Ilkeintä/ruminta mitä vanhemmat ovat sinulle sanoneet?

Kiusaaminen koulussa oli fyysista ja jopa syljettiin päällee. Mutsia ei ikinä kiinnostanut. Jäin parikin kertaa luokalleni kun pelkäsin olla koulussa. Syytti muo että minä aiheutan käyttäytymisellä kaiken ilkeyden, ihankun olisin oikeutettu kiusaamiseen. Tänäkin päivänä jos mutsi halaa tai puhuu tuntuu oudolle, perhettä en ole nähnyt vuosiin. Joskus se kännissä soittaa ja valittaa ikävää mut eipä tuo hirveesti mieltä lämmitä. 

Äitini haukkui "luntuksi" ja on luullut mua lesboksi, kun mulla ei vielä päälle parikymppisenäkään ollut yhtään poikaystävää (tosiasiassa olin hirvittävän ujo). Pienenä äiti haukkui yksityiskohtaisesti ja toistuvasti ulkonäköäni ja piti minua erittäin rumana - se on jäänyt minulle jonnekin "selkärankaan" saakka ja en koe olevani kaunis, vaikka tekisin mitä ja vaikka muiden ihmisten mielestä olisin oikeasti viehättävä. Äitini on myös haukkunut lauluääntäni; minun ei olisi kuulemma pitänyt laulaa, kun ääneni on niin kamala - silti sain musiikin laulukokeista ysejä ja olin joskus kuorossakin. Kun otin pihalla teini-ikäisenä aurinkoa, niin näytin kuulemma sopimattomalta ja nololta niin vähissä vaatteissa.

Kun vanhempani erosivat, äitini sanoi, että hänen täytyi ottaa meidät lapset, kun isä ei huolinut. Olin kymmenen, enkä edelleenkään odota ihmisiltä mitään hyvää minua kohtaan. Mitä kauempana kaikki muut pitää, sitä vähemmän heillä on tilaisuutta satuttaa.   

Avomies tappoi itsensä. Itkin, isäni sanoi, että mitä sä sitä poraat, sähän sen tapoit...

"Kiittämätön paskiainen" mamma tapas sanoa minulle.

Meidän perhe on oikein täydellisyyden ruumiillistuma ulkopuolisille, mutta valitettavasti me vanhemmat lapset tiedetään tosiasiat. Äiti on kova henkisen väkivallan käyttäjä ollut aina ja isä vaan ei koskaan puuttunut mihinkään, vaikka meitä rakastaakin. Milloin äiti mökötti monta viikkoa puhumatta mitään, jos hänelle uskaltautui jotain sanomaan niin sai osakseen niin halveksivan katseen, että vieläkin hirvittää.

Olen myös saanut kuulla olleeni vahinko. Äiti uhkasi tappaa lemmikkini joka päivä kymmenen vuoden ajan, toisinaan menin itkien kouluun, enkä tiennyt vieläkö lemmikkini on elossa kun pääsen kotiin. 12 vuotiaana olin tivolissa ystäväni kanssa ja omilla rahoillani sain ostettua vain muutaman lipun. Ystäväni ei halunnut laitteisiin yksin, joten sain osan hänen lipuistaan. Kotona sain kuulla olevani loinen. 17-vuotiaana sain kuulla olevani murhaaja, kun en imuroinut kunnolla heidän sänkynsä alta ja isälläni on astma. Samaisena vuonna aloin seurustella ensimmäisen kerran ja vietin paljon aikaa ystävieni ja poikaystäväni kanssa. Sanomattakin selvää, että olin onneni kukkuloilla, mikä oli ilmeisesti äidille liikaa. Sain kuulla, että aiheutan äitini ja isäni avioeron. Juttuja riittäisi vaikka kuinka, mutta tässä omat "huippuhetkeni" :D monesti olen miettinyt millaista olisi, jos äiti olisi oikeasti rakastanut.

