Ilkeintä/ruminta mitä vanhemmat ovat sinulle sanoneet?

Nykyään mulla ja isällä on hyvät välit, mutta yhtä asiaa en unohda! Joskus ollessani ehkä 10-12 vuotias, kun olin pyöreä, niin isäni sanoi minulle, että "sun maha näyttää siltä, että olisit raskaana". Loukkaannuin siitä aivan järkyttävästi, enkä tule ikinä unohtamaan sitä. Mutta tiedän, että hän ei ole sanonut sitä tarkoituksella loukkaavasti, vaan hänellä ei vaan yleensäottaen ole tilnnetajua, eikä tunneälyä! :/ Mutta onneki 3 naispuoleisen henkilön kanssa eläminen, on "kouluttanut" hänestä vähän inhimillisemmän ihmisen :)

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:57"]

Tää on juntisti sanottu,pahoitteluni jo etukäteen,mutta kovasti tekisi mieli taputella avokämmenellä vanhempianne naamaan.Mitäänhän se ei enää auttaisi,pisti vaan niin vihaksi moiset jutut.Niin perkeleen vihaksi.

[/quote]

Kyllä jonkun ullkopuolisen puuttuminen asiohin olisi ollut tervetullutta. Edes jonkinlainen huomioiminen naapurin tai sukulaisen lasta kohtaan olisi jo auttanut. Fyysisessa väkivallassa ei tietenkään ole järkeä. Vinkkinä näin voisin antaa, että katso uusin silmin ystäviäsi, kavereitasi, sukulaisiasi. Aikuisena nämä asiat yhtälailla vellovat mielessä, kuin lapsenakin. Ja niitä yrittää piilottaa kiireen, töiden, päänsäryn ja ties minkä taakse. Oikeasti tekisi mieli kertoa totuuden että voin niin pahoin vieläkin noiden asioiden takia, etten pysty kohtaamaan muiden ihmisten menoja, iloja ja suruja. Olisi helpompaa sanoa edes, että anteeksi että en ole nyt täysin voimissani, kun sain kuulla juuri taas äidiltäni etten ole mitään ja kunpa en olsi olemassa. Mutta mennään ja tehdään silti. Ja toinen ymmärtäisi.

Olin n. 15-16 vuotias eli kriittisessä iässä. Olin todella epävarma ja harrastin kilpaurheilua, jonka ansiosta omistin urheilullisen kropan. Kerroin isälleni, että "naapurin merja sanoi että olisin missi ainesta" niin isäni tokasi siihen näin "kyllä sun pitäis 20kg laihduttaa että missiksi pääsisit" en pystynyt kauaa pidättelemään kyyneleitä, joten lähdin kotiin itkien. (isäni siis asuu eri osoitteessa) tulen muistamaan nuo sanat ikuisesti.

Ei ehkä pahin mutta yksi pahimmista. Ja niitähän riittää...

Meillä oli kolmannella luokalla keskustelunaiheena luokkakavereiden kanssa, että minä kellonaikana kukin on syntynyt. Koska meillä ei kotona ikinä saanut puhua mistään, oli tuonkin kysyminen minulle tosi vaikeaa. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja kysyin äidiltäni, että mihin kellonaikaan synnyin. Hän sanoi minullle, että "no ei kuule tuollaisia asioita voi mitenkään muistaa". Häkellyin ja koitin kysyä, että oliko silloin aamu, päivä, ilta vai yö. Vastaus oli edellee, että ei hän voi tuollaista muistaa. Tilanteessa oli läsnäolevani myös pari vuotta nuorempi pikkusisarukseni ja kun hän esitti saman kysymyksen äidille, tuli vastaus kellonaikoineen kuin apteekin hyllyltä.

Tilasin joskus aikuisiällä kaikki sairauskertomukseni eri paikoista ja sain myös paperini synnytyssairaalasta. Nyt tiedän sitten senkin, että mihin kellonaikaan synnyin.

