Synnytitkö sektiolla?

Hyvin meni!

koska esikoisvauvamme kuoli istukan vajaatoiminnan seuraksena. Silloin asiaa vielä pidettiin raskausmyrkytyksenä, mutta ongelma toistui toisessakin raskaudessa. Vauva ei kasvanut riittävästi, ja napavaltimo alkoi tukkeutua, joten suunniteltu sektio tehtiin vkotilanteessa 33+3. Kuolleen vauvan synnytin alakautta, joten toipumisia on vähän vaikea vertailla. Kummastakin koettelemuksesta olen toipunut omasta mielestäni nopeasti, ainakin fyysisesti. Sairaalassa oloa oli toki sektiosta kauemmin, mutta toisaalta vauvakin sairaalahoidossa 7 viikkoa. Sektiosta jäi hyvä mieli, olihan aiempi kauhea koettelemus otettu niin hyvin huomioon.

Alunperin vauvan piti syntyä normaalisti,alateitse,mutta synnytys "pysähtyi"yli 20 tunnin jälkeen,ja vauva oli juuttunut synnytyskanavaan,ja kohdunsuu oli auennut vain 6senttiä,joten synnytyslääkäri määräsi pikimmitten sektioon.Onneksi vauvallamme ei ollut hengenhätää.Sektio tapahtui todella nopeasti,noin 15 minuutissa,kun lääkäri oli käynnyt tutkimassa tilanteeni.En osannut "pelätä"tilannetta,vaikka sektiossa on riskinsä,luotin kovasti koulutettuun henkilökuntaan.Sektio onnistui hyvin ja meille syntyi 10 pisteen terve tyttö,joka on nyt 4 kuukautta vanha terhakka tyttö.Itse kuntouduin hyvin leikkauksesta,eikä ongelmia ole ollut onneksi.

Minulle tehtiin kiirreellinen sektio kuudenen lapseni kohdalla. Lapsi voi hyvin, mutta minä en meillä oli vaikea pre-eklampsia. Ennen sektiota olin tiedottomassa tilassa ja kramppasin. Menetin paljon verta ja hb oli 65. Heräämössä olin vuorkauden sen jälkeen siirryin synnytyssaliin tarkkailuun ja lapseni sain viereeni vasta kun hän oli 1 1/2 vrk. vauva sai 10 pistettä.



Koin jääväni paljosta paitsi, kun lähdimme sairaalaan syy ei ollut että "mennään synnyttämään" vaan tarkastuskäynnille. Tilani paheni alle tunnissa, niin ettei muita vaihtoehtoja ollut.



Toivuin nopeasti lääkkeitä en syönyt kuin 2 vrk. Lastani aloin hoitaa heti itse kun vain pääsin hänen luokseen.



Kotiuiduimme sairaalasta 4 vrk, kuluttua. (En saanut aikaisemmin lupaa lähteä)



OLEN ONNELLINEN ETTÄ SAAN PITÄÄ TUOTA PIENTÄ NYYTTIÄNI SYLISSÄNI, SILLÄ SE EI OLE ITSESTÄÄN SELVYYS!

Lapsi oli 13 päivää yli lasketun ajan. Seuraavana päivänä oli suunniteltu käynnistystä. Sinne asti ei tarvinnut odottaa, kun lapsi päätti syntyä.

Supistelut alkoivat kerralla ja kunnolla.

Mentiin OYSsiin ilta-7:ltä. Nuori hoitaja laittoi sydänmonitorin lapselle. Joka supistuksella sydänäänet lakkasivat. Hoitaja meinasi vain, että nämä laitteet nyt ei aina toimi. Tätä jatkui. Pääsin synnytyssaliin, kun supistelut tihenivät. Kätilönä oli miehen sukulaisnainen, kokenut kätilö. Hän huolestui sydänäänien katoamisesta. Lapsivesi tuli, se oli vihreänruskeaa.

Kätilö sanoi, että nyt on kiire.

En ehtinyt edes pelästyä. Juosten mentiin leikkaussaliin. Mies jäi jonnekin matkan varrelle. Sali oli kalsea ja räikeästi valaistu. Vatsallen liimattiin peite ja maha siveltiin desinfiointiaineella. Kiire oli. Nukutus piti saada toimimaan.

