Ilkeintä/ruminta mitä vanhemmat ovat sinulle sanoneet?

Vähän OT. On ihmeellistä, miten suuri voima se vanhempien viha on. Kaikki heidän ajatuksensa pyörivät vain sen ympärillä, miten paljon he vihaavat omaa lastaan. Minä muutin kotoa 22 vuotta sitten. Vanhempani tietävät elämästäni vain, että pääsin silloin yliopistoon. Koko tämän 22 vuotta olen saanut heiltä vain yhdentyyppisiä viestejä (puheluja, tekstiviestejä, kortteja, sukulaisten kautta lähetettyjä terveisiä):

Isä: Ei sulla ole mitään näyttöä akateemisuudestasi.

Äiti: Ethän sinä ole edes kandi.

Olen suorittanut yhdeltä alalta lisensiaatin tutkinnon ja toiselta maisterin + opettajankoulutuksen. Eräs sukulaiseni otti kerran kopion minusta tehdystä lehtijutusta, jossa esitellään myös oppilaitani. Hän oli suvun mökillä näyttänyt sen vanhemmilleni, jotta nämä tajuaisivat, mitä minulle todella kuuluu. Kuten arvaatte, leike oli  ennen pitkäää saunan pesässä ja vanhempani huusivat raivoissaan sukulaisille, että heidän lapsensa kylläkään ei ole edes kandia saanut kokoon eikä mitään näyttöä ole yliopistossa onnistumisesta...

Ketjussa on tullut esiin lukuisia henkisen väkivallan muotoja, joita kotona koin. Kotoa muuttaessani ajattelin, että jäävätpä vanhemmat nyt rauhaan keskenään. Ei, tuntuu, että heidän vihansa on vain kasvanut ja saanut pakkomielteen piirteitä. Vain yksi asia mahtuu heidän aivoihinsa: minä en voinut pärjätä kodin ulkopuolella, vaan koko elämäni on valhetta - todistukseni väärennöksiä, kollegani näyttelijöitä jne.

Pitäisi kai olla tyytyväinen siihen, että vanhemmat ovat keskittyneen vihaamaan vain yliopistoon menoani. Puolison ja perheen olen saanut hankkia ilman että saan koko ajan viestejä: ei ole näyttöä, kuvittelet vain, olet toisten lapsia kuvitellut omiksesi. :D

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:43"]Mun äiti edelleen tykkää lytätä mut joka kerta kun nähdään vaikka mulla on ikääkin jo 30v. Joka kerta hiukseni ovat rumat kun ovat liian pitkät, väärän malliset tai väriset. Kerran päätin, että värjäyskierre saa loppua ja äitini siihen totesi, että "et sä kuitenkaan jaksa kasvattaa omaa väriä vaan värjäät taas". Vuosia siihen meni, mutta oma väri on päässä ja pitkät hiukset edelleen. Kertaakaan ei ole äiti maininnut mitään kun jaksoinkin kasvattaa oman värin.
Aikoinaan kun päätin opiskella uuden tutkinnon niin äiti totesi, että "Mitä sä nyt tollasta, et sä kuitenkaan käy sitä loppuun". No kävin minä eikä äiti edes onnitellut valmistumisesta.

Lapsuudessani hän tykkäsi ärsyttää mua tahallaan niin, että lopulta sanoin häntä tyhmäksi ja hän joka kerta laverteli tästä isälleni ja sain ympäri korviani. Äitini oikein nautti siitä, sen näki myhäilevästä ilmeestä.

Mä olen niiiiin kateellinen niille joilla on ihana ja läheinen äiti, mä en osaa edes kuvitella millaista se on!
[/quote]

Ainiin, tähän vielä lisäyksenä, että minua ei onniteltu edes ylioppilaaksi pääsystä, en saanut edes yhtäkään lahjaa. Joskus olen tästä kysynyt, että miksi en saanut edes mitään lahjaa niin äiti totesi "ai eiks me muistettu ostaa mitään?" ja vaihtaa puheenaihetta.

Isäni on ollut suht ok, mutta tossun alla ja siksi olen saanut kärsiä nahoissani jos olen äidin kanssa riidellyt. Kerran muistan hänen haukkuneen minua huoraksi kun olin lintsannut koulusta.

Äitimme oli kotona, isämme töissä. Äiti ei ottanut oikein mitään kontaktia meihin, piti aina mykkäkoulua. Iltasella äiti delegoi isämme mitätöimään meitä, haukkumasanoilla lutka, tyhmä, sinusta ei koskaan tule mitään, luuletko olevasi jotain, veikö kissa kielesi, sanoitko jotain -suu kiinni.