On kyllä aivan totta, että useimmiten lapsi ei tajua kuin vasta aikuisena kuinka väärin omat vanhemmat ovat toimineet. Tämä pätee myös minuun. Pitkään kuvittelin lapsuuteni olleen normaali. Selkääni sain usein, ilman syytäkin. Minua kiusattiin todella rankasti koulussa eikä äiti tehnyt asian eteen mitään. Jos tulin itkien koulusta kotiin, runneltuna, äiti ei kysynyt mikä vaivaa vaan esitti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pahimmillaan pisti kuulokkeet korviin ja katsoi telkkaria.

Muistan lapsuudestani sellaisen... häpeän. Esimerkiksi en saanut olla äitini läheisyydessä jos olin kipeä (koska olin ällö), kerrankin vatsataudissa ollessani äiti suorastaan suuttui minulle! Se oli nöyryyttävää. Äiti kokkasi ruokaa itselleen ja isälle, ei minulle. Jos kaipasin fyysistä läheisyyttä, kuten syliä, minut suorastaan törkättiin pois. Mitään en koskaan osannut, mutta mitään ei koskaan annettu edes kokeilla. Harrastuksiakaan minulla ei saanut olla, sitten äiti haukkui minua kun olin yksin kotona. Äiti ei myöskään opettanut minua koskaan peseytymään saati harjaamaan hampaita, joten voitte kuvitella millainen on 8-vuotias joka ei ole kahteen viikkoon harjannut hampaitaan tai pessyt tukkaansa. Sitten haukkui minua naapureille kun olen niin saastainen. Aina jos yritin tehdä jotain paremmin, esim huolehtia hygieniasta, valita jotain kivaa vaatetta tai syödä terveellisemmin, äiti suorastaan nauroi minulle ja lyttäsi. Koulussa minusta tuli järjetön ylisuorittaja, sain pelkkiä kiitettäviä koska silloin sain sanan tai kaksi positiivista huomiota. Loistavat arvosanani johtuivat tietenkin äitini loistavista geeneistä tai kasvattajan taidoista, eivät omista ansioistani :D

Lukiosta valmistuttuani sain kuulla haukkuja välivuodestani. Yliopistoon päästyäni taas haukkui väärää alaa. Äiti itse on kansakoulun käynyt ja ollut useamman vuosikymmenen työttömänä. Nykyään emme ole väleissä, en pysty kunnioittamaan ihmistä joka sai koko lapsuuteni tuntumaan niin arvottomalta, nöyryyttävältä ja yksinäiseltä. Tuntuu että minulle kehittyi oma persoona vasta aikuisena kun sain tehtyä eroa äitiini. Olen vähän tunnevammainen, kiintyminen muihin on äärimmäisen vaikeaa ja kesti todella kauan ennenkuin opin nauttimaan fyysisestä läheisyydestä. Vieläkin jollain tasolla koen olevani huonompi kuin muut, jotenkin epänormaali. Lapsuudesta jäi kyllä sellainen kuva, että äitini synnytti minut vain likaämpärikseen, ei sitä tunnetta voi muuten kuvailla. Ihan kuin heittäisit lautasen lattialle, ja sitten syyttäisit lautasta siitä että se on rikki.

"Epäonnistunut yksilö" Isukki sanoi kun kiusaamiseni jatkui myös seuraavassa koulussa johon vaihdoin. =) Tuo lause on kalvannut, taidan ottaa asian esille muutaman vuoden sisään.....

Tätä tapahtui pikkuveljeäni kohtaan lapsena: hän itki, niin vanhempani nauroivat halveksivasti. En silloin osannut suhtautua tapahtuneeseen, kun olin itsekin lapsi. Jos vastaavaa vielä jossain näkisin, niin varmaan räjähtäisin vanhemmalle.

Sain tyttäreni 26-vuotiaana ja sanoin äidille, että olis tosi kiva saada hänelle joitain minun vanhoja vaatteita ja äiti totesi siihen, että "mä olen heittänyt kaikki roskiin kun aattelin ettet sä kuitenkaan saa koskaan lapsia". Tuntui kuin osa mua olisi heitetty roskiin kun kaikki muistot lapsuudestani oli heitetty mäkeen. Omille lapsille olen tehnyt "muistolaatikot" jotka saavat sitten kun muuttavat omilleen tai saavat lapsia.

