äitipuolen rooli rasittaa

Heh, luulin hetken lukevani jotain omaa vanhaa viestiäni, niin tutuilta nuo tuntosi kuulostivat. Ikäkin täsmää :) Nyt viisi vuotta myöhemmin olen kolmivuotiaan äiti ja tuo kuvio, josta kerrot, on taaksejäänyttä elämää.



Mulla oli samalla tavalla yhdistelmä vauvakuumeesta ja mustasukkaisuudesta, ja sitä oli tosi hankala selittää ulkopuolisille. Jälkeenpäin tulkitsen, että kyse oli omasta epävarmuudesta ja toisaalta myös niin matalamielisestä tunteesta kuin huomiohakuisuus.. siis pelkäsin, ettei miehen sukua millään tavalla kiinnosta, kun meille tulee vauva, kun miehellä on jo lapsi ennestään. Jälkeenpäin ajatellen on vaikea enää tavoittaa noita tunnelmia, mutta ne olivat täysin todellisia. Hankalaa oli se, että olisin itse halunnut lapsen jo vuosikausia aiemmin, mutta silloinen puolisoni ei (ehkä onneksi) ollut siihen suostuvainen. Olin siis vauvakuumeessa jo lähtökohtaisesti, kun tapasin nykyisen mieheni. Hän taas ei ehkä olisi edes halunnut enempää lapsia, mutta on alusta saakka ymmärtänyt, että asia oli minulle maailman tärkein. Ja nyt, kun tuo meidän yhteinen lapsi on olemassa, rakkautta näyttää riittävän ihan tarpeeksi molemmille lapsille.



Raskauteen ja synnytykseen ja pikkuvauva-aikaan todella ladataan paljon odotuksia ja tunteita. Sitä odottaa, miten kaikki muuttuu, kaikki on uutta, kaikki on toisenlaista. Niin kuin onkin; näemmä myös sille osapuolelle, jolla on lapsi jo ennestään. Onhan meidän elämämme yhdessä muutenkin erilaista kuin jonkun muun ihmisen kanssa olisi. Mutta siitä olen tyytyväinen, että ylipäänsä raskaaksi tuleminen onnistui ja ihan luonnonmenetelmällä. En tiedä, miten pää olisi kestänyt lapsettomuuden tässä yhdistelmässä.



Vaikeaa aikaa oli oman lapsen eka vuosi, siinä jotenkin totutteli siihen rakkauden uusjakoon lasten välillä. Nyt sekin tilanne on tasaantunut, en edes odota enää että tuntisin samalla tavalla molempia kohtaan. Jo ikä- ja luonne-erojen vuoksi suhteeni heihin on erilainen, ja olkoon niin. Pinnistelyn tielle en aio lähteä ja tiedän, että kohteluni on oikeudenmukaista, molemmat viihtyvät meillä ja sisarussuhde on kunnossa.

Hei, ja kiitos sinullekin, muurahaiskäpy. :)



Minulla asia ei ole kiinni miehen suvun ajatuksista, heitä en oikeastaan juuri ajattele - vaikka siellä päin onkin valitettavasti tapana kommentoida heti, suureen ääneen ja kainostelematta, jos joku tekee eri tavalla ja heidän mielestään " väärin" ... ja mies on samasta puusta veistetty, eli siinä ehkä osa ongelmaa. Voi kyllä olla, että sukukin kiinnostuu meistä siinä vaiheessa, jos ja kun vauva tulee. Nyt saadaan olla onneksi omissa oloissamme. Jos kehtaavat sitten käydä arvostelemaan tapaani hoitaa lasta, niin eivätpä kovin kauaa vieraile. Minun asianihan se on, miten lastani hoidan, ja jos teenkin eri tavalla kuin heillä on totuttu, ei se tarkoita sitä, että se olisi huonompi tapa. En vain jaksa kuunnella jatkuvasti kommentteja siitä, mitä olen milloinkin tehnyt muka väärin.



Itse en ole koskaan tuntenut, että pitäisi tuntea samalla lailla omaa ja toisen lasta kohtaan. En odotakaan rakastavani miehen lasta, hyvät välit ja hiljalleen kehittyvä luottamus riittävät. Onneksi pidän hänestä, voisi olla vaikeampaa muuten. Kyllähän sitä meinaa välillä hermot mennä, varsinkin, jos ovat muutenkin tiukalla, mutta yleensä menee kyllä ihan hyvin. Mutta olen itse myös ajatellut, että jos jään lapsettomaksi, voi olla todella vaikea suhtautua toisen lapseen oikeudenmukaisesti, kun oma katkeruus olisi todennäköisesti todella valtava.