Viimeiset sanat, jotka kuulin, olivat: tämä laite ei toimi. Ei toimi!

Nukutus sentään toimi.

Alle kaksi tuntia sairaalaan tulosta meille syntyi pieni 2495 g poika. Pisteitä 7-7-10.

Mies näki poja hetipian, ja sai harjoitella kylvetystä.

Minä heräsin joskus aamuyöllä heräämössä. Kylmä oli, enkä tiennyt, miten oli käynyt. Mies löytyi kertomaan, että saimme pojan.

Sain paksusti kapaloidun pipopäisen nyytin kainalooni. Oli se ihme.

Piiperö oli terve, olkapäähän oli tullut viilto, kun hänet oli leikattu minusta irti. Oma leikkaushaavani oli pitkä ja kipeä, tikit pistelivät. Katetri haittasi oloa.

Vauvan lämpötila aleni peitoista huolimatta, hänet vietiin lasten puolelle eri rakennukseen.

Lyspin maitoa, jota vauva sai aluksi nenäletkun kautta. Pieni ihminen ei heti osannut imeä.

Aluksi kaikki tutnui hankalalta. Onneksi poika oppi imemään, ja lypsyn ansiosta maitoa tuli (olisi riittänyt varmaan kuutosille).

8 päivää oltiin sairaalassa. Hontelo ja kipeä olin pari viikkoa veilä kotonakin. Mutta pääasia oli meidän pieni - nyt jo 7-vuotia kultapupu.

Synnytin sekä poikani että tyttäreni suunnitellulla sektiolla. Poika oli vielä aamulla kuudelta ultrassa perätilassa, jonka vuoksi suunniteltu sektio. Hän kääntyi leikkauspöydällä ja leikattiin "oikein päin", minkä vuoksi leikkaava gynekologi oli pahoillaan. Minulla on paha synnytyspelko, sillä näin lapsena kahdesta äitini keskenmenosta ihan tarpeeksi. Kun vielä kolmas sisarus syntyi kuolleena viikkoa ennen laskettua aikaa, en olisi ikinä hankkinut yhtään lasta ilman keisarinleikkausta. Tyttäreni sektio oli tiukassa, jouduin hakemaan "partofobia"-paperin, jotta sain leikkauksen. Synnytyspelkopaperi irtosi heti, kun sen pyysin oikealta lääkäriltä, mutta olisin toivonut saavani paperin suoraan synnytyslääkäriltä. Sektiot menivät hyvin enkä ikinä olisi pystynyt alatiesynnytykseen. Ilman sektiomahdollisuutta en olisi lapsia tehnyt. Leikkauspäivänä oli kipuja erityisesti toisen lapsen sektion jälkeen, mutta seuraavana aamuna läksin liikkeelle ilman hoitajia jo kuudelta ja kaikki sujui hienosti.

Ainut moite ja epäluottamuslause koksee neuvola lääkäriä, joka kiven kovaan intti että lapseni on oikein päin eikä suostunut synnytystapa arvioon tai ultraan asian varmistamiseksi. Niin siinä sitten kävi, että oman mielenterveyteni takia hakeuduin viikolla 36+5 Hgin naistenklinikan päivystykseen, jossa asia varmistui. Perätila ja liian iso vauva pääympärysarvio 39cm. Eipä muuta kuin kiireellisenä synnytystapaarvioon.Yrittävät kääntää viikolla 38+0 mutta turhaan. Jos ois viikko aikaisemmin tehty olis mahdollisesti onnistunutkin. Suunniteltu sektio viikolla 39+0. Kaikki meni kuin unelma. Paranin haavasta pian. Leikkausta seuraavana päivänä kävelin aamusta, iltaan osastolla. Henkilökunta naistenklinikalla erinomaista ja toiveet huomioon ottavaa. Synnytykseni jälkeen minulle todettiin ja kirjoitettiin jopa todistus, siitä että sekä äiti ja lapsi olisi menehtenyt jos olisin alatiesynnyttänyt, koska kenenkään lantio ei kestä yli 35cm päänympäryksen läpimenoa ilman vaurioita.

