Synnytitkö sektiolla?

eli olisin halunnut myös synnyttää alateitse, olin niin valmistautunutkin siihen. Lääkäri kävi luonani keskustelemassa leikkauksesta, mutta olin silloin niin morfiini-pökkyrässä, että muistan vain kuinka yritin pitää silmiä väkisin auki. Monta kysymystä on jälkeenpäin tullut mitä olisin halunnut siinä tilanteessa kysyä.

Esikoisen synnytys ei edistynyt eli kohdunsuu aukesi vain 5cm, eikä vauva laskeutunut. Ensimmäinen sektio epiduraalissa ja pienen anestesialääkärin mokan takia yli 6 tuntia heräämössä. Leikkauksessa osa haavasta jäi puutumatta ja puudutettiin ulkoisesti. Taisin huutaa aika tautisesti. Osastoaika muuten normaali, mutta ruuhkatilanne joten lapsen kanssa oli todella yksin. Haava tulehtui pinnallisesti n. 2vk sektiosta.



Kuopusta lähdettiin myös synnyttämään alakautta, mutta taas sama tilanne lopulta: 5cm auki ja vauva edelleen korkealla. Tällä kertaa kovasta yrityksestä huolimatta minua ei saatu puuduksiin, joten lapsi maailmaan yleisanestesiassa. Osastolla suorastaan kivaa vaikka haava vuosi lorottamalla ensimmäisen vuorokauden.



Molemmilla kerroilla sairaalassa oloaika 3vrk omasta tahdostani. Kipeä olin varsinkin toisen jälkeen ja viikko piti pitää kirjaa kotonakin etten olisi ylittänyt parasetamolin ja ibuprofeiinin annostusta. Kuukauden päästä haavakipu poissa.

käynnistettiin ja loppu metreillä huomattiin, että vauva on avotarjonnassa. Kiireelliseen sektioon päädyttiin.

Synnytys käynnistettiin kohonneen verenpaineen takia (joka ei levosta huolimatta laskenut). Kalvot puhkaistiin ja siitä synnytys lähti hyvin etenemään. Vauva ei ollut laskeutunut, joten jouduin koeponnistamaan 2,5h! Sain epiduraalin 2 kertaa. Lopulta olin 10cm auki ja voitiin aloittaa ponnistaminen. Tässä vaiheessa synnytyksessä oli mukana myös lääkäri. Imukupillakin yritettiin 2 kertaa, mutta vauva ei tullut ulos -> päädyttiin kiireelliseen sektioon. Vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa ja olin väsynyt + supistukset heikentyneet. Kiireellä mentiin ja itse sektio sujui hyvin, tosin menetin verta ja sain heräämössä 2 pussia verta. Olo oli väsynyt, olihan klo 1.30 yöllä kun vauva syntyi ja synnytys oli alkanut klo 16.30, tästä ajasta ponnistusvaihetta 2,5h! Heräämössä oli useamman tunnin ja en tänä aikana nähnyt vauvaa. Osastolle pääsin n klo 5 ja klo 7 tuli hoitaja ottamaan naapurilta näytteitä, joten uni jäi vähiin... Osastolla sujui hyvin, tuohon aikaan vielä vauva oli "vauvalassa" ja itse en edes päässyt sängystä ylös muutamaan päivään. Ja kun nousin pyörryin, niin alhaalla oli hemoglobiini. Mutta itse toipuminen sujui hyvin ja haava parani hienosti! Loppu hyvin, kaikki hyvin :)

olisin halunnut synnyttää alateitse, mutta synnytyksen etenemättömyyden ja vauvan sydänäänien notkahtelun takia päädyttiin sectioon. Vielä nytkin, melkein vuosi tapahtuman jälkeen minua harmittaa etten "kyennyt" alateitse synnyttämään. Järki sanoo ettei siinä mitään ole, mutta se onkin tunnepuolen juttu. Ja kyllähän minä yli vuorokauden yritin synnyttää....Sectiosta toivuin todella nopeasti, haava parani oikein hyvin.

