso (ei ole siten niin vaativa ja sitova). Lisäksi nyt meillä on vaihe jolloin eletään " lasten ehdoilla" ja en kaipaa nuorena kaipaamani menemistä. Enää miehen pojan meillä olo ei tunnu siltä kuin joskus aikaisemmin. Miehen poika on myös minusta erittäin fiksu ja mukava ikäisensä poika. Sisarukset tykkäävät hänestä paljon. Myös minä olen kasvanut omien lasteni myötä. Valitettavasti tuntuu etten koskaan saa aikaa takaisin jolloin miehen poika oli pienempi. Itse olen oppinut itsestäni ja elämästä tässä ajassa paljon ja olen aikuisempi. Nyt ymmärtäisin paremmin hänen protestointinsa minulle ja ymmärtäisin myös lapsen kehitystä ja uhmaikää ja turvattomuutta. Olen myös oppinut että minulla on erilaisia tunteita omia lapsia kohtaan, jotenkin tuntuu kornilta että voin miehelleni sanoa omien lasten osalta " en kestä XXX:ää jne." , miehen pojan osalta en voi sanoa samaa loukkaamatta miestäni ja tuntematta syyllisyyttä. Omille lapsilleni voin jopa suutahtaa, miehen pojalle en. Tässä on ristiriita. Omien lasten kohdalla voin olla oma itseni, miehen pojalle yritän olla korrekti. Huoh, joten en ole vieläkään oppinut tai tunne että minulla olisi lupa olla oma itseni hänen seurassaan tai vaikka kiukustua häneen samalla lailla kuin omiin lapsiini. Toisaalta toisena puolena on myös omien lasten sylittely ja läheinen suhde. Myös omien lasten kanssa olen käyttänyt kaiken aikani, miehen poikaa näen vain harvakseltaan. Eli samanlaista läheisyyttä mieheni poikaan minulla ei ole kuin omiin lapsiini. Tuntuu myös että vaikka omien lasteni kautta olen oppinut paremmin ymmärtämään mieheni poikaa, niin hänen 10v etumatkaa en saa koskaan kurottua umpeen. Nyt kun ymmärrän pienten lasten ja lähes kouluikäisen maailmaa, niin taas murrosikäisen ja aikuistuvan lapsen elämä on vierasta.



Tässä se mitä minulla on ajatuksia (tiivistettynä- heh tuli pitkä sepustus) asiasta matkan varrelta tullut kuitenkin tällä hetkellä ajateltuna. Uusia asioita varmasti minulla tulee vielä eteen. Hieman minua mietitytti nyt viimeksi lähinnä kaikki juhlatilaisuudet pojan osalta- ainoa aika kun minä menen hänen kotiinsa- mutta ainakin rippijuhlat menivät hyvin. Tulossa on vielä muitakin juhlia. Lisäksi jotenkin kummassa minua mietityttää jo etukäteen miten osaan suhtautua mahdolliseen pojan tulevaan tyttöystävään/vaimoon (jos ja luultavaa kun sellainen joskus tulee) ja miten mahdollisiin pojan lapsiin (jos sellaisiakin joskus tulee). Se asettaa taas uusia haasteita tässä äitipuolen elämässä ja toivon olevani niiden osalta fiksumpi kuin mitä olen tähän asti ollut.

Insinööriäiti:

Olen myös oppinut että minulla on erilaisia tunteita omia lapsia kohtaan, jotenkin tuntuu kornilta että voin miehelleni sanoa omien lasten osalta " en kestä XXX:ää jne." , miehen pojan osalta en voi sanoa samaa loukkaamatta miestäni ja tuntematta syyllisyyttä. Omille lapsilleni voin jopa suutahtaa, miehen pojalle en. Tässä on ristiriita. Omien lasten kohdalla voin olla oma itseni, miehen pojalle yritän olla korrekti..