Nyt kun odotan esikoistani, olen tavallaan kiitollinen vanhemmilleni, kun he ovat näyttäneet minulle miten helppoa on olla HUONO äiti ja isä, minun on niin paljon helpompaa välttää ne samat sudenkuopat, kun olen kokenut henkoht millaista on kun lytätään ihan maanrakoon omien vanhempien taholta. Sen olen päättänyt, että yksikin poikkipuolinen sana lapselleni ja he eivät enää kuulu meidän elämäämme. Minun piti se kaikki paska kestää, eikä kukaan auttanut/puolustanut minua, mutta sen olen päättänyt, että lapseni ei tule samoja asioita kokemaan eikä kärsimään.
Nro 52

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:47"]

Vähän OT. On ihmeellistä, miten suuri voima se vanhempien viha on. Kaikki heidän ajatuksensa pyörivät vain sen ympärillä, miten paljon he vihaavat omaa lastaan. Minä muutin kotoa 22 vuotta sitten. Vanhempani tietävät elämästäni vain, että pääsin silloin yliopistoon. Koko tämän 22 vuotta olen saanut heiltä vain yhdentyyppisiä viestejä (puheluja, tekstiviestejä, kortteja, sukulaisten kautta lähetettyjä terveisiä):

Isä: Ei sulla ole mitään näyttöä akateemisuudestasi.

Äiti: Ethän sinä ole edes kandi.

Olen suorittanut yhdeltä alalta lisensiaatin tutkinnon ja toiselta maisterin + opettajankoulutuksen. Eräs sukulaiseni otti kerran kopion minusta tehdystä lehtijutusta, jossa esitellään myös oppilaitani. Hän oli suvun mökillä näyttänyt sen vanhemmilleni, jotta nämä tajuaisivat, mitä minulle todella kuuluu. Kuten arvaatte, leike oli  ennen pitkäää saunan pesässä ja vanhempani huusivat raivoissaan sukulaisille, että heidän lapsensa kylläkään ei ole edes kandia saanut kokoon eikä mitään näyttöä ole yliopistossa onnistumisesta...

Ketjussa on tullut esiin lukuisia henkisen väkivallan muotoja, joita kotona koin. Kotoa muuttaessani ajattelin, että jäävätpä vanhemmat nyt rauhaan keskenään. Ei, tuntuu, että heidän vihansa on vain kasvanut ja saanut pakkomielteen piirteitä. Vain yksi asia mahtuu heidän aivoihinsa: minä en voinut pärjätä kodin ulkopuolella, vaan koko elämäni on valhetta - todistukseni väärennöksiä, kollegani näyttelijöitä jne.

Pitäisi kai olla tyytyväinen siihen, että vanhemmat ovat keskittyneen vihaamaan vain yliopistoon menoani. Puolison ja perheen olen saanut hankkia ilman että saan koko ajan viestejä: ei ole näyttöä, kuvittelet vain, olet toisten lapsia kuvitellut omiksesi. :D

[/quote]

Hyvänen aika miten sairasta sakkia nuo vanhempasi ovat.

Äitini monesti suuttuessaan sanoi ja edelleen sanoo että olen sairas ja minun pitäisi mennä hoitoon, koska hän ei ole kasvattanut minusta "tommosta".
Äitini on siis itse täydellisyys, hänen kasvatuksesaakaan ei ole mitään vikaa olen vain sairas ihminen kun kehtaan olla eri mieltä hänen täydellisten mielipiteidensä kanssa.

En voi kirjoittaa tähän kovin tarkkoja tapahtuman kuvauksia, ettei kukaan tunnistaisi minua.

Meidän perheessä pahimmat riidat ja draamailut tapahtuivat aina lomalla, matkoilla ja ulkomailla. Monet matkat on menneet pilalle marttyyriäidin kiljuessa meille lapsille hotellihuoneessa. Hän sai isänkin houkuteltua mukaan näihin draamailuihin ja minua on jopa pahoinpidelty matkoilla ja syytetty matkojen pilaamisesta.

Jälkeenpäin vanhemmat ovat kategorisesti "unohtaneet" nämä minulle todella traumaattiset tapahtumat, ja he jopa viitsivät muistella kuinka IHANAA meillä olikaan silloin ja silloin siellä Kanariansaarilla (ja missä nyt ikinä oltiinkaan). Itse olen aivan epäuskoinen muisteloiden suhteen, kun minulle ne merkitsevät vain hirveitä muistoja..