Minä olin siis se ekan sivun äiti, jonka vauva oli vinossa eikä vielä laskeutunut.



Epiduraalia se tohelo lääkäri ei saanut laitettua eikä uskonut etten jättimäisen mahani takia taivu yhtään_enempää...istuin ja rääkäisin välillä kivusta, kun puudutus mm. meni vääriin kudoksiin(!!) ja lääkäri pisteli sinne sun tänne. Tunsin kun veri pulppuaa pistetyistä kohdista, lääkäri tiuskii hoitajille että siivotkaa. Aivan uskomaton juttu...itse leikkaus sujui hyvin, ihania lääkäreitä+kätilöitä salissa!! :) Heräämöstä pääsin pois tunnissa, oli nälkäkin ja veri tuli ulos hyvin. Mutta se nukutuslääkäri on syy, miksi sain traumat. Joka kerta kun nyyhkäisin kivusta, hän kysyi oikeasti ihmetellen että "mitä IHMETTÄ rouva nyyhkii siinä?"...



Sain piikkejä peppuuni ekan päivän enkä uskaltanut tehdä muuta kuin nukkua ja levätä. Seuraavana päivänä katetri otettiin pois, lähdin varovasti liikkeelle (olo oli sellainen kuin ilmat olisi pihahtaneet ulos, pyörrytti ja oksetti!). Olisivat tarjonneet tyhjään mahaan mm. Buranaa ja Ketorinia, kieltäydyin ja söin Panadolia- vatsakivut olivat viimeinen asia, mitä siinä tilanteessa kaipasi..! Siitä se lopulta lähti, olimme miehen ja vauvan kanssa perhehuoneessa viisi päivää.



Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa minut lähetettiin synnytystapaarvioon juuri siksi että terveydenhoitaja ihmetteli vauvan sijaintia ja vähän kokoakin. No, miespuolinen tympeä lääkäri ultrasi ja totesi että laskeutunut on. Kyselin varovasti että mahtuukohan tulemaan, tiuskaisi siihen että "ei sinne ole vielä yksikään jäänyt!"...itse arviointia ei tehty ollenkaan, lääkäriä kiinnosti enemmän lievä ylipainoni (hän oli about 200-kiloinen tankki) ja määräsi pikarasitukseen.



Kaiken tuon takia lapsiluku jäi meillä yhteen. Vaikka kätilöt olivat ihania, hoito muuten asianmukaista jne., suomalaisten mieslääkärien ammattitaito oli pahasti hakusessa omassa tapauksessani enkä halua ottaa sitä riskiä että ensi kerralla käy vielä huonommin.

Synnytin esikoiseni suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi. Olisin halunnut synnyttää alateitse, enkä ollut edes ajatellut sektion mahdollisuutta etukäteen. Kurjaa oli se, että synnytyssairaalassa alkuunsa (n. rv 36) suositeltiin synnytystä perätilasta huolimatta, kun lapsi ei suostunut kääntämisyrityksistä huolimatta kääntymään, mutta jätettiin kuitenkin päätöksenteko äidille. Näin ollen käytin raskauden loppuvaiheessa viikon sen miettimiseen, synnyttääkö alateitse vai sektiolla. Sitten lähettivät minut magneettikuvaan, jossa selvisi ettei lapsi mahtuisi perätilassa synytmään turvallisesti, eli lääkäri teki puolestani päätöksen suunnitellusta sektiosta. Parempi niin, en olisi ollut kyvykäs päätöksentekoon tällaisessa asiassa ja siinä tilassa.



Olen äiti, mutta luulen, etten tiedä miltä tuntuu kun supistaa. Suunniteltuun sektioon meneminen oli kuin olisi mennyt aamulla töihin, ei tuntunut mitään fyysistä, vain jännitystä. Jännitys oli sitten leikkaussalissa jo niin kova että tärisin kauttaaltani kun epiduraalia annettiin. Itse sektio oli nopea, ja kun isä tuotiin ihan viime metreillä saliin, hän ei oikein kerinnyt edes tajuta koko tilannetta ennen kuin poika oli jo syntynyt. Lapsi annettiin minulle kahteen eri otteeseen rinnan päälle samaan aikaan kun alavatsaa kursittiin kasaan. Aika pian isä ja lapsi lähtivät muualle, ja leikkaus tuntui kestävän vielä kauan sen jälkeen. Isä kertoi jälkikäteen että tilanne pienen tuhisijan kanssa oli absurdi, heidät vietiin tyhjään synnytyssaliin jossa tuijottelivat toisiaan hiljaisuudessa kunnes vauva nukahti.