Tuossa tuli todella hyvin lyhyesti myös minulle kovin tuttu juttu. Jota olen koittanut miehellekin selittää. eli, mies voi minulle tokaista, että " ei kestää tuota poikaa enää hetkeäkään" (tarkoittaen siis joko meidän yhteistä tai sitten omaansa). Minä taas en voi samaa sanoa kuin omastani tai olen epäreilu. eli jos minä tokaisen saman lauseen liittyen miehen poikaan, olen heti " paha äitipuoli" . Eikö olekin melkoisen naurettavaa, kun oikein alkaa miettimään? Lasta pitää kohdella tasavertaisesti oman kanssa, mutta loppujen lopuksi kuitenkin silkkihansikkain, omiin verrattuna. No, tämä oli kärjistäen sanottu.

Minni

Olen huomannut ihan saman, etten osaa sanoa/neuvoa/komentaa/opastaa miehen lapsia kuten omaani. Heille ole korrekti kuin vieraille ja siksi välillä niin hiiltynyt, kunnei pääse kiukut ulos. Esimerkiksi mieheni vanhempi lapsi elää sellaista elämää, että omaltani en ikinä sitä aikuisuuden kynnyksellä hyväksyisi. Mua ottaa suunnattomasti päähän, mutten koskaan huomauta tai neuvo. Mielessäni vain kiroilen... Ehkä siinä yksi ongelma?

No hei,neljä vuotta on mennyt ,olen nyt 26v.,alku hankaluudet on onneksi takana,mutta ei se ole helppoa ollut. Lohdutukseksi voin sanoa että toisen lapsia ei voi rakastaa ominaan,eihän toisten lapset pidä sinua äitinään. Tärkeintä on tulla toimeen. Ei pidä odottaa itseltään liikoja,eikä pakottaa itseään mihinkään rooliin. Minua auttoi kun aloin hyväksyä, ettei minun ole pakko rakastaa ja saan olla omaitseni,ja nyt ollaan kaikki onnellisia toisistamme. Mieheni poika asuu luonamme,13v.,ja joka ilta annetaan uni-halaus,siihen meni se neljä vuotta. Pelkäsin vaikeimman olevan edessä nyt kun odotan esikoistani, mutta ei se niin vaikeaa ollutkaan, vanhin lapsista haluaa olla kummi,keskimmäinen odottaa veljeä,ja nuorin on onnellinen kun ei enää ole nuorin. Ex-vaimo sen sijaan... no se ei onneksi kuulu tähän eikä hän varsinaiseen perheeseemme. Virallisesti sanotaan että uusio perheeltä vie 3-7 vuotta kehittyä perheeksi.

Sori aikaisemmat tyhjät viestit..



Aluksi muakin alkoi suututtamaan ihmisten kauheus; kun on toisen lapset niin kauheita ja omat niin ihania. no, eihän se mustavalkoista ole. olen 9 vuotta ollut äitipuoli ja puolestani voin sanoa, että se valmisti minua hyvin myös äidin rooliin. Tytärpuoleni on 3 v. kun tavattiin ja ihana lapsi (pidän ylesestikin lapsia ja elämiä ihanina : ))

Totta kai arkeen kuului kiukkua ja uhmaakin herra jumala; eipähän elämä käy tasapaksuksi.

Nyt perheeseemme kuuluu 2 tytärtä lisäksi ja meillä ei ikinä puhuta mistään puolista. Kaikki ovat siskoja sillä siisti. Pienemmät tytöt tietävät kyllä että isoin sisko asuu myös oman äitinsä luona ja he mielellään siskoa hakiessaan käyvät siellä myös koiria silittämässä.



Parasta äitipuolena olemisessa on se, ettei tarvitse niin hermostua ja päteä kuin itsetehtyjen kanssa. On kiva jutella 12v:n kanssa mimmoinen hän oli lapsena, jutella pojista sun muista ilman sen kummempaa stressiä. Tappelen paljon enemmän näiden pienempien kanssa. Osaan nauttia kun isoin sisko on täällä, mutta minulla ei ole häntä ikävä kun hän äidillään. Täydellistä... Mieheni tosin on aina toivonut (salaa) että vanhin tyttökin asuisi pääsääntöisesti meillä ja sen vuoksi olen surullinen hänen puolestaan. Mielestäni tytön äiti on yhtä lailla hyvä äiti. Suhteet on asialliset.