Tajusin juuri, että vanhempani ovat vielä sairaampia, kun mitä olen tiennyt. Elämäni ajan, olen yrittänyt kaivella muistoistani jotakin hyvää vanhemmistani. Hain vikaa itsestäni, ajattelin, etten vaan muista että joskus olisi otettu vaikka syliin. Olen muistellut eri paikkoja, eri ikäkausia ja vaikka mitä, mutta ei sitä syliä tai vast. ole sieltä löytynyt. Ei tukea, ei kehuja, ei mitään ihmisarvoa ylentävää. Mutta sitävastoin jatkuvasti tulee esiin pienetkin asiat, miten on satutettu, vähätelty, mitätöity jne., miten sairasta touhua on ollut. Menneisyys on tuntunut niin käsittämätöltä, että välillä olen miettinyt omaa päätäni että voiko olla koko elämän ajalta oikesti niin täynnä kipeitä muistoja vanhemmistani. En ymmärrä vieläkään, miten voin olla tässä ja nyt, elossa.

Nyt uskallan tunnustaa itsellenikin, että kyllä, kaikki tapahtuneet ovat totta. Voin lopettaa prosessin, lakata tuhlaamasta elämääni väkisin etsimällä jotain hyvää vanhemmistani. Tuntuu, että koen ensimmäisiä hyväksynnän merkkejä itsessäni. Se  johtuu siitä, että olen lukenut, että muutkin ovat kokeneet samaa. Ympäristö, jossa aikuisena elän, on sellainen jossa muilla ei ole vastaavia kokemuksia kuin minulla Jos olisin kertonut elämästäni ystävillensi vanhempieni kanssa, ei kukaan olisi uskonut. Samalla olisin leimautunut epävakaaksi tms. Ainoat ihmiset, joille olen kertonut ovat olleet kumppanini. He eivät aluksi uskoneet, mutta lopulta kyllä, kun näkivät. Vanhempani yrittivät piilotella narsistisuuttaan, mutta ajan kuluessa eivät pystyneet, kun kumppanini oli "perhettä". Vaikutukset kumppaniini eivät olleet positiiviset, kas kummaa. Nyt ymmärrän, miten tyhmä ja julma olin kumppanilleni, jota yritin käännyttää olemaan vanhempieni seurassa ja vaadin kestämään kaiken. Olin sokea.

Taisin tässä kokea pienoisen shokin. Tuntui, että en edes pysty lukemaan noita kirjoittamianne kokemuksianne kaikkia, mutta luin. Huokailin ja välttelin itkua. Tuntuu samalla hyvältä ja pahalta, että en olekaan ainoa.

Nyt ajatuksissa on, että moraalin tajuni on entisestään vahvistumassa. Ja että tästä eteenpäin minun tulisi olla rohkeampi puolustamaan itseäni ja kumppaniani. Tiedän, että vanhemmiltani tulee vielä yrityksiä koukuttaa minut uhriksi, tiedän, että se ei lopu koskaan. Mutta seuraavan kerran sanon päin naamaa, että häpeä, teet väärin, älä loukkaa, älä satuta, siisti suusi, opi käyttäytymään hyvin, mene pois, jotain vahvempaa pitäisi viielä keksiä, joka toimisi. Olen yrittänyt tähän asti ilmaista asiat liian nätisti, kysyen, kertoen tapahtumista, vihjaisemalla. Tai vaieten, poistuen paikalta tai välttelemällä, kun niitä sairaita loukkauksia alkaa tulemaan. Tai tulee heti. Jos vanhemmillen saisi lähestymiskiellon syynä henkinen väkivalta, olisin sen hakenut. Olen pyrkinyt pääsemään totaalisesti eroon heistä, ei ole aina helppoa kun tietävät missä asun. Tiedostan jatkuvasti, että missä tahansa voi tulla tilanne, mikä voi kärjistyä siihen, että minun olisi syytä soittaa poliisille. Äitini valitsee kyllä tarkoin paikat, joissa iskee minuun. On tullut pusikoistakin kerran esiin. Ulkomaille muuttoakin harkitsin jossakin vaiheessa, mutta käsitin, että se olisi vain pakoilua, ei järkeä. Postia valitettavasti ei voi valikoidusti blokata. Kuvio kun menee niiin, että ensin tulee suulliset solvaukset, jotka näkyvästi minua satuttavat, itken. Väliin hyvää kevättä postikorttia, jossa ei ikinä pahoittele käytöstään, ei edes selittel sitä, ei ikinä pyydä anteeksi, pn kuin mitään ei olisi tapahtunut. Näin on ollut aina. Korttien sisältö onm että tulkaa käymään, tai minulla olisi kerrottavaa -ei koskaan kirjoita mihin liittyen. Tiedän kyllä kokemuksesta, mitä se kerrottava on, narsisti kaipaa uhriaan.