Kivut alkoivat vasta vuodeosastolla, ja olivat kyllä aika kovat. Myös sektiosta toipuminen kipuineen ja vaivalloisine liikkumisineen kesti viikkoja. Jotenkin en ensikertalaisena ollut tajunnut että jälkivuotoa tulee myös sektion jälkeen, mutta tulihan sitä, aika lailla. Nyt puolentoista vuoden jälkeen haavassa on edelleen vähän arpikudosta. Vatsa jäi -valitettavasti- niin roikkuvaksi etten itse arpea näe jos en sitä oikein etsimällä etsi...



Jos joskus saan toisen lapsen, toivon että voisin synnyttää alateitse, eikä sille pitäisi olla mitään lääketieteellistä estettä.

Olen kokenut sellaisen hätäsektion, että sata kertaa mieluummin olisin synnyttänyt alateitse. Onneksi on olemassa sektio, jolla minunkin 2 tytön henki säästyi!

Toipuminen sektiosta oli tuskaa, kohtutulehdus ja suolilama, siinä vierellä 2 pieni painoista lasta. 3 päivään ei voinut syösä, makasin kaikki yöt hereillä tuskissani. 4. päivänä alkoi helpottaa ja siitä seuraavana päivänä jo kotiutunkin itseni:-)

maailmaan. Synnyttäminen on tekemistä ilmaiseva verbi. Eihän ihminen joka makaa leikkauksessa tee asian hyväksi itse mitään. Lapsi syntyy sektiolla mutta ei äiti synnytä :-(

Tämä asia kun ei mene sinun omituisen mielipiteesi mukaan, vaan lääketieteessä sektio on yksi synnytystapa.

T: Sektiolla syntynyt

Se on teidän sektioäitien oma päähänpinttymä, että synnytys ja syntymä olisivat sama asia. jokainen on syntynyt, toiset on synnytetty, toiset leikattu ulos : ) Silti jokainen on syntynyt. Ei kukaan ole kieltänyt sektiolapsilta syntymäpäivää, se on teidän oman epäonnistumisen tuottamaa vainoharhaista sekoilua.

Ainoan oikean av-totuuden mukaanhan sektio ei ole synnytys. Sektiolla poistetaan lapsi äidin kohdusta, eikä kukaan synnytä mitään! Av-mammojen mukaan sektiolla maailmaan tulleet lapset eivät voi viettää edes syntymäpäivää, koska synnytystä ei ole tapahtunut! ;) ;) :))))))

'

Sinä et voi luoda uudelleen lääketieteen sanastoa, usko jo. Mitä ihmeen epäonnistumista on sektiossa :D

Sulla ei tosiaan taida olla elämässä mitään muuta kuin pohtia toisten synnytystapoja. Todella omituista.

koska äiti ei yksin synnytä vaan lääkäri avustaa vauvan ulos supistuksen yhteydessä!

Molemmat lapseni ovat syntyneet sektiolla raskausmyrkytysten vuoksi, enkä luultavasti koskaan tule kokemaan alatiesynnytystä. Se harmittaa kovasti!



Ensimmäistä sektiota jännitin niin, että tärisin koko aamun sitä odottaessa ja vielä itse leikkauksen aikanakin. Puudutus ei meinannut kovan turvotuksen vuoksi onnistua ja siitä jäi huonot muistot ja se olikin suurin pelkoni toisessa sektiossa. Kauhea tärinä lakkasi viimein, kun sain rauhoittavaa sen jälkeen, kun vauva oli jo syntynyt. Esikoistani en päässyt näkemään ennen seuraavaa päivää, koska hänkin kiikutettiin leikkaukseen heti syntymän jälkeen. Olisin halunnut nähdä edes vilauksen vauvasta. Vieläkin tulee tippa silmään muistellessa vaikka olinkin osannut tähän varautua sillä asia oli tiedossa jo alkuraskausesta lähtien.