Mitä synnytykseen tulee, olen tullut ajatelleeksi sitä viime aikoina aika paljon. Jos en voi mitään uutta " tarjota" raskauden aikana, niin toivon ainakin, että " normaali" alatiesynnytys sentään onnistuisi, sitä kun mies ei ole vielä kokenut. Pelkään kipua jonkin verran, ja tunnen sitä hyvin herkästi (hammaslääkärissäkin vaadin aina puudutuksen, kun porataan), ja ennen mietinkin, voisiko tehdä keisarinleikkauksen jos vauva tulee, mutta nyt sitten pelkään enemmän leikkaukseen joutumista. Olisi aikamoinen pettymys " epäonnistua" siinäkin suhteessa. Onhan se uusi lapsi tietty aina uusi lapsi, tuli sitten maailmaan millä tavalla hyvänsä, mutta silti... Toiveet sentään aika korkealla sen alatiesynnytyksen suhteen, olen suunnilleen samaa kokoa äitini kanssa, ja hän sentään synnytti kuusi lasta luonnollista kautta. Tosin aloitti viisi vuotta nuorempana kuin nyt olen, ja minun iässäni lapsia oli jo kolme. :(



Odotan todella raskaaksi tuloa, tuntea, kuinka keho muuttuu ja vatsa kasvaa... Ja taitaa olla aika vakava tapaus, kun ajatus pahoinvoinnistakaan ei saa mieltä muuttumaan (inhoan ja pelkään oksentamista yli kaiken). Ei vaan taida olla suhde (eikä mies) vielä lapsen tuloon ihan valmis. Ehkä sitten vuoden päästä... tai ei vuoden, raskaaksi joko ensi keväänä/kesänä tai sitä seuraavana - haluan joulu/talvivauvan, sekin erotuksena edelliseen. Mieletön tarve, halu ja pakko saada jotain " omaa" , jotain, mitä ei voi verrata edelliseen. Kunhan jaksaisi odottaa sinne n. vuoden päähän, kun nytkin kuulostelee tuntemuksia joka ikinen kuukausi ja pettyy kuukautisten alkaessa, vaikka ottaakin pillerit tunnollisesti ja katsoo, ettei ota tehoa vähentäviä lääkkeitä - minun tapauksessani hiilitabletteja - muutamaan tuntiin pillerinoton jälkeen. Aikamoinen pakkomielle. ;) Missään nimessä en ala kuitenkaan jättämään pillereitä omin päin pois, onhan sillä miehelläkin oltava sananvaltaa asiaan. Haluan todella, että lapsi on toivottu, eikä mikään epämääräinen " vahinko" . Tosin itseäni kun ajattelen, niin vahinkokin olisi minulle toivottu, mutta miehen kannalta taas...



Todella mukava tietää, etten sentään ole ainoa näine kipuiluineni. Tuntuu niin järjenvastaiselta moni asia tässä, mutta eihän niille tunteille oikein mitään mahdakaan. Auttaa kyllä, kun näistä voi edes kertoa ja keskustella. Kiitos!

Sekin tuli vielä lisää mieleen, että ottaa aivoon, kun joudun sitten todennäköisesti synnyttämään samaan sairaalaan, missä edellinenkin syntyi - asumme vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä asuivat lapsen syntyessä. Joudun menemään vanhan kotipaikan ohi kouluun ja töihin mennessäni, ja oikeasti sitä paikkaa kohtaan on jotenkin syntynyt todellinen inho. Tässä on niin mahdottoman monta asiaa, jotka kiusaavat, että käy kovasti hermojen päälle ja asian unohtaminen edes joksikin aikaa on aika vaikeaa. Välillä pistää todella vihaksi tämän homman epäoikeudenmukaisuus. Miksi ihmeessä tästäkin piti tulla niin vaikeaa? Ei jaksaisi.