Olen tekemässä valitusta kyseisestä leppävaaran alueen neuvolalääkärin toiminnasta. Olisihan siinä menehtynyt kaksi ihmistä lääkärin itsepäisyyden ja pätemisen tarpeen vuoksi.

Ensimmäinen raskauteni meni viikon verran yliajalle, kun synnytys päätettiin käynnistää vauvan ison koon vuoksi. Vauvan kokoa oli seurattu tiiviisti loppuraskauden ajan. Lääkäri kuitenkin totesi lantioni olevan sen verran tilava, että isokin vauva mahtuisi sieltä hyvin tulemaan maailmaan. Tästä huolimatta viikon yliajalla olevan esikoisemme ei enää annettu viihtyä masussa, koska hän kasvoi niin hyvin.



Synnytys käynnistettiin ja vauvaa odoteltiin tulevaksi lähes kaksi vuorokautta. Lopulta lääkäri havaitsi vauvan olevan avosuutarjonnassa, mikä lopulta vahvisti päätöksen sektiosta. Loppujen lopuksi sektio tuntui miehestäni ja minusta oikealta vaihtoehdolta, koska synnytys oli ollut jo pitkään käynnissä - ja tuloksetta. Silti sektio pelotti ja harmitti, koska olisin halunnut synnyttää alateitse. Kaikki sujui lopulta hienosti ja sektiostakin tuli hyvä kokemus, koska olin paikallispuudutuksessa ja sain heti nähdä tyttömme ja silittää hänen poskeaan. Kyyneliltä en välttynyt.



Sektiolla syntynyt peikkotyttömme on meille nyt tärkeintä maailmassa. Toipumiseni eteni myös hyvin ja haavankaan paranemisessa ei ollut mitään ongelmia. Elämä on jo kivasti mallillaan 2kk vanhan tyttömme kanssa.

(jos nyt oli koskaan kunnolla lähtenytkään käyntiin), kuten niin monella muullakin täällä. Esikoiseni siis käynnistettiin 42+2, ensin kypsyttelemällä paikkoja Cytotecilla, sitten menivät vedet spontaanisti ja alkoivat kunnolla kipeät supistukset. Ne vain eivät koskaan avanneet kunnolla. Aamulla synnytyssaliin oksitosiinia saamaan, mutta siitä ei ollut mitään apua, supparit vain alkoivat tulla sarjatulena jossa seuraava alkoi ennen kuin edellinen edes loppui, ja niiden voima hyytyi siihen. Siitä sitten leikkaussaliin.



Itselleni ei jäänyt mikään hyvä mieli leikkauksesta. Leikkaussalin henkilökunta oli ammattitaitoista ja mukavaa, puudutus onnistui hienosti, jälkeenpäinkin sain kipulääkkeitä melko hyvin. Kokemus oli silti jotenkin pelottava, en itsekään tiedä mitä siinä pelkäsin mutta tärisin kauhusta leikkauspöydällä ja pitkään sen jälkeen heräämössä. Se repiminen ja kaivaminen hereillä oli jotenkin tosi ikävää, ja sitten tuli tietenkin se täydellinen avuttomuus kun ei voinut kuin vähän käsiä liikutella, hirveät kivut, koko yö yksin ilman vauvaa voimatta liikkua jne.



Vauvan turvallisuus tietenkin tärkeintä, pääasia että nyt jotenkin sieltä ulos tulee, mutta kyllä toivon todella että tämä toinen älyäisi tulla itsekseen ulos. Toista leikkausta en toivo.

Ensimmäinen lapseni syntyi kiirellisenä sektiona 14 vuotta sitten. Olin ihan pihalla - eihän tämä näin pitänyt mennä O : Kukaan ei puhunut valmennuksessa tästä vaihtoehdosta. Ainoa tiedonmuru mitä sain sairaalassa oli ystävättäreni, joka kärräsi minulle alan lehtiä, joissa kerrottiin sektiosta. Olin kovin kipeä - kiitos riittämättömän kivunlievityksen ja lisäksi sain kohtutulehduksen. Siitä syystä vietin joulun sairaalassa - tippa kädessä.



