Synnytitkö sektiolla?

Esikoiseni viihtyi raskauden loppuun saakka perätilassa joten päädyimme suunniteltuun sektioon. Sektio sujui ongelmitta ja hyväkuntoinen tyttövauva saatettiin maailmaan. En tarvinnut vertakaan ja pelkkää hyvää sanottavaa on leikkaushenkilökunnasta. Osastolla sain kipuihin kunnon lääkityksen (piikkiä reiteen ja kipupumpun) silti kivut yllättivät kun piti kääntyä sängyssä ja nousta ylös. Imetys takkusi eikä henkilökunnalta liiennyt juurikaan apua. Osastolla olimme 5 päivää ja oli ihanaa päästä kotiin! Siellä toipuminen lähti hyvään vauhtiin. Kaikenkaikkiaan kuitenkin erittäin positiivinen kokemus sekin. Toinen lapsi syntyikin sitten alakautta ja nyt odotan kolmatta. Saas nähdä kuinka nyt käy!

Olen sanut lapseni molemmillöa tavoilla ja molemmilla kerroilla ihan yhtä onnistunut! Olen saattanut kaksi uutta elämää tähän maailmaan. Eräille se synnytys tuntuu olevan itseisarvo eikä lapsi niinkään :) Järkeville ihmisille se synnytystapa vaan on keino saattaa lapsi maailmaan ja onneksi nykyajan keinoin on mahdollista löytää se kyseisessä tilanteessa turvallisin vaihtoehto. Miten musta tuntuu, että sulla on pätemisen tarvetta? tunnetko epäonnistumista muissa elämän tilanteissa? Kasvatuksessa, parisuhteessa, työelämässä? Ja muuten, papereissani lukee että kerran olen SYNNYTTÄNYT sektiolla!!!!

... molempiin syynä raskausmyrkytys. Tyttö -02 syntyi viikolla 34+4 ja tyttö -05 viikoilla 30+1. Ensimmäistä raskautta seurattiin sairaalassa 2 viikkoa, kunnes oma tilani oli niin heikko, että päätettiin poistaa myrkytyksen aiheuttaja. :-)Sairaalaan päästyäni olin ilmoittanut haluavani synnyttää alateitse, raskautta käynnistettiin kaksi päivää ja lopulta pyysin sectiota kun en enää jaksanut. Lääkärit suostuivat heti. Leikkaus tehtiin epiduraalissa ja se sujui hyvin. Syntyi täydellinen pieni prinsessa. Olin synnytyksen jälkeen synnytyssaliseurannassa kolme päivää, lopulta kätilöt "potkivat" minut hellästi ylös. Kipu oli kauhea, mutta vähitellen siitä toipui. Molempien sectioiden jälkeen olin kipupumpussa ja sekaisin kuin seinäkello. Ensimmäisessä sectiossa kauhistelin katetrin laittoa, en halunnut. Toisessa sectiossa en olisi halunnut luopua katetrista, tarkoittihan se sitä että joutuisin jousemaan sängystä vessaan. Ja silloin kun sängystä nouseminen aiheuttaa silmissä sumenimisen ja korvissa surisemisen niin sitä yrittää välttää viimeiseen asti. Niin ja tämä kaikki johtui kivusta.