Luin tuota viimeisintä kirjoitustasi ja mieleeni hiipi, että tuo ahdistuksesi ja tarve saada oma raskaus/synnytys/vauva-aika mahdollisimman erilaiseksi, tuntuu aika hallitsevalta ja jopa pakkomielteiseltä (tuo on huono sana, liian voimakas, mutten keksi nyt muuta kun kiireesä kirjoitan). Tuli mieleeni että vaivaavatko nämä ajatukset sinua kokoajan vai vain ajoittain? etteivät ne hallitse jo liikaakin elämääsi? miltä tuntuisi ajatus että kävisit jonkun ulkopuolisen luona puhumassa noita asioita ulos? varmaankaan et pysty niitä ihan täysin miehellesi kertomaan, ehkä joku puolueeton ihminen olisi paras? Koska tuntuu että ihan mitättömät asiat ovat valtaamassa hirmuisen isoa osaa ajatuksistasi, ja mitättömillä tarkoitan sitä, että kun sitä omaa vauvaa joskus odotat jne, niin se on todella ihan yhdentekevää, tapahtuuko jokin asia samassa paikassa tai samaan vuodenaikaan... Se vauva on silti ihan ainutlaatuinen ja kaikki se mitä koet/miehesi kokee sen tiimoilta, on ainutlaatuista! Ihan todella.



en nyt oikein saa ajatuksiani puettua sanoiksi siten, kuin tahtoisin, mutta jotenkin vain tuntuu, että nuo jutut pitäisi käydä läpi. Onko miehesi koskaan maininnut mitään sellaista, minkä takia tunnet asioista noin? kun tuntuu, että sinä tunnet itsesi jotenkin " vähäpätöiseksi" hänen elämässään. Jonkunlainen epävarmuus ja pelko kuultaa tekstistä.



Anteeksi, jos nyt menen ihan liian pitkälle, mutta jäin vain pohtimaan kirjoituksiasi ja ehkä vähän huolestuinkin. :-(



jaksamista nyt kuitenkin vielä. ei varmasti ole helppoa painia noiden tuntemusten kanssa.



-Minni

Pakkomielle on kyllä aika hyvä sana siihen. :) Kieltämättä asia on ollut aika paljon mielessä, ja viime kuussa varsinkin oli kaikki niin pinnassa, ettei tullut oikein mitään opiskelusta, kokeetkin pitää nyt uusia sen takia. Juteltiin kuitenkin vähäsen miehen kanssa tuossa yksi ilta, ja jo se helpotti hiukan. Olen pystynyt keskittymään vähän paremmin eikä ajatus pyöri päässä ihan koko ajan. Olen käynyt asiaa läpi hiljaa mielessäni, ja pääsin niin pitkälle, että tajusin suurimman pelon olevan, ettei mies haluaisikaan lisää lapsia, kun yksi on jo (ja kun aina lasten saannista puhuttaessa vaan vitsailee " vahingosta" ). No, sain sanottua tuon pelon ääneen, ja helpotti... Ilmeisesti se mieskin kyllä haluaa lisää lapsia, ei vain ihan vielä. Puhui isosta vastuusta ja siitä, kuinka se on iso päätös, ei mikään heräteostos... Niinkuin asia onkin. Mutta hiljalleen kai harkitaan sitä asiaa eteenpäin. Poisti ainakin pahimmat kipuilut, ja on kai helpompi puhua asiasta tästä lähin. Toivon vain, ettei ala tuntumaan miehestä painostukselta.



Minulla on kieltämättä taipumusta juuttua negatiivisiin ajatuksiin, tehdä kärpäsestä härkänen ja maalata piruja seiniin. Tiedostan asian, olen kärsinyt siitä ennenkin, ja yritän rajoittaa sitä. Jostain syystä asia vain nousi pinnalle kuukausi takaperin, en oikein osaa edes sanoa, miksi. Yli vuosi sitten asia kävi kuitenkin jo vaivaamaan. Olen miettinyt, että osaksi tässä asiassa vaivaa kai jälkikäteen herännyt mustasukkaisuus miehen ex:ää kohtaan, mikä on ihan hassua, ottaen huomioon, että erosivat jo vuosia sitten eivätkä tule vieläkään toimeen keskenään. Syitä mustasukkaisuuteen pitää vielä miettiä, olen tähän asti ollut vähän liikaa kiinni siinä vauva-asiassa miettiäkseni asian tätä puolta.