Toinen lapseni syntyi tasan kaksi viikkoa sitten suunnitellulla sektiolla. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta, halusin itse leikkauksen. En halunnut kuulla: "Sori, ei tää mahdukaan alateitse" TAI "lasku sydänäänissä!"



Kiitos sairaalalle, kaikki meni hienosti. Tällä kertaa kävelin leikkaussaliin itse ja kättelin, minua operoivan ihanan henkilökunnan. Itkin kuin vesiputous, kun tyttäreni parkaisi ensi kerran. Isä huolehti vauvastamme, kun itse toivuin heräämössä. Muutaman tunnin kuluttua tyttäremme imi ensimmäiset ternimaitonsa rinnaltani. Kiitos sairaalan vauvamyönteisyyden, lapseni kasvaa hienosti rintamaidolla, joka nousi todella nopeast. Tutteja ja tuttipulloja ei tarvita, kuten 14 vuotta sitten.



Nousin seuraavana päivänä jo jalkeille, voin hyvin, kivunlievitys oli riittävää. Kaikki meni toisella kerralla todella hienosti, eli asiat ovat parantuneet - onneksi - 14 vuodessa.



En ole siis käynyt "miesten armeijaa", mutta minulla on kaksi lasta, joita rakastan kovasti. Jos esikoiseni olisi syntynyt 50:ntäkin vuotta sitten, hän olisi kuollut tai vammautunut synnytyksessä - luultavasti minäkin. Kiitos lääketieteelle!

vielä, kun lähti lapasesta viesti :). Eli parin ensimmäisen vuorokauden epätoivon ja tuskien jälkeen toipuminen oli kuitenkin suht ripeää. Jo noin 24 tuntia leikkauksesta hoidin vauvaa täysin itse, kotiin kun pääsimme pärjäsin jo Panadolilla. Haava parani hyvin. Silti toivon alatiesynnytystä tällä kertaa.

koska äiti ei yksin synnytä vaan lääkäri avustaa vauvan ulos supistuksen yhteydessä!

Ylipäätään en ymmärrä, miksi tätä nykytouhua edes kutsutaan synnyttämiseksi. Puoli tusinaa ihmistä hyörii ympärillä ja selittää, milloin mennään saliin, koska saa ponnistaa, leikkelee välilihaa, kiskoo imukupilla, kääntää ja vääntää äitiä ja lasta. Kyllä se on ihan omin avuin kotona saunassa synnytettävä, muuten ei ole synnytys.

Nyt kaksivuotias tyttäremme syntyi kiireellisellä sektiolla. Tytöllä todettiin heikentyneet sydänäänet supistuksen aikana ja viisi minuuttia sen jälkeen olin jo salissa. Nopea toimitus, mutta onnistunut. Kivut oli kovat ehkä noin kolme viikkoa sektion jälkeen. Luulen että alakautta en olisi ollut yhtä kivulias (nauraminenkin otti ihan sairaasti kipeää). Mutta lapsi oli/on terve, se on pääasia, ei synnytystapa.

Lapsella oli napanuora kaulan ympäri, ja luulen, että se oli syy miksi ne sydänäänet heikkeni supistuksen aikana.

Niin ja imetys onnistui todella hyvin. Lapsi täysimetetty 6kk ja edelleen juo rintamaitoa. Nyt olen miettinyt vieroittamista ennen ensi vuotta. Lapsi siis kaksi vuotta ja vähän päälle.

Niin ja pitää vähän lisätä tuohon keskusteluun onko sektio synnyttämistä... Jos tuollaisesta asiasta täytyy vetää köyttä on vain pakko todeta, että jollain ihmisillä on sitten naurettavan pieni maailma. Jos joku tuntee paremmuutta siitä, että on synnyttänyt alakautta ja luulee olevansa parempi ja onnistuneempi ihminen kuin se joka on synnyttänyt sektiolla, niin siitä vaan!! En kadehdi. Minulle on tärkeintä oma lapseni, oli se sitten syntynyt miten tahansa. En ikinä arvostelisi tai laittaisi ihmisiä järjestykseen sen mukaan miten he ovat synnyttäneet.