Toinen sektio sujui jo paljon rennommissa tunnelmissa, koska tiesin mitä oli tulossa. Puudutuskin onnistui todella hyvin eikä edes sattunut tällä kertaa. Ainoa kommellus sattui heräämössä, jossa valitin kovaa vatsanseudun kipua eivätkä lääkkeet meinanneet tehota ollenkaan, vaikka olin jo saanut niitä maksimiannokset. Kävi ilmi, että kipu ei tullut haavasta vaan voimakkaista jälkisupistuksista ja niihin tehosikin sitten eri lääke. Kuopuksen pidin vierellä siitä lähtien, kun minut siirrettiin heräämöstä osastolle. Hoitajat kävivät yöllä auttamassa vauvan rinnalle ja vaihtamassa vaipat, mutta sain pitää vauvani vierelläni.



Toiveissa olisi vielä joskus kolmas lapsi eikä pelkoa sektioista ole jäänyt.

Eka kiireellinen sektio pysähtyneen synnytyksen vuoksi. Toinen suunniteltu lapsen koon ja raskausmyrkytyksen vuoksi.



Molemmista olen toipunut todella hyvin. Samana päivänä jo jalkeilla, pari päivää Buranaa ja that´s it. Ainoana vaikeutena aluksi se, että sängystä ylösnouseminen ja sinne takaisin meneminen on kivuliasta. Mutta tosi nopeasti sekin meni ohi.



Mulla on ihan hirvittävän positiiviset kokemukset sektiosta!

Synnytystä käynnisteltiin, eikä kunnon supistuksia edes ehtinyt tulla kun vauvan sydänäänet laskivat sen verran, että päädyttiin kiireelliseen sektioon. Spinaalipuudutus onnistui kivuttomasti ensi kerrasta ja synnytys sektiolla oli todella ihana kokemus. Vaan ne karmeat kivut jälkikäteen, ensimmäiset pari viikkoa olivat pahimmat, mutta kesti varmaan toista kuukautta, ennenkuin koin kunnolla toipuneeni sektiosynnytyksestä. Synnyttäneiden vuodeosastolla sektioäitien piti hoitaa vauvansa siinä kuin alateitse synnyttäneidenkin, minä en siihen pystynyt, onneksi oli mies joka hoiti vauvan sairaalassa, kun lastenhoitajilla oli muuta puuhaa.

Yritin synnyttää alateitse yli 30 tuntia, mutta en vaan auennut riittävästi ja niinpä synnytys todettiin pysähtyneeksi ja päätettiin leikata. Olin ihan tyytyväinen tuohon päätökseen, koska olin jo tosi väsynyt ja kipeä tuossa vaiheessa. Pääasia minulle oli että vauva saadaan terveenä ulos.



Itse sektio sujui hyvin ja tiesin koko ajan mitä tapahtuu. Sen jälkeen oli jonkin verran tärinää ja lepäilin pari tuntia heräämössä. Kipupumppu ja myöhemmin riittävät kipulääkkeet veivät kivut pois niin että toipuminen sujui hyvin. Mitään tulehduksia ei tullut. Imetyskin onnistui alkutakkuilujen jälkeen loppujen lopuksi ihan hyvin.



Jos itse saisin valita, synnyttäisin seuraavassakin raskaudessa mieluummin sektiolla.

Synnyttäneiden vuodeosastolla sektioäitien piti hoitaa vauvansa siinä kuin alateitse synnyttäneidenkin, minä en siihen pystynyt, onneksi oli mies joka hoiti vauvan sairaalassa, kun lastenhoitajilla oli muuta puuhaa.