Yksi ilta on jäännyt mieleen olin 12-vuotias ja masentunut ja herkässä iässä

Kävelin keittiöön
Isä: Miks syöt lisää ruokaa kun oot läski?
Minä *kävelee takaisin huoneeseeni*
Isä:Hei voitko hakea mulle kaupasta suklaalevyn?
Minä:Voin, mutta mul ei oo rahaa, niin annatko sitä varten 2€?
Isä:Vitun hemmoteltu kakara! Vittu häivy mun talostani! Emmä susta tollasta huoraa kasvattanut! *Ottaa minun paidastani kiinni ja heittää päin seinää*
Minä:*Lähtee itkien talosta ulos, T-paita ja shortsit jalassa -20 asteen pakkasessa kello 21:00*
Palasin yöllä viiden tunnin päästä, kun isäni oli mennyt nukkumaan. Äitini oli tuolloin työmatkalla. En tietääkseni ollut läski, painoindeksi oli minulla 12-vuotiaana 18. Olin masentunut ja vuoden päästä todettiin anoreksia. Oli vaikeata aikaa minulle. Tuo oli hirvein muisto

Tarkkoja sanoja en muista, mutta isäni uhkasi tappaa minut. On myös aina lytännyt ulkonäköni ja nyt vanhempana kouluttautumiseni. Tarkkoja sanoja on hankala muistaa, kun kuullit samaa niin kauan.

Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa mutta henkistä siitäkin edestä. Isä sanoi aina että ollaan kaikki synnytty perse edellä kun oltiin vahingossa semmoisia kuin sen ikäiset on mitä olimme.
Äidin lempilause oli aina että ne toiset aina sitä ja tätä mutta ei nämä meidän. Muut oli niin reippaita ja suosittuja ja sieviä ja hyvissä vaatteissa ja niillä käy niin paljon kavereita kylässä jne
Meidät oli haukuttu pystyyn kotona joka välissä että ei uskallettu olla reippaita. Suosittuja emme uskaltaneet edes kuvitella olevamme kun meidät oli haukuttu maan rakoon ja kavereita ei voinut meille kutsua kun äiti tuli aina sanomaan jotain aivan pöljää. Sieviä emme olleet koska kuljimme vuoden samoissa vaatteissa ja ne ei alunperinkään koskaan olleet muotivaatteita vaikka samalla rahasummalla olisi saanut muotivaatteet. Niin mutta kun me ei saatu olla niin kuin muut mutta meidän olisi kuitenkin pitänyt olla.
Aina muiden lapsia kehuivat ja äiti tekee yhä niin. Muut ne on jotain mutta me ei mitään ja varsinkaan minä en ole mitään vaikka äidin mittapuun mukaan nyt pitäisi olla kun olen maisteri ja sen mukaisessa työssä mutta kun ne muut on rahamiehiä....

Kaikkein eniten satutti varmaankin se, kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluampuminen ja isäni tuli luokseni ja sanoi, että "sä olet ihan samanlainen kuin nuo kouluampujat". Sitten on ollut myös näitä "vitun läskiperse, sä et tästä jääkaapista syö, mä olen nämä ruuat maksanut" (olin alaikäinen ja asuin kotona, mutten saanut syödä jos vain isä oli kotona, vaan piti odottaa että äiti tuli töistä n. 21-22 aikaan ja sitten hän antoi luvan ottaa ruokaa). Ja kaikki perus-haukkumiset ja syyttämiset, että olin mm. syypää isäni tupakointiin (koska olin muka niin kamala lapsi, että hänen oli pakko aloittaa polttamaan, koska hän ei kestänyt minua) ja syypää myöskin vanhempieni eroon jne. Edes fyysinen väkivalta ja hakkaamiset eivät tuntuneet niin pahalta, kuin nuo henkiset jutut mitä isäni teki. En edes muista kaikkea, mitä hän on sanonut/tehnyt. Hänellä oli myös tapana ilmoittaa, että "nyt minä tapan sinut" ja sitten juosta perässäni leipäveitsi kädessä ympäri taloa.