Vauva leikattiin raskausviikoilla 41+5 käynnistymättömänä perätilana, koska synnytyssairaalassani ei käynnistetä perätiloja.



Alkuun kaikki meni hyvin ja ihana kymmenen pisteen poika syntyi maailmaan. Kun mies ja vauva poistuivat leikkaussalista, alkoivat voimakkaat kivut. Kivunlievitys oli pettänyt. olin tässä vaiheessa vielä ihan "auki".



Sain paljon puudutteita, joista ei ollut paljoakaan apua. Kipu vain jatkui sietämättömänä. Lopulta sain morfiinia hevosannokse, jonka jälkeen kivulla ei ollut enää mitään merkitystä.



Heräämössä kipu alkoi taas hiipiä takaisin ja veren kohdusta pois pumppaaminen siten, että sairaanhoitaja painoi koko painollaan haavan päältä, ei helpottanut asiaa. Kun pääsin huoneeseemme ja sain vauvan viereeni, kipu helpotti huomattavasti. Vauvan vaikutus kiputuntemukseeni oli hurja! Sain leikkauspäivän aikana vielä kipulääkkeitä, koska kipu oli jäänyt kipumuistiini.



Seuraavana päivänä sairaanhoitajat yrittivät saada minut seisaalle. Sanoin, että minulla oli voimakkaita kipuja ja muutenkin edelleen todella heikko olo. No, nostivat minut kuitenkin ja pyörryin sitten siihen paikkaan kivusta. Sanoivat, että "et sittenkään ole vielä valmis nousemaan". Olisin sen voinut itsekin todeta jo ennen koko nostoepisodia.



Olo koheni suhteellisen nopeasti, mutta edelleen muistan leikkauksen aikaisen ja -jälkeisen kivun tuoreena muistissani. Vauva oli ihana ja maito nousi hyvin, leikkaus ei siis vaikuttanut näihin asioihin.



Toinen lapsemme syntyi heinäkuussa 2007 ja toivoin hartaasti alatiesynnytystä. Sainkin sen kokea ja se oli huomattavasti "helpompi" tapa minulle saattaa vauva maailmaan. En kokenut synnytyskipua missään vaiheessa yhtä kamalaksi, kuin leikkauskivun. Lisäksi kipu oli luonnollista, joka poisti pelkoa.



Jos kolmannen lapsen vielä saamme, toivon saavani synnyttää hänet alakautta. Mitään arvolatausta mielestäni näihin kahteen synnytystapaan ei kuitenkaan liity.

heinäkuun 7. päivänä synnytin esikoispojan sektiolla viikolla 38. Sektioon johti viiden päivän käynnistely yritykset jotka eivät tuottaneet tulosta. Käynnistely taas johtui raskausmyrkytyksestä joka oli jo sen verran paha, että ei voitu odotella synnytyksen normaalia käynnistymistä.

Sektio oli kiireellinen vauvan sydänäänten laskun takia. Ensin puudutettiin ja leikkaus päästiin aloittamaan. Kesken leikkauksen tunsin kovaa kipua vatsalla ja minut jouduttiin nukuttamaan. Poika syntyi illalla klo 18 jälkeen, näin hänet seuraavana päivänä puolen päivän jälkeen.

Toivuin sektiosta nopeasti, haava on jo lähes haihtunut pois. Myöhempiä raskauksia sektio ei ole haitannut.

Minäkään en voi suositella kenellekkään sektiota ja vaikka normaalit synnytyksenikin ovat olleet kipeitä ja olen kaksi kertaa revennyt toisen asteen repeämät, niin siltikin valitsen edelleen normaalin synnytyksen mieluummin jos siihen tilanteeseen joskus vielä päädyn.

Sairaalan synnytysosasto oli tuolloin -00 aivan täysi. Siitäkö sitten johtui, etten saanut minkäänlaista opastusta kotiin lähtiessäni. Äitini minulle kertoi esimerkiksi sen, etten saa nostaa vähään aikaan mitään vauvaa raskaampaa. Se on jäänyt kaihertamaan, muuten aika on kullannut muistot. :) Ja tärkeintähän oli se, että lapsi oli hengissä synnyttyään ja on tällä hetkellä 8-vuotias reipas miehen alku.