Syviä huokauksia, tuskaa ja helpotusta. Hyvä, että tänne on kirjoitettu avoimesti, mitä teille on sanottu. Alustavasti avasi ja vahvisti omaa mieltäni.

Mulla lapsena huutamista, lyömistä, tukistamista. Uhkaus hakkaan sut jos kerrot isälle tuli tutuksi. Isälle ei saanut kertoa mitään, ei varsinkaan että olin itkenyt päivän aikana.

äiti esitti pyhimystä muille. Alle kouluiässä luuliN vielä hakkaamisen olevan normaalia. Sain selkääni kun olin kokeillut äidin vaatteita ja milloin mistäkin. Kerroin ensimmäiselle esikoulukaverille että kannattaa varoa kun äiti hakkaa. En tajunnut ettei tietenkään vierasta lasta hakkaisi. Kertoi äidillensä joka tuli linjoja pitkin. Syy minun vilkas mielikuvitus. Karkasin ensimmäistä kertaa kotoa 3-vuotiaana hakkaamisen pelossa. Olin kai sotkenut vahingossa.

koulussa tukistamisen ja repiminen päänsärkyä piti joskus selittää koska voin huonosti. Jälkikäteen olen tajunnut että saattoi olla lievä aivotärähdys.

usein lausahdus (kohtuun kuollut) veljesi ei olisi ikinä tehnyt tuollaista, pahoittanut äidin mieltä tai käyttäytynyt kuin minä muutenkaan.

ystävät olivat aina parempia kuin minä. Jo lapsena. Näin vieläkin. Olen niin nörtin näköinen /läski/mitä vaan että ei ole ihme ettei kukaan mieskään halua olla kanssani. Ystävillä sentään on kuulemma kunnon suhteet. Jälkikäteen selvinnyt muuta. Kun erosin, vika oli minussa, tietysti. Kuka mies minua sietäisi ja tietysti mies kyllästyi kun olen niin sitä ja tätä. Nykyään haukkuu läskiksi. Serkku sentään on laiha, enhän minä löydä mitään miestäkään tämän näköisenä. Minulla on aivan liikaa ruokaa kotona niin ei ihme että näytän.niin hirveältä (teen ruokani itse, on jauhoja, paseerattua tomaattia jne, äitini ruokavalio koostui pullasta joka päivä).

Lapsena pelkäsin että äitini tappaisi minut raivokohtauksessaan. Oli masentunut, ahdistunut ja narsisti. Vahva mielenterveyslääkitys.

jatkuva haukkuminen että olet samanlainen valehtelija/muu termi kuin isäsi ja mitä siinä isänsäkin näen, paska jätkä.

ala-asteella onnittelin luokkakaverit joka kertoi vanhempien eroavan. Luulin kaikkien toivovan sitä. Äiti kyllä muistutti että Etkai kuvittele että isäsi kanssa pääsisit asumaan, sellaisen huoranpenikan joka syntyi paskaakaan keskelle. Äiti löi myös isää.