Voihan se olla, että kun olen kerta ensimmäisessä suhteessani, ja ihan kirjaimellisesti suoraan vanhempien kotoa muuttanut miehen kanssa yhteen, niin itsetunto on hiukka heikoilla taloudenhoitoon liittyvissä asioissa - en ole todellakaan mikään talousihme, en saa pidettyä kotiani järjestyksessä (epäilen aika vahvasti ADD:tä) enkä tunne itseäni mitenkään " mallinaiseksi" , ja otan hyvin henkilökohtaisesti siihen liittyvät negatiiviset kommentit. Ja miehen suvussa kun on tapana kommentoida, jos joku asia ei mene juuri siten, miten he sen tekisivät - ja sitä kommentointia onkin saanut kuulla ihan riittämiin. Kai minä vielä yritän opetella hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat (tai kuvittelen heidän ajattelevan). Historiani ylikilttinä ja koulukiusattuna vaikuttaa vielä, vaikka olen jo jonkin verran päässyt niistä eroon. Mutta se siitä. Voisihan tätä filosofoida tässä vaikka kuin, mutta tuppaa menemään viestit vähän turhan pitkiksi jo muutenkin.



Olen minä miettinyt välillä sitä ulkopuolistakin apua, en vain tosiaan tiedä, mistä sitä oikeastaan lähtisi etsimään. Toisaalta mietin myös, kuinka paljon loppujen lopuksi siitä olisi apua. Samat asiat voin kirjata päiväkirjaan ja miettiä niitä sitä kautta - tunteita, syitä niiden takana yms. Akuutissa kriisissä puhumisesta tietty voi olla apua. On vain ollut huonoja kokemuksia " terapeuteista" , joilta on yrittänyt saada apua johonkin ongelmaan, ja eivät ole ottaneet asiaa edes todesta tai tehneet mitään konkreettista, millä saisin asioihin ratkaisua. Istuvat vain, kun puhun kerta kerran jälkeen samat asiat, eikä mikään etene minnekään. Vähän sama kuin joskus silloin, kun minua kiusattiin koulussa: puhuin toisella luokalla koulupsykologille, joka lupasi katsoa, mitä voitaisiin tehdä tilanteen parantamiseksi. Mitään ei tapahtunut. Ei koko peruskouluaikana. Koko asiasta ei enää edes puhuttu. Eli luottamus ei oikein ole suurimmillaan niin sanottuihin " ammattiauttajiin" . Ehkä jos oikea ihminen tulisi vastaan, joku, joka jopa ymmärtäisi käsillä olevasta asiasta jotain, kuuntelisi todella eikä vähättelisi ongelmiani/tunteitani. Sellaista ihmistä on vaikea löytää. Yritän siis pärjäillä omillani, kuten ennenkin.



Siitä on sentään oltava kiitollinen, että minulla oli mahdollisuus olla kotona ja hoitaa pienempiä sisaruksiani, niin minulla ei ole nyt käytännön vaikeuksia miehenkään lapsen kanssa. Kehityskaudet ovat tuttuja, ja voin helposti suhtautua asioihin tyyliin " se kuuluu ikään" . Ainakaan siltä kantilta en siis koe itseäni täysin ulkopuoliseksi, voin ainakin keskustella lapsen kasvusta ja kasvatuksesta suhteellisen tasavertaisena, kun on omakohtaisiakin kokemuksia. Eli voisivat ne asiat hullumminkin olla. :) Kiitos huolenpidosta, kyllä tästä hiljalleen varmaan noustaan taas, kunhan muistan avata suuni ja puhua miehelle, kun joku asia käy häiritsemään. Nyt aika valmistautua taas kouluun ja töihin. Anteeksi jälleen ylipitkä viesti. :)



PS. Ehkä etsin sen " jonkun" , jolle puhua, enhän minä nyt tännekään voi koko elämänhistoriaa oikeasti purkaa. Kiitokset kärsivällisyydestäkin.

joitakin asioita ei näe itse, vaikka kuinka yrittäisi pohtia.



Kurja että sulla on ollut noin huonoja kokemuksia ammattiauttajista. En kyllä itsekään muista, että koulun " tukitoimista" olisi kenellekään ollut mitään varsinaista iloa.



Aikuisena on kuitenkin ihan erilainen vaikutusmahdollisuus omiin asioihin.