Kaikki kolme lastani ovat syntyneet sektiolla. Kahta ensimmäistä yritettiin synnyttää alakautta mutta molemmilla kerroilla synnytys pysähtyi kohdun ollessa auki 8cm ja päädyttiin sektioon. Kolmas lapsi syntyi kaksi viikkoa sitten suunnitellulla sektiolla. Sairaalassa olin kaksi yötä ja nyt kaksi viikkoa sektiosta olen jo toipunut hyvin. Leikkaushaava on parantunut, kipulääkettä en ole viikkoon joutunut ottamaan, ainoastaan rautalääkettä pitäisi syödä kun vuodin niin paljon verta leikkauksessa ja hemoglobiini on alle 100. Kaikki mennyt muuten hyvin.

Olen kokenut kaksi kiireellistä sektiota,toisen vuotavan eteisistukan,toisen melkein kuolemaksi koituneen raskausmyrkytyksen vuoksi.Mutten koe epäonnistuneeni lasteni maailmaan saattamisessa millään tapaa.Syntyivät kuten syntyivät,pääasia että selvittiin kaikki hengissä ja terveinä..nyt jälkeenpäin jo toisestakin sektiosta toipuneena olen vaan tyytyväinen ettei tarvinnutkaan pusaamaan lähteä.En suoraan sanottuna ole edes koskaan voinut kuvitella itseäni kyseisessä tilanteessa,eikä ole kyllä ajatus ikinä houkutellutkaan..nyt en enää edellisessä odotuksessa kokemani vereen liittyneen myrkyksen vuoksi voi enempää lapsia tehdäkään,ja näin on hyvä.

Se on kumma jos naisen ainut pätemisen aihe on oman pikku-Petterin maailmaan änkeminen 10 vuotta sitten :) Get a life.

Olen synnyttänyt hätäsektiolla. kohdunkaulanpuudutus meni jotenkin pieleen ja vauva jäi supistuksen takia puristuksiin. Sydänäänet alkoivat laskea. Kätilöt huusivat lääkäriä paikalle. vauvaa yritettiin saada puristuksesta pois muta ei onnistunut. Lääkäri teki päätöksen hätäsektiosta.

Lähdettiin kiireesti leikkaussaliin. mieheltäni tivattiin nimiä, mitä oltiin ilmoitettu.

Minut nukutettiin, heräsin illalla.sain kuulla että vauva on elossa ja terve ja viety lastenosastolle.Poikavauva syntyi aluksi pisteillä 2. Mieheni oli lähetetty jo kotiin, en nähnyt miestäni enkä vauvaa, kun vasta seuraavana päivänä..

Mieheni tuli heti aamulla katsomaan minua ja lähdimme katsomaan vauvaa. Muistan että kiire ei ollut nähdä vauvaa... en kokenut että olisin synnyttänyt... Vauvaa pidettiin lastenosastolla 6pv ja kävin hoitamassa häntä siellä. viimeisenä yönä ennen kotiuttamista sain vauvani viereeni.

Poikani on nyt 8kk vanha enkä vieläkään koe olevani äiti... Tuntuu että vauvamme vain ilmestyi jostain ja nyt hoidamme sitä. Koen ilon hetkiä välillä ja huolta lapsestamme mutta en tunne rakkautta, enkä pysty sanomaa itseäni äidiksi.

Nyt olen hakenut apua ja olen menossa puhumaan ammattilaisen kanssa asiasta. On alkanut tuntua että en ollenkaan pääse tästä asiasta yli.

Onko kellään muilla ollut vaikeuksia tuntea oloaan äidiksi?

Vanhin lapseni syntyi kaksi vuotta sitten hätäsektiolla.Kotona alkanut

verenvuoto ja kova kipu ajoivat kiireesti sairaalaan,jossa saimmekin

huomata että istukka oli jo pahasti verihyytymän peitossa ja irronnut

lähes kokonaan.Tilanne oli tosi kiireinen,minut kiidätettiin suoraan

leikkaussaliin. Mieheni joutui jäämään oven ulkopuolelle odottamaan.