Ja hän saattoi myös talvisin aamuyöllä tai aamulla tulla repimään minut ylös sängystäni ja heittää ulos pakkaseen yöpuku päällä ilman talvivaatteita ja lukita ovi takanani. Sitten äiti tuli aina jossain vaiheessa hakemaan sisään. T. 106

"Vitun pullamössö paska" oli isäni lempilausahduksia.. Äitini on maailman kiltein ihminen ja hänen takiaan olen järjissäni. Hän oli liian peloissaan jättääkseen isää, koska isä sanoi etsivänsä ja tappavansa meidät jos yritetään lähteä... isä keksikin toimivan keinon saada minut tottelemaan teininä; jos minä tein jotain "pahaa", hän hakkasi äitini kostoksi.. ei koskaan naamaan, jotta kukaan ulkopuolinen ei arvaa. Läheiset kyllä tiesi tästä, mutta kukaan ei puuttunut tai uskaltanut auttaa. Vieraammille ihmisille oli tosi seuramies ja rehenteli kuinka hänellä on niin ihana perhe. Hyvänä päivänä olikin ihan ok, mutta mieli saattoi muuttua yhdestä vääränlaisesta ilmeestä niin että huutoa ja tappelua kesti taas monta päivää. Usein myös uhkasi tappavansa äidin ja ampuvansa sitten itseltään aivot pellolle. Ehti kuolla muihin syihin ennenkuin toteutti uhkauksensa, en epäile hetkeäkään etteikö lopulta olisi tosiaan tappanut äitini. Välillä vituttaa, että narsisti on niin muotisana nykyään, koska hän sitä todella oli, isolla N:llä.. Huh että alkoi ahdistaa muistelut, onneksi oman lapsen ei ikinä tarvitse kestää tällaista. Ja äitini nauttii nykyään elämästä mummina, olemme läheisempiä kuin ikinä.

Ei oikein kehtaisi laittaa omaa kokemustaan tänne, kun muilla ollut ihan hirveitä kohtaloita ja tää on vaan tämmönen... Mutta menköön:

Mun äidillä on varsin kookkaat rinnat, joista hän on aina ollut tavattoman ylpeä. Muutenkin ulkonäkö on aina merkinnyt paljon: Lapsuudesta ja nuoruudesta muistan pääasiassa ne keskustelut, joissa arvioitiin muiden naisten ulkomuotoa (useimmiten pieniä rintoja ja läskejä, sillä äiti oli rintavuudestaan huolimatta hoikka).

No mullehan ei sitten rintoja kasvanut, isäni sukuun tulin. Odotin, odotin ja odotin, mutta A-kupeiksi jäivät. Koskaan tästä ei äiti mitään ääneen sanonut, mutta se jatkuva isoilla rinnoilla brassailu (ja mun rinnattomuuden kuoliaaksi vaikeneminen siinä sivussa) saivat aikaan sen, että vasta hyvin myöhään ja hyvin arvostavan mieheni ansiosta lakkasin häpeämästä itseäni.

Tämä äidistä. Alkoholisti-isältäni sain sitten kuulla vaikka jos mitä, mutta se ei jostain syystä jättänyt ollenkaan näin pahaa traumaa kuin tuo äidin suhtautuminen... Varmaan siksi, että äiti juuri oli se, jota yli kaiken arvostin ja rakastin. Isää ei voinut, kun se oli rapajuoppo.

Ihan kauheita juttuja, voi kun olisin voinut lohduttaa teitä kaikkia tuolloin <3

Omat "tähtihetkeni" olivat se, kun äiti tappoi kahden kuukauden ikäisen pentukoirani kuristamalla, olin tuolloin ala-asteikäinen. Vanha sukulaismies käytti minua seksuaalisesti hyväksi, mutta vanhempani eivät välittäneet. Sukulaismies oli heille tärkeämpi kuin minä, koska hän oli avuksi mm. rakennustöissä. Äitini myös syytti minua omasta vakavasta sairaudestaan ja halusi tappaa minut saksilla oman kuolemansa pelossa. Olisihan näitä, vaan aivan kaikkea ei halua muistella. Nyt menee elämässä ihan hyvin, onneksi. Toivottavasti teillä muillakin.

Vanhempani ajattelevat aina sitä, mitä muut ajattelevat. Kaiken pitää olla neutraalia, mahdollisimman NORMAALIA. Sain esikoiseni yksin, isää ei kuvioissa. Mennessäni käymään vanhemmillani nämä arvostelivat pukeutumistani (kireä paita ja raskausmaha), ja pyysivät piilottamaan mahan koska "naapurit ihmettelee". Kaikki normeista poikkeava on häpeällistä, kamalaa ja noloa ja kannan sisälläni sitä epämääräistä häpeää varmaan koko loppuikäni.