Vanhempani eivät tänäpäivänäkään, jo eläkeläisinä, muista muka mitään mitä minulle+sisaruksilleni tekivät. Huusivat, haukkuivat, antoivat rangaistuksia mitättömistä asioista (arestia/nurkassa seisomista/läpsimistä/tavaroiden takavarikointia)..

Olen aikuinen perheellinen  nainen ja asiat nousevat pintaan kun näen omien lapsieni kasvavan. Väkivallan ja henkisen kiusaamisen kierre loppuu TÄHÄN. Välejä en poikki voi pistää kuitenkaan, kun omille lapsenlapsilleen ovat niin "hyviä" isovanhempia ja onnistuneet luomaan hyvät, läheiset välit. Ja asioista ei koskaan puhuta, tunteet on kiellettyjä meidän suvussa..

Mikä avuksi?? :(

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:51"]Nyt kun odotan esikoistani, olen tavallaan kiitollinen vanhemmilleni, kun he ovat näyttäneet minulle miten helppoa on olla HUONO äiti ja isä, minun on niin paljon helpompaa välttää ne samat sudenkuopat, kun olen kokenut henkoht millaista on kun lytätään ihan maanrakoon omien vanhempien taholta. Sen olen päättänyt, että yksikin poikkipuolinen sana lapselleni ja he eivät enää kuulu meidän elämäämme. Minun piti se kaikki paska kestää, eikä kukaan auttanut/puolustanut minua, mutta sen olen päättänyt, että lapseni ei tule samoja asioita kokemaan eikä kärsimään.
Nro 52
[/quote]

Tää on totta, itekkin olen miettinyt ihan samaa. Esikoiseni oli poika joten hänen kanssaan oli ihanaa olla ensimmäistä kertaa äiti, mutta kun aloin odottaa tyttöä olin kaihunsekaisissa fiiliksissä, että mitä jos meillekin tulee yhtä huonot välit kuin äitini kanssa. No eipä ollut sitä pelkoa, rakastuin tyttööni heti ensi näkemällä ja hän on aarteeni jota varjelen kaikelta pahalta, myös äidiltäni.

Mutsi sano joskus teininä että oli virhe tehdä mut. Totesin siihen että olisit nielly.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 10:15"]

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 10:10"]

Varmaan moni muukin saattaisi ajatella tuontyyppisestä pukeutumisesta noin. Mutta sulla on ollut silti hyvä lapsuus, kun pahimmat kuulemasi sanat ovat koskeneet pukeutumistasi, eivät sinua.

[/quote]

Mielipiteidenvaihto on osa kasvatusta. Eivät nuoret vielä edes tiedä, miltä ulkopuolisten silmin näyttävät. Jos minulla olisi tytär ja hän ulos lähtiessään näyttäisi siltä, että setämiehillä kuola valuisi, en todellakaan pitäisi tietoa omani. En varmaan sanoisi, että "näytät huoralta", vaikka asiasisältö tuossa olisikin täysin oikea. 

Pukeutuminenkin on osa ihmistä. Ja huoraksi haukkuminen, edes sellaisen näköiseksi, on todella törkeää. Etenkin omalta vanhemmalta.

Lisäksi minusta tässä on turha arvottaa ja arvailla ihmisten kokemuksia, että kenellä on huonoin/parempi kokemus lapsuudestaan näiden vanhempien kommenttien perusteella.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:55"][quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:51"]Nyt kun odotan esikoistani, olen tavallaan kiitollinen vanhemmilleni, kun he ovat näyttäneet minulle miten helppoa on olla HUONO äiti ja isä, minun on niin paljon helpompaa välttää ne samat sudenkuopat, kun olen kokenut henkoht millaista on kun lytätään ihan maanrakoon omien vanhempien taholta. Sen olen päättänyt, että yksikin poikkipuolinen sana lapselleni ja he eivät enää kuulu meidän elämäämme. Minun piti se kaikki paska kestää, eikä kukaan auttanut/puolustanut minua, mutta sen olen päättänyt, että lapseni ei tule samoja asioita kokemaan eikä kärsimään.
Nro 52
[/quote]