Yksi iso miinus täytyy antaa ambulanssimiehistölle,joka ei toiminut ihan

kiitettävästi. Minut kärrättiin väkisin pyörätuolissa

ambulanssiin,vaikka olin jo silloin niin kipeä etten olisi jalkojani

voinut koukistaa. Toinen asia joka täytyy mainita on se,ettei minua laitettu tippaan ambulanssissa.Siinä leikkauspöydällä hoitajat eivät sitten

meinanneet löytää suonta mistään.Tyttömme syntyi siis kiireisellä

sektiolla 6 viikkoa etuajassa istukan irtoamisen vuoksi.Kokemus oli

todella kauhea,varsinkin ensisynnyttäjälle jolla oli raskausaika mennyt

ilman ongelmia.Vauva oli 3 viikkoa lasten osastolla ja itse makasin pari

viikkoa sairaalassa -kaikessa tohinassa olin saanut vaivoikseni

raskausmyrkytyksen, jonka seurauksena verenpaineeni nousi todella

huimiin lukemiin ja jouduin aloittamaan lääkityksen -reilu

parikymppisenä! Kotiin lähdin lääkkeiden kanssa,jotka sitten purettiin

vähitellen. Toivuin leikkauksesta mielestäni todella hyvin,kipu oli

tietysti kova leikkaushaavassa ja mahassa oli ilmaa jonka vuoksi jouduin

lääkkeitä syömään reilusti. Mitään tulehduksia tai muita ongelmia ei

tullut. Raskasta oli kun ei saanut vauvaa lähelleen,jouduimme tyytymään

lastenosastokäynteihin. Tuntui ihan siltä,kuin olisi jonkun toisen vauvaa käynyt välillä hoitelemassa. Imetystäkään ei kokeiltu kun pari kertaa sairaalassaoloaikana. Aluksi oli tosi tarkkaa,että vauva söi juuri oikean verran maitoa kerralla. Pikku neitimme oli 1820g ja 45cm. Hätäsektion jälkeen hoitelin haavaa ja koitin ottaa mahdollisimman rennosti etten heti alkaisi rehkimään.Toivuttuani aloitin lenkkeilyn.Palauduin mielestäni tosi hyvin. Olen todella kiitollinen helsingin naistenklinikalla minut leikanneelle lääkärille ja kätilölle,jonka ansiosta saimme pienen nyyttimme ajoissa maailmaan. Myös Jorvin sairaalan henkilökunta saa

suuret kiitokset jatkohoidostamme.



Esikoisemme oli 9kk ikäinen kun huomasin olevani raskaana.Aluksi tuntui

että ei taas! Mutta pian ajatukseen tottui ja alkoi innolla odottamaan

milloin vauva syntyisi. Tottakai sitä vähän odotti kun tuli

raskausviikot 34+4 (jolloin ensimmäinen lapsi syntyi),että alkaisi taas

kova kipu ja verenvuoto. Mutta tällä kertaa sitä ei tullut ja kaikki

sujui hyvin. Toinen lapsemme syntyi kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen

täysin normaalisti alatiesynnytyksessä. Kumpaankin liittyy kipeitä ja

jokseenkin epämiellyttäviä muistoja.Mutta mitään kauheita traumoja ei

ole jäänyt kokemuksistani. Onneksi kaikki sujui hyvin,vaikka

ambulanssilla sairaalaanpääsy kestikin (ensimmäisen kohdalla) ,eikä minua otettu vakavasti -luulivat kai,että ensisynnyttäjänä panikoin. Viimeistään

sairaalassa,muutama minuutti saapumisemme jälkeen kun vauva oli jo

syntynyt,varmasti myös ambulanssimiehistö tajusi kuinka kiireinen ja

vakava tilanne oli. Nyt olen kokenut kaksi täysin erilaista synnytystä

ja olen 2v3kk ja 8kk ikäisten tyttöjen onnellinen äiti. Asiat voisivat olla

paljon huonomminkin.:)