Rankaisi aina minun koiraani. Sanoi usein että tuo koira hakattavaksi tai hakkaan sinut. Hakkasi myös koiraa, ei kuitenkaan omaa koiraansa. Kun kuoli tapaturmqisesti, syytti että tapoin koirani tahallani kun halusin siitä eroon laittaakseni äitini kärsimään joka koiraa kuulemma rakasti.

olen myös hysteerinen, ruma, läski. Pidän hiuksia väärin, pukeudun väärin. 

Ei suostunut viemään kissaa lääkäriin vaikka se kärsi ja lopulta kuoli kotiin elimistön pettäessä luurangon laihana. Oksensi verta viimeiset kuukaudet. Kuulemma eläinlääkäri oli sanonut ettei sitä voi viedä lääkäriin kun se oli kuuro.

16-vuotiaana päätin, etten enää ikinä itke äitini takia tässä elämässä. Tulemme toimeen, mutta en koskaan tule pitämään äitiäni yhtään minään muuna kuin mitä on, päästään sairas ihminen joka teki kaikkensa tuhotakseen lapsensa elämän.

monen kirjoittama oli tuttua, ikävä kyllä. 

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 13:33"]

Kuulin vanhemmiltani monesti olevani tyhmä, kun sain kokeisiin ja todistuksiin huonoja numeroita. Huonoja numeroita oli kaikki kasia alhaisemmat. Huonot numeroni johtuivat kuitenkin huonoista kotioloista ja koulukiusaamisesta. Jotka taas eivät kiinnostaneet ketään.

[/quote]

Sama täällä. Pelonsekaisin tuntein tuli kuskattua joitain kokeita kotiin allekirjoitettavaksi. Kotioloista ei voinut mihinkään puhua. Syrjäydyin, eikä siitäkään voinut sitten kotona puhua. Toiseen suuntaan aina esitti parempaa kuvaa toisesta tahosta. Käsitti, että jos toinen olisi saanut tietää todellisuudesta, olisi kohtalokkaat seuraukset lopulta kohdistuneet vain itseeni. Jos olisi pitänyt valita, olisin koulussa kertonut kotioloista, sillä ehdolla että minut olisi välittömästi sijoitettu muualle turvaan.

Tää on juntisti sanottu,pahoitteluni jo etukäteen,mutta kovasti tekisi mieli taputella avokämmenellä vanhempianne naamaan.Mitäänhän se ei enää auttaisi,pisti vaan niin vihaksi moiset jutut.Niin perkeleen vihaksi.

Olin noin 10-vuotias. Isäni kanssa olin kylässä siskoni luona. Söimme itsetehtyjä sämpylöitä. Olin ottamassa toista, kun isäni kielsi. Syy oli, että lihoisin siitä. Myöhemmin minulle tuli sitten ongelmia ruuan kanssa ja tuo muisto sattuu vielä 17 vuoden jälkeenkin.

Meillä oli kotona perheväkivaltaa, joka kohdistui äitiini. Jatkuva henkinen väkivalta meitä lapsia kohtaan. Halusin mennä keskustelemaan asiasta 7. luokalla koulun terveydenhoitajalle. Äitini kuitenkin sanoi, että "meidän perheen asioista ei tarvitse muille puhua". Nyt olen masentunut ja paniikkihäiriötä sairastava. Olen 2 vuotta ollut sairaslomalla. Mietin vain olisiko tämä voitu estää olisin saanut apua silloin. Äitini pitää minua pilkkanaan, sillä elän "vain Kelan tuilla" eikä tue minua sairaudessani yhtään. Toisin kuin monen muun vanhemmat olisi huolissaan, narsisti äitini ei kykene minkäänlaiseen myötätuntoon.