Minusta sektioitujen pitäisi yhtä lailla päästä perhehuoneeseen, jotta isä pystyisi auttamaan lapsen hoidossa. On todella rankkaa yrittää hoitaa sekä itseään että vauvaa, ja välillä piti tehdä päätöksiä, että syökö vaiko lepääkö, kun ei ehtinyt muuten. Enemmän sektioitu tarvitsee isän apua kuin normaalin alatiesynnytyksen kokenut.

Been there, done that, got the t-shirt.

Ja kumpaakaan ei suunniteltu. Esikoinen olikin perätilassa (selvisi vasta sairaalassa veden menon jälkeen), jalkatarjonnassa, joten lääkäri suositteli sektiota, joka tehtiin saman päivän aikana n. 8 tuntia päätöksen teosta.

Toinen lapsi oli tarkotus tehdä alakautta oli oikeinpäin jne. kaikki edellytykset siihen olivat. Ei vaan lähtenyt tulemaan itsellään. Käynnistettiin rv 42+1 lähti supisteleen lupaavasti ja vedet meni seuraavana yönä. Aamulla mentiin saliin ja paikat lähti avautuun joskin melko hitaasti. Noh, se avautuminen sit jumahti 5 sentin kohdalla ja mulla nousi kuume ja crp, joten hätäsektioon päättyi sitten se synnytys. Siinä sitten vielä pojan syntymän jälkeen leikkaava lääkäri havaitsi että virtsarakkoon oli tullut osumaa, kun edellisen sektion jälkeen oli tullut kiinnikkeitä. Sitten vaan soittivat toisen lekurin apuihin ja meikäläinen uneen... Kuitenkin loppu hyvin kaikki hyvin, lapsi on ihan terve ja minäkin ihan hyvin toipunut, mut rankka kokemus, varsinkin tämä jälkimmäinen sektio.

Raskaus viikkoja oli 41 ja risat kun minut eräänä perjantaina ohjattiin synnytys sairaalaan ja siellä sitten olin kaksi päivää, jonka aikana synnytystä yritettiin pillereillä käynnistellä. Kuitenkaan mitään sen merkittävämpää ei saatu aikaiseksi kuin että supituksia tuli hieman voimakkaammin ja tiheämmin ja limatulppa irtosi. Sitten ohjattiin kotiin päiväksi "lepäämään ja keräämään voimia" ja taas seuraavana aamuna takaisin sairaalaan jolloin se karmeus sitten koitti. Tarkoitus oli jatkaa käynnistelyä ja kypsyttelyä, mutta sisätutkimuksen jälkeen lääkäri sanoi että koska mitään ei aikaiseksi olla saatu, on parempi leikata pikkuinen ulos.

Siinä oli sitten 1½ tuntia aikaa valmistella itseään henkisesti leikkaus pöydälle, vielä kun kuolemakseni pelkään piikkejä, verta yms. Sain leikkauksen aikana jonkunlaisen paniikki kohtauksen, tuntui kuin joku olisi kuristanut ja vaikka oli happimaski, hengittäminen oli todella hankalaa, oksetti.. No leikkaus onnistui ja saimme terveen pojan, mutta oma kuntoni ja ennen kaikkea oloni oli todella huonossa kunnossa ja taisin vähän masentua koko hommasta muutamaksi viikoksi, enkä väitä ettenkö enään sure asiaa, kun näen telkkarissakin jonkun "normaali" synnytyksen tulee tippa linssiin kyllä joka kerta. Sektioo en suosittele kellekkään, alateitse on kaikkein luonnollisin tapa, siihen on naisen keho suunniteltu ja varmasti turvallisin. Tahtoisin pikkuisellemme jo uuden kaverin, mutta pelkään niin joutuvani uudelleen leikattavaksi.

kokemusta en halua uusia! Salissa iski paniikki ja mahan vellominen teki pahan olon. Kädet olivat lepositeissä ja minulle annettiin rauhoittavia kun itkeskelin. Henkilökunta ja mies rauhoitteli. Tuntemukset olivat vastenmielisiä kun tuntui kun vauva olisi kiskottu rintojen alta! olo oli kaikinpuolin epätodellinen ja avuton.