Vähän helpotusta tuli, kun huomasin etten paini ainoana näiden " ongelmien" kanssa. Itselläni täysin sama tilanne, mutta enemmän lapsia ja enemmän " äitipuolen" roolissa olemista. Näin ollen kerään energiani kasaan ja paukautan tänne oman tarinani piakkoin. Jaksamista sinulle!

Siis onneks muillakin samanlaisia ajatuksia!! Tunnen suurta helpotusta. Miehelläni on 6,5v tytär " Justiina" edell. liitosta, joka on ihan kiva jne mutta silti oma lapsi se rakkain. Ja ystävien ja kavereiden lapset tärkeämpiä kuin mieheni tytär... En tiedä mistä se johtuu, en kyllä näytä sitä mieheni lapselle. En halua olla mikään äitipuoli, mä oon vaan mä =) Olen vain kaveri tytölle. " Justiina" on meillä kerran kaksi kahdessa viikossa.

Miehelläni ja minulla yhteinen pari kk vanha tytär. On kamala kuunnella mieheni puolen sukulaisia jotka vertaavat meidän vauvaa " Justiinaan" , onko ulkonäössä mitään samaa ja minkälainen oli vauvana... ja siskopuoli sana soi korvissa kamalalta... Onks muilla samanlaisia ajatuksia??



p.s: Justiina oli ihan tuulesta temmattu nimi =)

Mielestäni ketään ei voi pakottaa rakastamaan ketään ja jos minun mielipidettäni kysytään on minulla ainakin oma lapsi rakkaampi kuin miehen lapset. Olen tämän miehelleni sanonut. Ketään ei voi pakottaa olemaan äiti teresa ja laupias samariini :)

Meillä asuvat miehini lapset kuin äidistä ei ole huoltajaksi..

Sossu sanoi että uusioperheissä on pääasia että toimeen tullaan ei tarvitse rakastaa.

Mieheni on ottanut lapseni avosylin aina vastaan , mutta luulen sen olevan miehille helpompaa.. Koska jotenkin tuntuu että äidinrakkaus on niin voimakas ja vahva että sitä on vaikea toisen lapsen läpäistä. Tai sitten jos annan mieheni lapsille yhtä paljon " äidinrakkautta" kuin omalleni niin tulee jotenkin pahamieli että se olisi omalta lapselta pois vaikka näin ei varmaankaan ole kun tuon rakkauden pitäisi olla loppumaton voimavara.. mutta tiedä sitten:)

Kaikille äitipuolille jaksamista ja hyvää kesää, tietysti myös muillekkin.

hei vaan kaikille, mun miehelläni on 4 vuotias poika joka merkitsee koko maailman hänelle vaan ei minulle.. Meillä on yhteinen puolitoista vuotias tytär ja meidän elämä menee hyvin. Huomaan itsessäni, aina viikonloppuisin kun poika perjantaisin haetaan ja sunnuntaisin vielä viedäänkin äidinsä luo, että olen todella pahalla päällä ja tuntuu että en enää välitä pojasta.. kaikki hänessä nykyisin ärsyttää ja kaikki menot pitää hänen mukaansa järkätä, esim. niinä viikonloppuina hän on vain pojan kaa ja sit kun poika ei ole niin järkkää jotain menoja.. kauheeta valittamista ja en oikein osaa edes purkaa näitä tunteita tännekään selvästi. nykyään olen yrittänyt että olisin niinä viikonloppuina töissä niin saavat olla rauhassa.. MITEN TÄSTÄ TUNTEESTA PÄÄSEE EROON JA ALKAISI NAUTTIA NIISTÄKIN VIIKONLOPUISTA KUN POIKA ON MEILLÄ... Helpota ei tunnetta kun pojan äiti alituisesti soittelee miehelleni milloin mistäkin asiasta ja ilman asiaakin... Tiedän olevani todellakin mustasukkainen! kiva kun jaksoit lukea ja toivottavasti saat jotain selvää mun jutusta...

Hyvin sun kirjoituksesta ymmärsi! Mulla aivan täysin samanlaisia ajatuksia ja ihan kun olisin itse sen kirjoittanut... Ja vielä sapettaa myös se kun mieheni ex niin kovasti haluaisi nähdä meidän vauvamme. Minähän en siihen suostu ja miehelleni olen sen ilmoittanut hyvin selvästi eikä hän olisi sitä viemässäkään. On itse sanonut että vain pakosta exänsä kanssa tekemisissä siis heidän yhteisen lapsen. Ja suunnattomasti ärsyttää sana siskopuoli kun puhutaan meidän lapsesta ja mieheni exän lapsesta... Ne ei ole mitään sisarpuolia saatika siskoja!Mieheni suku puhuu siskosta ja se ärsyttää. En tule koskaan puhumaan lapsllemme siskosta, hänellä sitten joskus toivottavasti on siskoja kun hommaamme kaverin (jos luoja suo).



aurinkoista päivää kaikille...