Suurin osa naisista oli huoria, ihme kyllä minä en. Yli yksi seksikumppani elämässä oli huoran merkki. 

yläasteella kielsi yhteydet ystäviin, varmaan etten rupeaisi huoraksi. Haki joka päivä koulusta että tulisin suoraan kotiin. Kehui lääkäreillekin, ettei antanut minun edes meikata yläasteella.

kun sain ensimmäisen kesätyön, sain alkaa maksaa kaiken itse, en saanut enää rahaa. 

Olen usein ollut kateellinen ystäville, joiden vanhemmat ovat tukeneet taloudellisesti ja henkisesti. Parisuhteeni eivät ole onnistuneet, vaikka olen päässyt pitkälle ensimmäisestä miehestä, jonka kanssa alitajuisesti yritin korjata äitisuhdettani. Mies oli täysi luuseri, masentunut mutta en tajunnut jutuissa olevan mitään outoa, olinhan kuunnellut ja saanut paljon huonompaa kohtelua koko lapsuuteni. En tiedä, miten minua kohtelisi mies joka kohtelisi hyvin. Tuskin tulen koskaan tietämäänkään. Koen, että olen jotenkin eri porukkaa kuin ihmiset, joilla on hyvä tausta.

t. 142

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:08"]Meillä oli kotona perheväkivaltaa, joka kohdistui äitiini. Jatkuva henkinen väkivalta meitä lapsia kohtaan. Halusin mennä keskustelemaan asiasta 7. luokalla koulun terveydenhoitajalle. Äitini kuitenkin sanoi, että "meidän perheen asioista ei tarvitse muille puhua". Nyt olen masentunut ja paniikkihäiriötä sairastava. Olen 2 vuotta ollut sairaslomalla. Mietin vain olisiko tämä voitu estää olisin saanut apua silloin. Äitini pitää minua pilkkanaan, sillä elän "vain Kelan tuilla" eikä tue minua sairaudessani yhtään. Toisin kuin monen muun vanhemmat olisi huolissaan, narsisti äitini ei kykene minkäänlaiseen myötätuntoon.
[/quote]
Lisään vielä erään äitini sanoman. Olin yläasteikäinen. Olen tyttö ja melkein kaksi metrinen täysi-ikäinen poika tuli hakkaamaan minua päähän ilman syytä. Poliiseja en sokissa soittanut. Kerroin äidilleni tapahtuneesta jonkin ajan kuluttua. Hänen ainoa kommentti oli "ei se tainnut mikään paha juttu olla kun et poliisille soittanut". Sanoi täysin tyynellä äänellä ilman mitään huolta minusta.

onhan noita, mitkä loukkasivat juuri siinä hetkessä

mm.

"siinähän istut pankin päällä"

tuli vastasyntynyttä tyttöäni katsomaan sairaalaan " ei tuo mikään prinsessa oo"- enkä itse edes vastasyntyneitä kutsu tuolla nimellä, joku muu kai sanonut, mutta silti se loukkasi

Koulussa oli joskus vaikeata kaveripiirissä ja kotona sattui olemaan hetken siedettävämpää. Aamulla mietin ratkaisua kellon käydessä. Hinkkasin kuumemittarin lämpimäksi, kiireessä pomppasi jonnekin 40 hujakoille. Peitto korviin ja äiti tuli jossain vaiheessa käymään huoneessani. Katsoi mittarilukemaa ja ilmoitti, että saan jäädä kotiin. Toi mehulasin sängyn viereen. Oli ihanaa, että sain olla yksin omassa rauhassa huoneessani koko päivän, vaapaapäivä elämästä. Seuraavana aamuna sitten kouluun.

Jälkeenpäin vaikeina vastaavina aikoina opin taiteilemaan mittarilukeman 38.5 - 39 kieppeille. Uskalsin tehdä tuon yläasteen aikana n. 5 kertaa. Kotona ei solvattu, jos oli korkeassa kuumeessa. Ei kyllä väliettykään, patsi että sai banaanin ja limpsan sängyn viereen iltapäivällä. Se kyllä tuntui hyvältä silloin, pienikin ele, vaikkakin oli vain banaanin ja juoman saaminen, pelkäämättä.