Vauva tuntui vieraalta kun näin hänet vasta viiden tunnin päästä kunnolla, itse olin kipeä ja tympäisi kun en voinut nousta sängystä ja hoitaa vauvaa. Liikkumaan pääsin seuraavana päivänä pienen matkan avustettuna, huimasi ja joudun ottamaan lopulta pyörätuolin avuksi.



kateellisena katselin kolmantena päivänä alateitse synnyttäneitä, jotka reippaasti kävelivät päivähuoneeseen. itse köpöttelin hitaasti ja nouseminen sängystä/penkiltä oli vaikeaa. Kipulääkkeitä sain riittävästi ja lisää aina kun kivut yltyivät. Kotona pärjäsin ilman lääkkeitä vajaa viikko kotiutumisesta.

Ekassa raskaudessa lääkäri teki synnnytystapa-arviota ja epäili lantiotani ahtaaksi. Pelvimetria tehtiin ja todettiin, että se on siinä ja siinä mahtuuko lapsi syntymään alakautta. Sektiopäätös tehtiin ja sektiopäivä määrättiin. 3 päivää ennen sektiopäivää alkoi supistukset, jotka sitten muuttuivat säännöllisiksi ja pakottivat lähtemään sairaalan yöllä. Kohdunkaulakanava oli hävinnyt ja kohdunsuu auki pari senttiä, joten sektio tehtiinkin sitten suunnitellun sijaan kiireellisenä. Mies ei sitten päässytkään leikkaussaliin mukaan, kuten oli ollut suunnitellussa sektiossa tarkoitus. Leikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa ja se sujui hyvin ja nopeasti, samoin kuin leikkauksesta toipuminen. Leikkaus tehtiin yöllä ja seuraavana aamuna olin jo jalkeilla ja kävin omatoimisesti suihkussa. Kotona toipuminenkin oli nopeaa enkä varsinaisesti ollut edes kipeä.



Toinen sektio tehtiin kaksi vuotta ensimmäisen jälkeen. Toinen raskauteni oli kaksosraskaus. Kaksoset olivat kokonsa puolesta noin kilon pienempiä kuin esikoinen ja olisivat paremmin mahtuneet syntymään alateitse. Kuitenkin kun tiedettiin lantio-"ongelmastani" ja kyseessä oli kaksosraskaus, niin sektiopäätös tehtiin. Sektiopäivä määrättiin raskausviikolle 38+0 ja olin viikon ajan ennen sektiota prenataaliosastolla seurannassa. Tämä toinen sektio tapahtui suunnitellusti, joten isäkin pääsi leikkaussaliin mukaan. Leikkauksen alkupuoli sujui nopeasti ja hyvin (tosin edellisen leikkauksen jäljille syntyneitä kiinnikkeitä jouduttiin irrottelemaan) ja kaksoset saatiin turvallisesti maailmaan. Siinä vaiheessa, kun minua alettiin taas kursia kasaan, tuli ongelmaksi vuodon tyrehdyttäminen. Vuotokohtia ei meinannut löytyä tai sitten niitä ei muuten meinattu saada tyrehtymään ja leikkaus kesti pitkään. Puudutus alkoi jo heiketä ja tunsin ikävää kipua alamahalla. Sitten sainkin kevyen nukutuksen leikkauksen loppuajaksi. Leikkauksen jälkeen olin paljon kipeämpi kuin ensimmäisestä leikkauksesta ja toipuminen oli huomattavasti hitaampaa. Sängystä nouseminen oli todella kivuliasta ensimmäiset 2-3 vuorokautta. Lisäksi myöhemmin leikkaushaavaan tuli tulehdus, jota kotona hoideltiin parin viikon ajan.



Jälkeenpäin olen miettinyt, että kuinka paljon toipumista ensimmäisen sektion jälkeen nopeutti se, että synnytys oli jo lähtenyt itsestään ja luonnollisesti käyntiin. Itsestä ainakin tuntuu, että sillä oli suuri merkitys ja oma elimistö oli valmistautunut synnytykseen toisin kuin toisella kerralla.