Avautui viimein minullekin avokkini ovien paiskominen ja astioiden kalistelu! Tästä siis on kyse; pienestä riiviöstä, joka vierailee kodissamme parin viikon välein.



Ymmärrätkö " ak78" ollenkaan, että miehellesi molemmat lapset ovat omia ja aivan yhtä rakkaita hänelle. Ja " sisarpuolia saati siskoja eivät tule koskaan olemaan" !!! Kuinka joku voi ajatella noin itsekkäästi. Ilmeisesti Tuhkimo-sadun äitipuolen hahmo ei olekaan aivan tuulesta temmattu....

oman ja " vieraan" lapsen välillä.. Eiköhän se oma vie voiton mennen tullen. Ja senkin ymmärrän, että on rasittavaa, jos " ulkopuolinen" lapsi vierailee säännöllisesti, eikä mies ota sinä aikana uutta kumppania ja lasta huomioon samalla tavalla kuin muuten.



Mutta nämä asiat pitäisi mielestäni selvittää aikuisten kesken, esim. puhumalla toisen kanssa tunteistaan ja tilanteesta sellaisena kuin kumpikin sen kokee.. Ja yrittämällä ottaa toista ja hänen tunteitaan huomioon. Kuten edellinen kirjoittaja sanoi, miehelle ne ovat omia lapsia molemmat. On myös väärin viedä lapsilta oikeus sisarpuoliin ja heidän toisiaan kohtaan tuntemaansa kiintymykseen. Silloinhan sitä tavallaan purkaa omaa turhautumista viattomiin osapuoliin eli lapsiin, joiden syy vallitseva tilanne kaikkein viimeiseksi on.



Voin myös kuvitella, että suvun vertailut lasten kesken ärsyttävät, mutta samalla se on myös sukulaisille luonnollinen tapa ottaa molemmat osaksi sukua, kun heillä on kuitenkin sama isä, jonka kautta he tähän sukuun kuuluvat..



Ymmärtäkää toisianne ja keskustelkaa aikuisten kesken, ja antakaa lasten muodostaa sisaruussuhteita puolisisariinsa niin kuin itse haluavat ja kokevat tärkeäksi...

Minä en koskaan puhuttele tai edes ajattele mieheni lapsia tyttäremme sisaruksiksi. Joskus hätkähdän sitä, että sehän on totuus. Jotenkin vain en näe tilannetta niin sisimmässäni. Aina puhun siitä, kuinka tyttäremme tarvisi sisaruksen, jottei kasva ainoana... ja sitten ymmärrän, ettei tyttö olekaan miehen ainoa.



Ja sinulle mies31! Kyllä kuule se oma lapsi on vaan rakkaampi. Aikuisuutta ja fiksuutta on se, että osaa kohdella " vierastakin" asiallisesti ja lämmöllä. Mutta oma on oma, silti. Omalta kohdaltanikin myönnän, että raskaana hetkenä mielessä ärtyy miehen lapsiin enemmän kuin omaan. Vaikkei heissä mitään vikaa olisikaan sen enempää. Useinhan he ovat isoja ja oma pieni ja kitisevä. Mutta silti mielessä näin...

Olen ystävällinen yms mieheni lasta kohtaan, en hänelle kiukkua tai jotakin... Vaikka joskus tekisi mieli enemmän komentaa, mitä mieheni ei tee... No mutta kuitenkin, ajatuksiini sisarpuolikkuudesta yms vaikuttaa kovasti mieheni exän asenne ja kaikki se miten hän on suhteeseemme vaikuttanut siis minun ja mieheni, varsinkin alkuaikoina eritttäin negatiivisesti ja siitä aikaa pari vuotta. No vaikea selittää enkä ala sitä tässä tekemään... ette ehkä ymmärtäneet, en minäkään =)

En halua lapseltani viedä suhdetta tai ystävyyttä tai mitä nyt onkaan niin mieheni lapseen, EN TIETENKÄÄN... mutta ajatuksiini ei sovi sana sisko koska mieheni lapsi ei asu meillä, vierailee noin kerran kahdessa viikossa. Ehkä eri asia olisi jos hän asuisi meillä...