Nytkin tytöt leikkivät kolmistaan häitä tuolla huoneessa ja hauskaa tuntuu olevan. Hänestä on paljon iloa pienemmilleen ja voi sitä autuutta kun pääsemme mieheni kanssa jopa kahdestaan kauppaan ja lenkille, kun tytöt ovat kolmisin kotona. JEEEEEEE!



Asioissa on syytä nähdä valoistat puolet ja nauttia kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten ainutkertaisuudesta!!! Vanhemmuus velvoittaa..

Itsellä 1,5 v poika ja pojalla on 2 vanhempaa SISKOA miehen edellisesta avioliitosta. En ikinä edes ajattelisi että ei kutsuis niitä näin.

Mua vaan säälittä tyttöjen äidi. Ei anna tyttöjen nähdä pikkuista vaikka he ovat pyydänyt.

Mutta he aina on poikani siskot:)

Tarkoitan, että haluavatko he oikeasti edes tulla? Itselleni olisi ollut tuossa iässä painajainen joutua kauas kavereista istumaan sohvalle... Tarkoitan sitä, että tuossa iässähän tapaamiset alkavat yleensä lyhentyä johtuen juuri siitä, että lapsi on irtaantumassa vanhemmista ja sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Siis ei lasta vieroiteta vanhemmasta, vaan lapsen annetaan enemmän päättää siitä, kuinka monta viikkoa suostuu etällä olemaan.



Kyllä oma lapsi on vaan rakas. Ei sitä pysty vertaamaan etälapsiin, eikä ole tarvekaan. Heillähän on oma äiti ja isä, minä kuulun vain " tukirenkaaseen" . Hoidan tarvittaessa, mutta vastuuta minulle ei kasata. Koskaan en ole kieltäytynyt " hoitonakista" , muttei se voi itsestäänselvyyskään olla. Taannoin eksä soitti meille ja pyysi, että olisimme pitäneet lapsia tiistaihin asti. Mies sanoi, ettei käy, koska on töissä. Eksä oli kysynyt, miksi minä voi olla lasten kanssa. Mies oli vain ilmoittanut, ettei mulla ole mitään velvollisuuksia. Ihmettelin hiukan jälkikäteen miehelle, miksi oli niin jyrkkä, kun en tuollaista ollut edes sanonut. Sanoi vain, että hänestä on reilua, ettei minulle lykätä etukäteen sopimatonta lisävastuuta, kun lasten äitikin on kotona päivät ja perustetta pyynnölle ei ollut. Meillä asiat menee kivasti, kun kukaan ei vaadi ihmeitä ja mies huomioi minut hienosti, eikä pitä itsestäänselvyytenä. Ymmärtää senkin, etten aina voi hänen lapsiaan rakastaa ehdoitta ja joskus olen kiukkuinen tulevasta viikonlopusta. Sanoo, että ymmärtää sen, että ilmat pitää joskus päästää pihalle. Tietää kuitenkin, että 100% olen reilu ja ystävällinen lapsille aina tavatessa. En nyt yleensä mitään kiukkuile lasten tulemisista. Nytkään ei ole varmaan vuoteen ollut tarvetta valittaa.

Näiden viestin perusteella voisi väittää, että isä ei ole millään tavoin merkityksellinen ihminen kenellekään lapselle siittämisen jälkeen. Se, että kakara ei just sun rakkaaseen perheeseen ole syntynyt ei tarkoita sitä ettei sen isä olisi sille rakas. Kyse on lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin (eli äitiin ja isään ei äitiin ja äitipuoleen) Ettekö voi uskoa, että se sattuu lapseen, ettei sillä ole omaan isään oikeutta tai edes mahdollisuutta rakentaa suhdetta, kun se sinusta tuntuu niin pahalta. Muistakaa sitten erotessanne, ettet työnnä sitä nyt niin rakasta kullannuppuanne, rakkautenne hedelmää eron jälkeen miehesi uuteen ihanaan perheseeseen, jossa se on yhtä toivottu kuin alieni. Herra jumala, joutuu isukki olemaan ihan 4 viikkoa putkeen lapsensa kanssa vuodessa. On se niin väärin. Kyllä on isyys hukassa ja pahasti. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että mitä helvettiä sitä vehtaa lapsellisten miesten kanssa jos ei munaa kantaa siitä seuraavaa vastuuta. Grow Up kakarat!