Äiti sanoi miettineensä että kuinka helppoa olisi nyt hukuttaa minut (olin vauva ja hän pesi minua).
Aika kamalaa tai siis ihan järkyttävää! Puoluskyvytön vauva...

Huhhuh.. Vaikea antaa anteeksi etenkin kun kertoi tuosta vähän niinkuin huvittuneena..

Mua äiti huoritteli usein ja sanoi "taas lähössä huoraamaan" vaikka olin neitsyt enkä ollut edes seurustellut, oliskohan ollut lihavana ihmisenä kateellinen?

Äitini sanonut mulle muutaman kerran kännipäissään että toivoo etten koskaan saisi lapsia. Välillä syy oli se että olen niin paska ihminen etten ole lapsia ansainnut ja välillä se ettei toivo minulle samanlaista paskaa kun hänelle oli tullut kun sai minunlaiseni lapsen.
Hah, sain 7 lasta! Fuck you mom ;)

Kamalaa, miten hirviöitä vanhemmat voivat ollakaan lapsilleen (tai aikuiset lapsille yleensäkään). Sitä miettii tuota omaa pientä tytärtä ja on ihan musertava ajatus, jos hän joutuisi joskus kokemaan jotain sellaista.

Ei munkaan lapsuus varsinaisesti ruusuinen ollut, oli ilkeä isäpuoli teini-ikään asti ja oma isä täysi rapajuoppo johon katkaisin välit täysi-ikäisenä, mutta sentään äiti on aina ollut kannustava ja yrittänyt olla tukena elämässä.

Isä: "Sinun saama kasvatus on ollut täysi floppi" (tästä minulla ei kuulemma olisi ollut oikeutta loukkaantua, koska en ole voinut itse vaikuttaa omaan kasvatukseeni), äiti: "katso peilistä kuinka ruma olet" ja "häpesin silmät päästäni (minua siis)". Mutta pahempaa on ollut miten minua on muuten kohdeltu, melkein kuin en olisi olemassa.

"Älä enää IKINÄ yritä puuttua minun asioihini, et saatana tiedä mistään mitään !! Se on SINUN syytäsi jos äidille käy JOTAIN !! VOI JUMALAUTA !! " Isällä ja äidillä oli ollu turhanpäiväinen riita siitä että isää kiinnosta katsoa äidin lempielokuvaa. Yritin puolustaa isää sanomalla äidille että "ei kaikki tykkää samoista asioista." Äiti lähti isälle vihaisena yksin ulos ilman puhelinta ja viipyi siellä kaksi tuntia. Isä sekosi tästä, koska äiti oli juuri kotiutunut sairaalasta päävamman takia kahta viikkoa aiemmin ja pelkäsi että äiti voi esim. pyörtyä keskelle metsää ja kuolla. Silmät selällään ja sylki roiskuen huusi sitten minulle samalla kun pelkäsin ja itkin sängyn nurkassa istuen. Ikää 14-vuotta. Äitillä mitään hätää ollut, tuli kotiin ja isä esitti anteeksipyyntönsä. Äidille.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 08:40"]Kun olin 17v, äitini sanoi minulle: näytät ihan huoralta.
Olin pukeutunut lyheen hameeseen ja meikannut, menossa ulos.
Se satutti niin syvältä, että en ole koskaan unohtanut sitä vaikka olen jo +40.

:(
[/quote]
Minulle äitipuoli sanoi vastaavaa, kun olin nelosluokkalainen, näytin kuulemma ihan huoralta.
Mikä sattui kaikista eniten...isäni sanoi minulle 14-vuotiaana, että kunhan muutan kotoa pois, hän kieltää minut täysin, en ole hänen tyttärensä eikä minua ole olemassakaan. Ja pikkuvelipuoleni sanoi minulle, että tapa itses isäni ja äitipuoleni kuullen, he eivät sanoneet mitään, vaan katselivat muualle, kun kysyin itkien, että eivätkö he todellakaan tee mitään. Kuten kuulostaa, minulla oli "onnellinen lapsuus" (sarkasmivaroitus)...