Välillä on kauhen kurja olo siitä kun ei oikein jaksa ymmärtää / välittää...

Eniten mua ehkä ärsyttää se kun kaikki vaan kyselee että mitä pojalle kuuluu ja kaikkien luona pitäisi silloin keritä käymään kun poika on meillä ja viikonloppu on kuitenkin aika rajallinen aika.. meillä kyllä puhutaan veljestä ja siinä ei ole mitään pahaa, lapset leikkivät keskenään ja nauttivat toisistaan / seurasta. Toisaalta mietin sitäkin että juttelis jonkun ulkopuolisen kanssa asiasta että oppis ymmärtämään itseään ja tunteitaan paremmin kun oma olo rupeaa olemaan " hankala" . Miehen kanssa on asiasta puhuttu monesti mutta en oikein tiedä ymmärtääkö hän oikeesti minkälaista mulla oikeasti on ( onko tää kauhee itsekästä? ). Ymmärrän että mieheni ikävöi poikaansa tietenkin silloin kun poika ei ole meillä. Nyt vielä on semmoinen tilanne että ex:lle /ja en nykyiselle) syntyi vauva ja koko ajan pitäisi olla poikaa ottamassa meille mutta olemme kumpikin töissä ja eikä meillä ole hoitopaikkaa pojalle tietenkään kun ei ole kirjoilla meillä ja nyt sit miehen suku painostaa mua jäämään hoitovapaalle vahtimaan kumpaankin! se ei ole mahdollista rahallisestikaan ja anoppi on pahin; yrittää että otettais poika meille kokonaan asumaan kun ex ei kuulemma pärjää molempien kanssa... APUA, mä en kohta jaksa näitä viikonloppuja!







Hyvin sun kirjoituksesta ymmärsi! Mulla aivan täysin samanlaisia ajatuksia ja ihan kun olisin itse sen kirjoittanut... Ja vielä sapettaa myös se kun mieheni ex niin kovasti haluaisi nähdä meidän vauvamme. Minähän en siihen suostu ja miehelleni olen sen ilmoittanut hyvin selvästi eikä hän olisi sitä viemässäkään. On itse sanonut että vain pakosta exänsä kanssa tekemisissä siis heidän yhteisen lapsen. Ja suunnattomasti ärsyttää sana siskopuoli kun puhutaan meidän lapsesta ja mieheni exän lapsesta... Ne ei ole mitään sisarpuolia saatika siskoja!Mieheni suku puhuu siskosta ja se ärsyttää. En tule koskaan puhumaan lapsllemme siskosta, hänellä sitten joskus toivottavasti on siskoja kun hommaamme kaverin (jos luoja suo).



aurinkoista päivää kaikille...

[/quote]

Mukava huomata, että aloittamani pieni keskustelu on saanut kommentteja. Erityisesti hyvä huomata, että muitakin äitipuolia on, joille tilanne on rasittava.



Meillä ei ole mieheni kanssa omia lapsia vielä, ja välillä ajattelen että hyvä jos olisi. Näin meilläkin olisin ns oikea perhe. Tiedän olevani lapsellinen, eihän lapsia tuollaisista perusteista pidä tehdä.



Uskomatonta, miten tälläiset asiat saavat pään sekaisin. Rasittavaa huomata olevansa mustasukkainen 3-vuotiaalle, sitä kai tämä osaksi on. Olen jutellut ystävieni kanssa, joilla on uusiperhe, ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei ole todellakaan suositeltavaa rakastua mieheen jolla on jo lapsia! Kun niin sitten kuitenkin tapahtuu, asian kanssa on vain elettävä.



Ja hyvä ohje kyllä se sossun ohje, ettei uusioperheessä tarvitse rakastaa, vaan että riittää että tulee toimeen. Ei rakkauden tunteita voi kehitellä tyhjästä!