Tää on totta, itekkin olen miettinyt ihan samaa. Esikoiseni oli poika joten hänen kanssaan oli ihanaa olla ensimmäistä kertaa äiti, mutta kun aloin odottaa tyttöä olin kaihunsekaisissa fiiliksissä, että mitä jos meillekin tulee yhtä huonot välit kuin äitini kanssa. No eipä ollut sitä pelkoa, rakastuin tyttööni heti ensi näkemällä ja hän on aarteeni jota varjelen kaikelta pahalta, myös äidiltäni.
[/quote]
Olen pelonsekaisin tuntein tässä raskausaikana miettinyt ja käsitellyt niitä lapsuuteni asioita ja välillä on tullut se "entä jos" -tunne, että minustakin tulee vaan samanlainen kuin omista vanhemmistani, mutta eihän kukaan joka on semmoisia hirveitä kuullut ja kokenut, voi tehdä sitä samaa omille lapsilleen, kun tietää miltä se tuntuu ja kantaa sitä taakkaa yli 20 vuoden jälkeenkin, en itse ainakaan voisi! Mielestäni minulla on oikeus valita miltä ja keneltä haluan lastani suojella ja jos tarve vaatii, niin teen!

"Olet ihan niin kuin isäsi". Ja isäni oli ilkeä alkoholisti, joka pilasi äitini elämän. Erosi hänestä kun olin 4v.

Olin yläasteella koulukiusattu, siksi kun yritin puolustaa toista kiusattua ja koska olin kaunis (tein mallintöitä jo silloin). Eräänkin kerran itkin äidilleni, että minua kiusataan, hän kysyi mitä ne kiusaavat sanoo? Kerroin, että haukkuvat huoraksi. Äitini sanoi ivallisella äänellä, että sellainenhan sinä olet.
Veret seisahtaa vieläkin kun ajattelen tuota keskustelua. Miten kukaan äiti voi olla noin julma lapselleen?! Olin vieläpä tosi kiltti tyttö. Kiusaamiselleni ei tehty yhtään mitään, ei koulun eikä vanhempien toimesta. Olin pitkään katkera noista ajoista.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 13:02"]"Olet ihan niin kuin isäsi". Ja isäni oli ilkeä alkoholisti, joka pilasi äitini elämän. Erosi hänestä kun olin 4v.
[/quote]
Tämä on kyllä niin kamalasti sanottu! Varmasti on haluttu loukata ja kostaa sille isälle/ex miehelle, mutta jostain käsittämättömästä syystä kohteeksi on joutunut oma lapsi!

Ainiin unohdin. Olen myös huonompi ihminen koska valitsin ammattikorkeakoulun yliopiston sijasta. Äitini geeneillä minun olisi kuulunut mennä yliopsitoon.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 13:06"]Ainiin unohdin. Olen myös huonompi ihminen koska valitsin ammattikorkeakoulun yliopiston sijasta. Äitini geeneillä minun olisi kuulunut mennä yliopsitoon.
[/quote]
62

- Painu helvettiin television edestä läski

- Jos ei kiinnosta kotona olla niin lastenkoti on ongelmanuorten paikka (kerroin äidilleni, etten jaksa joka yö valvoa ja kuunnella heidän tappeluaan kännissä kun kouluun on aikainen herätys)

Olishan noita vaikka muille jakaa... =(

Itse olen kans rikkinäisestä perheestä. Vanhemmat erosi kun olin pieni ja jäin asumaan isän kanssa. Isä otti, kuten itse asian ilmaisee, laastarinaisen. Myös meillä harrastettiin tätä, että äiti(puoli) ärsytti niin kauan, kunnes sai minusta haluamansa raektion, jonka kanteli isälle. Äpuolella oli tapana tökkiä minua vatsaan ja haukkua puolustuskyvyttömäksi nössöksi, hannariksi, likarätiksi jne., niin kauan kunnes ärsyynnyin ja löin häntä. Lyönnistä riemastuneena hän kanteli isälleni, joka tietenkin veti ympäri korvia. Tämä luisui tilanteeseen, jossa ÄP keksi milloin mitäkin juttuja isälle kerrottavaksi, ja aina sain isältä fyysisen rangaistuksen kun tämä tuli kotiin.

Yhtenä päivänä, ollessani kuudennella luokalla, opettaja käski minun seuraamaan tätä. Hän vei minut neuvotteluhuoneeseen, jossa minua odottivat koulukuraattori, rehtori, isä, äp ja joku jota en tunnistanut. Isä oli vihainen ja pettynyt, eikä katsonut minuun päinkään. ÄP taas hymyili minulle isän viereltä. Rehtori kysyi, onko minulla jotain tunnustettavaa. Ei ollut. Piinaava tilanne jatkui, kunnes eteeni lyötiin joku penaali. Olin aivan äimistynyt. Penaali avattiin ja sieltä paljastui muoveissa olleita pyyhekumeja. Olin kuulemma varastanut ne koulusta. Lopulta tein mitä olin tehnyt viimeiset kymmenen vuotta. Tunnustin teon, jota en ollut tehnyt. Ei ollut muuta keinoa päästä pois siitä tilanteesta :(      olo oli nöyryytetty vielä kuukausia tapahtuneen jälkeen. Sellainen oli ollut minulle normaalia elämää kauan, mutta sinä päivänä siitä tehtiin julkista. Koko koulun henkilökunta omaa opettajaa myöden piti minua varkaana.  