Etukäteen on vaikea ymmärtää millaista on olla suhteessa miehen kanssa jolla on lapsi. Jälkikäteen on paljon helpompi olla viisas. Jos ja kun ei mitään lapsista tiedä, niin ei sitä osaa ymmärtää miten tuo lapsi suhteeseen vaikuttaa ja tuntemukset ja lapsen vaikutus voivat yllättää. Tällöin kuitenkin suhde on jo tietyssä vaiheessa ja silloin pitänee punnita peräytyäkö vai jatkaako, sitä itse ainakin mietin aikanaan.



Ja totta on se etten ikinä haluaisi omille lapsilleni äitipuolta. Toivon todellakin että avioliittomme jatkuu hamaan tulevaisuuteen ja jos kuolen, niin toivoisin lasten kannalta miehen mielummin jatkavan yksin- miehen kannalta tietenkään tuntuu ettei yksin olisi hyvä. Siis toivon etten kuole pitkään pitkään aikaan.



Eli myönnän olevan äitipuoli, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Minulla on paljon henkisesti kasvettavaa. Ja tuon miehen lapsen 10v etumatka tuntuu ainaisesti saavuttamattomattomalta. Sitten kun 10v kuluttua olen kasvanut siihen että tajuaisin miehen lasta nyt, niin hän onkin taas 10v vanhempi ja hänellä on ihan eri vaihe elämässään.



Eli johtopäätös on että olen äitipuolena epäonnistunut.

Jooo, myönnän keitti yli. mun mielestä se on vain surullista, että lapset kärsii täysin syyttä aikuisten ihmisten idioottimaisuudesta. Kyse on kaiketi empatiasta ja hyvästä tahdosta: Tuskin se miehesi 10v. oli erikseen pyytänyt lupaa päästä pilaamaan sun elämää. Mä itse ajattelin silloin alussa kaiken hämmennyksen keskellä, että ainoa joka on tässä tilanteessa on syytön on se lapsi ja mulla ei ole mitään oikeutta tehdä sen elämästä yhtään kamalampaa. Mulla ei ole oikeutta viedä siltä isää, eikä mollata äitiä hänen kuullen. Ehkä se antoi raamit sille alkuvaiheen epävarmuudelle, mustasukkaisuudelle sun muulle skeidalle. Siitä myös mieheni kanssa alussa sovittiin.

Yksi, tärkeä asia, johon miehessäni rakastuinkin oli se, että hän oli riittävän hyvä, rakastava isä. Ei ole kyse etumatkan umpeenkuromisesta vaan siitä, että hyväksyy tosiasiat (emme ole koskaan ns. ehjä, raamatullinen ydinperhe) ja yrittää parhaansa (voimme silti olla hyvä, rakastava perhe kaikille lapsille ja aikuisille). Ylväitä periaatteita tai ei totta helvetissä tein ja teen edelleen kaikkea käsittämättömän typerää, mutta voihan sitä ainakin pyytää anteeksi, tuntea huonoa omaatuntoa ja yrittää taas eteenpäin, ihan kuin muissakin ihmissuhteissa. Kai sen perheen pitäisi olla sellainen paikka, jossa on tilaa olla joskus täysi onneton luuseri ja silti rakastetaan eikä hylätä olet sitten isä-,/äiti-, tai lapsipuoli tai muuten vain vaillinainen. amen.

ak7:

Hyvin sun kirjoituksesta ymmärsi! Mulla aivan täysin samanlaisia ajatuksia ja ihan kun olisin itse sen kirjoittanut... Ja vielä sapettaa myös se kun mieheni ex niin kovasti haluaisi nähdä meidän vauvamme. Minähän en siihen suostu ja miehelleni olen sen ilmoittanut hyvin selvästi eikä hän olisi sitä viemässäkään. On itse sanonut että vain pakosta exänsä kanssa tekemisissä siis heidän yhteisen lapsen. Ja suunnattomasti ärsyttää sana siskopuoli kun puhutaan meidän lapsesta ja mieheni exän lapsesta... Ne ei ole mitään sisarpuolia saatika siskoja!Mieheni suku puhuu siskosta ja se ärsyttää. En tule koskaan puhumaan lapsllemme siskosta, hänellä sitten joskus toivottavasti on siskoja kun hommaamme kaverin (jos luoja suo).

aurinkoista päivää kaikille...