Voimia ja jaksamista kaikille äitipuolille!!!! :)

Olen itsekin äitipuoli mieheni kouluikäiselle lapselle. Tytär oli silloin alle kaksivuotias kun mieheni löysin. Nykyisin perheeseemme kuuluu myös yhteinen vuodenikäinen poika. Äitipuoli sana on mielestäni negatiivinen johtuen juuri noista " paha äitipuoli" saduista. Vierastin alussa sanaa äitipuoli juuri tuon negatiivisuuden vuoksi, sillä minusta oli ihanaa olla mieheni tyttären kanssa ja on edelleen. Tytär asuu äitinsä luona ja on sitten välillä pitenpiä aikoja meidän luonamme. En ole koskaan yrittänyt olla tyttärelle äiti vaan se toinen aikuinen, isän vaimo. Lapsia pidän sisaruksina keskenään vaikkeivät saman katon alla asukaan.



akvaariokala23:lle sanoisin, että rakkautta ei voi pakottaa, mutta muista myös se, että lapset ovat isälle yhtä rakkaita. Ja lapset menevät usein arvojärjestyksessä puolison edelle.

..vähän asian vierestää tää menee nyt.. Mut mulla on alle vuoden ikäinen lapsi. Mies ei lasta halunnut, ja erosimme heti raskauden alkumetreillä.

Mies löysi uuden kumppanin jo minun raskausaikana..Jossakin vaiheessa hän sitten päätti, että haluaakin olla mukana lapsen elämässä.. Nyt on käynyt kerran viikossa pari tuntia lasta katsomassa, viikonloppuisin kun on vapaata ei oo montaa kertaa aikaa ollut omalle lapselleen, ilmeisesti uuden naisen takia!

Luokseen voisi lapsen ottaa, mutta hän on niin pieni vielä että se ei olisi edes käytännössä kovin mahdollista, saati sit että en todellakaa halua sitä sinne viedä pahan äitipuolen luokse!!!!! Enkä vaikka äitipuoli osottautuisi hyväksikin ihmiseksi!!

Että tämmöstä sit tänne, ei tää elämä oo sit koskaa helppoo!!

meilläkin siis uusperhe, mihin kuuluu mieheni ja minun lisäksi pojat (yhteinen 1,5 v ja miehen 5 v). Lisäksi vauva tulossa. Miehen poika on meillä paljon, vuoroviikoin. Olen ajoittain kokenut tosi vaikeaksi tämän uusperheilyn, kun tuntuu että en koe tarpeeksi " suuria tunteita" miehen poikaa kohtaan. En mitenkään voi sanoa häntä rakastavani. Välitän toki ja huolehdin kun hän meillä on, mutta siihen se jää. Yritän aina parhaani mukaan kohdella häntä ystävällisesti ja tasapuolisesti oman pojan kanssa ja uskoisin sen onnistuvankin ihan hyvin. Välillä vaan tulee jaksoja, kun ei poikaa jaksaisi silmissään lainkaan! koitan vaan miettiä, että se kuuluu asiaan, eikä ole epänormaalia ja kyllä se tästä taas.. mutta syyllisyys on valtavaa. :-(



Viime aikoina poika on vielä alkanut heitellä kommentteja siitä, miten ei välttämättä tahtosii minun lähtevän mukaan johonkin, eli olisi vain isän ja veljen kanssa, mutta ei minun. Ei ole vihamielinen eikä tästä ole isompia ongelmia ollut - tuntuu vain pahalle. Mutta se on vaan kestettävä! tähän asti onkin mennyt helposti, mutta nyt kun pojalla ikää alkaa olla enemmän, niin tämä varmaan oli odotettavissakin. Välillä tekisikin mieli vetäytyä täysin sivuun ja olla lähtemättä heidän kanssaa minnekään, mutta se tuskin olisi fiksua. Kun tässä kuitenkin perhe ollaan.



Meillä uusperheilyä on takana muutama vuosi vasta, joten luulisin että ajan myötä helpottuu. Tai sitten ei.. Pakko myöntää että en olisi koskaan uskonut, että tämä on henkisesti näin rankkaa! Vuoroviikkosysteemi tuntuu myös välillä hirmuisen haastavalta, kun perhe on jatkuvasti muutostilassa, eli ensin ollaan viikko kolmin, sitten hyppää yksi jäsen mukaan ja kun taas tottuu siihen, hän lähteekin viikoksi pois. mutta eiköhän tähänkin totu.



Jaksamista ja tsemppiä kaikille uusperheille! Ajan kanssa hyvä tulee, toivottavasti! :-)



t. Minni