Eräänä päivänä, neljän vanhana, join ulkona kuravettä. Isä huusi minua idiootiksi ja typeräksi, ja tivasi että miksi sellaista piti mennä tekemään. Vastasin, että halusin tulla kipeäksi. Yksi jatkokysymys ("Miksi?") isältä, niin hän olisi kuullut minun oivaltaneeni, että kipeänä saa olla sylissä.

"Ei ihme että sulla ei ole kavereita!" ja tämän sanoi ah niin ihana narsku-isäni (jolla itsellään ei ollut mitään sosiaalisia kontakteja, makasi himassa 24/7). Ja olin tällöin joku 8-12 vuotias. Ja kavereita kyllä oli mutta asuivat kaukana ja tapasin heitä harvoin.

"Susta ei tule ikinä mitään, olet pelkkä arvoton roska." sama narsku-isän suusta.

"Jätän äitisi ja en ikinä enää halua tavata sinua paskapää!" (oikeasti äiti oli eroamassa isästäni, eikä päinvastatoin.

"Syö vähemmän ettet liho lisää!" (olin anorektisen laiha lapsi, koska isä rajoitti syömisiä).

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:31"]

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 12:14"]

Miksi näitä konkreettisia kokemuksia ei näy missään julkisuudessa. Mutta esim. alkoholismista tulee asiaa joka tuutista. Syitä pitäisi tarkastella rehellisesti päivänvalossa, eikä vain seurauksia ihmetellen. Kiehuttaa. Nuo vanhempien sanomiset ovat aivan järkyttäviä ja laittaa mettimään, miten lapsi kärsii aikuisenakin noista. Kunnianloukkaus on tuomittavaa, mutta vanhempien henkinen väkivalta lasta kohtaan ei, kyllä mättää.

[/quote]

Liian monien on hankala ymmärtää, että on oikeasti olemassa vanhempia, jotka eivät halua lastensa parasta. Luulen, etteivät nämä tapaukset tule julkisuuteen muutamasta syystä: 1.  Kun on tottunut pienestä saakka esim. nöyryytykseen, vähättelyyn, solvaamiseen ja syyllistämiseen, siitä tulee osa arkea -> Lapsi ei tiedä, että hänellä olisi jotain kerrottavaa turvalliselle aikuiselle. 2. Kun nämä jälkeläiset alkavat sitten oireilla, lapset leimataan tuhmiksi ja teinit kurittomiksi, ja heidät on ehdottomasti tavalla tai toisella laitettava kuriin. Olisi syytä muistaa, että hyvistä kodeista tulevilla, tyytyväisillä lapsilla, harvemmin on tarvetta käyttyäytyä huonosti. En tarkoita, että jokaista haistattelevaa teiniä tulisi torumisen sijaan paijata päähän, vaan että tuntosarvet tulisi pitää aika herkillä. 3. Tapaukset ovat tiedossa tahoilla, joita sitoo vaitiolovelvollisuus. Useimmiten lasten kärsimykset tulevat esille vasta kun jotain peruuttamatonta tapahtuu, nyt otsikoissa esim. kuolema/velvollisuuksien laiminlyönti. 

On myös syytä muistaa, että pääosin lapset ovat sellaisia, että antavat rakkaudessaan anteeksi ihan mitä tahansa. Lapsi on niin hyväuskoinen, että kun aikuinen sanoo ettei enää vahingoita, lapsi aina uskoo tai ainakin haluaa uskoa sen. 

t. 28

[/quote]

Lapset eivät ole mitään koiria, jotka rakastavat vanhempiaan yli kaiken olivat nämä millaisia hyvänsä. Lapsen rakkaus ei ole mitään valittua rakkautta, vaan yhdenlainen suojautumismekanismi. Täysin aikuisista riippuvaisen lapsen on edes kuviteltava itselleen vanhemmat, joita "rakastaa", koska huonojen ihmisten armoilla oleminen olisi henkisesti vielä raskaampaa.