_____________________________________________--

kyllä he ovat sisar puolia, vaikka kuinka et haluaisi sitä, mitä menit miehen kanssa yhteen jos et kestä sitä, että mihen lapset on siraspuolii yhteiselle lapsellenne!! Jos tuollaiset asiat ärsyttää niin itse olet lusikkas tunkenut soppaan! kannattaa ajatella ensin mitä sanot, se voi satuttaa! et älä ajattele pelkästääs omaa napaa!

anmeho:

Kai sen perheen pitäisi olla sellainen paikka, jossa on tilaa olla joskus täysi onneton luuseri ja silti rakastetaan eikä hylätä olet sitten isä-,/äiti-, tai lapsipuoli tai muuten vain vaillinainen. amen.

Ja ei tietenkään tuo miehen lapsi (silloin aikanaan kun aloitimme yhdessä olon oli 1v ikäinen) pyytänyt minua elämäänsä, mutta suoraan sanottuna en minäkään pyytänyt lasta elämääni, hän tuli " kaupan päälle" . Ja minä todellakin olen kasvanut vasta omien lasteni myötä, en miehen lapsen, eli siitä tuo 10v etumatka.

Äitipuolena minusta tosiaan tuntuu siltä etten saa olla äitipuolena täysi luuseri, niin että lapsipuoli kuitenkin rakastaisi minua. Äitipuolena yrittää jotenkin tsempata, eikä olla ihan vain oma itsensä. -No tämä tunne tietenkin johtuu minusta ei lapsesta. Sellaista sidettä kuin biologisen vanhemman ja lapsen välillä ei ole. Omien lasteni osalta tiedän että vaikka olisinkin välillä täysi onneton luuseri, niin silti lapset rakastaisivat minua ja eivät hylkäisi, kunhan olen heille läsnäoleva ja rakastava äiti. Tosin näissäkin luuseritilanteissa tulee raja jossain vastaan, kyllä se lasten rakkauskin muuttaa muotoa ja lapset hylkäävät, jos liiallisuuksiin menee.

Joo ja lisäys vielä noista sisaruksista ja sisaruspuolista on että meillä yhteiset lapset ovat sisaruksia ja miehen lapsi heille sisaruspuoli- näin ne sanat kuuluvat oikean määrittelyn mukaan ja niitä käytetään tarvittaessa. Tosin meillä kyllä puhutellaan yleensä kyllä lasten etunimillä, eikä nosteta tätä sisaruksia/sisaruspuolia asiaa erityisesti esiin.

Minä olen aikuinen ja lapsi on lapsi, siinä on se ero. Minä en ole riippuvainen toisten ihmisten rakkaudesta ja huolenpidosta niin kuin lapsi. Lapsella ei ollut valintatilannetta: minulla oli ja on. Minun velvollisuus on rakastaa lapsia ns. ehdoitta. Se ei ole lapsen eikä lapsipuolen velvollisuus. Suhde aikuisen ja lapsen välillä ei ole tasavertainen. Jos lapsi pahoittaa mieleni, rakastan sitä silti. Vaikka riidellään; aina rakastetaan: on meidän perheen motto.

Voi suru: Ei kai 1 vuotiaasta vauvasta voi olla kenellekään aikuisen veroista vastusta. Pieni viaton olento, joka rakastaa, jos sitä rakastetaan ja hoidetaan hyvin. Luulen, että et ole voinut olla kasvamatta 10 vuoden aikana pienen lapsen kanssa. Suunta ei vain ehkä ole ollut sitten oikea (ei lapsen eikä sinun kannalta, jos olet onneton) Snif: en voisi olla rakastamatta ketään pientä vauvaa: oli vaikka hitlerin jälkeläinen. Ymmärän ehkä paremmin sen, että uusperheen teinit ja esiteinit saattavat ollakin alussa haasteellisia rakastettavia.. Toivon, että tällä lapsella on paljon muita aikuisia ympärillä, jotka ovat häntä rakastaneet ehdoitta..