Toinen raskaus ei sitten sujunutkaan ihan niinkään hyvin kuin ensimmäinen. Sairaalaan sisälle jouduin rv 29+3. Oma vointini oli hyvä, labrat kertoivat jotain aivan muuta. Vauvan sydän äänet laskivat alle sadan ja niissä ei ollut vaihtelua. 29+6 jouduin synnytyssaliin ja ennen jokaista ateriaa vauvan vointi tarkistettiin ultraamalla ja sydänääniä seurattiin 24/7. 30+1 tilanne oli vauvan osalta niin huono, että silloin oli pakko leikata. Lääkärit selittivät että täytyy tarkkaan miettiä koska leikataan, Lastenteho ei halua liian hyvä kuntoisia keskosia, kuten ei myöskään liian huono kuntoisia. Tämä sectio oli karmaiseva kokemus. Kaikki alkoi hyvin , puudutus onnistui. Leikkurissa oli porukkaa kuin pipoo... Lastenlääkäriä ja -hoitajaa, kätiölä ja leikkaava lääkäri, kandeja yms. Lääkäri teki viillon poikittain vanhan arven päälle. Kun vauva piti auttaa ulos, huomattin hänen olevan jalka-käsitarjonnassa, ja pienenkokonsa vuoksi ei voitu väkisin auttaa ulos, jouduttiin tekemään toinen viilota pystyyn, tässä vaiheessa avuksi tuli toinen lääkäri. Tunnelma salissa oli jännittynyt, omasta mielestäni katastrofaalinen. Kyselin vain että jäänkö henkiin, olihan minulla esikoinen kotona. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, ja lääkäri tuli minulle näköesteen taakse kertomaan vauvan olevan ulkona, hänen vaatteensa oli veressä, kaulaan asti. Vauva sai pisteitä 3 ja seuraavat oli onneksemme jo 9. Kun vatsaa alettiin sulkemaan alko kysely, "missä yksi taite" Ei ole kuin x ja niitä pitäisi olla y. Silloin minua oli jo suljettu jo tovin. Onneksi taite löytyi lattialta. Salissa myös synnytyksen aikaan alettiin ihmettelemään missä yksi kandi on, mieheni kertoi minulle myöhemmin, että kandi seurasi lakanan valkoisena leikkausta lasioven takaa. Ja silloin hänen on täytynyt olla todella kalpea, koska syntyperältään tämä kyseinen henkilö oli portugalilainen. :-D JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ, VIESTI LIIAN PITKÄ...

Sectioiden jälkeen todella, toidella, todella kivuliasta oli kohdun painelu. Ensimmäisellä sectiolla kestin sen hammasta purren, toisella uhkasin jo heräämössä olevien turvallisuutta, tiesinhän mitä oli tulossa ja olihan vatsani leikelty enenmmän kuin ensimmäisellä kerralla. No tietenkin he tulivat ja painelivat ja pitivät kiinni. :-) Ymmärrän että tämä on pakko tehdä, mutta kipu on jotain aivan uskomatonta. Molemmilla kerroilla heräämössä minuun iski myös hervoton horkka. (johtui käsitykseni mukaan puudutuksesta tms.) Sain lämpöpuhaltimen joka puhalsi lämmintä ilmaa peiton alle. Haavat oli pitkään kipeät, mutta toivuin tästä sectiosta kuitenkin nopeammin kuin ensimmäisestä, olihan minun pakko. Raahautuminen teholle katsomaan vauvaa ja hänen terveydestään huolehtiminen veivät ajatukset pois omista kivuista.



Haavat ovat edelleen vähän kuin puuduksissa. Arvet ovat lähes huomaamattomat. Taisi olla lääkäri käsityöihmisiä. :-D Vaikkakin pystyhaava on vinossa ja sitähän lääkäri tuli minulle pahoittelemaankin. Noh, oikeasti minulle sillä hetkellä oli aivan sama vaikka vatsassani olisi ollut hakaristin muotoinen arpi. Tärkeintä oli että lapsi saatiin autettua ulos.



Nyt olen onnellinen että minulle tehtiin sectiot. Olen varma että tällä tuurilla olisin revennyt jokaiseen ilmansuuntaan ja minulla olisi muutenkin oikuttelevan alapääni kanssa triplasti enemmän ongelmia. Ehkä tämä ajatustapa on tapa hyväksyä sectiot. Olinhan alunperin käsikirjoittanut synnytykseni ihan toisenlaisiksi.



Loppu hyvin kaikki hyvin. Tyttäreni ovat normaaleja ikäisiään neitejä. Keskosuuksista ei ole jälkeäkään. Tietenkin oppimisvaikeudet yms. millä minua peloteltiin, voivat ilmetä vasta myöhemmin.



Ja, kun tätä palstaa on lukenut niin section kokeneethan eivät ole äitejä lainkaan. Liekö katkerien alatiesynnyttäjien tapa selviytä siitä että heillä on alapää kuin kolarin jäljiltä. Mutta kun kaikki eivät saa valita. Ja jokainen joka pystyy valitsemaan alatiesynnytyksen tai section välillä saavat sen mielestäni tehdä. Heillä on täysi oikeus siihe ja heidän toivettaan tulisi noudattaa.

Ensimmäistä yritin synnyttää 11 tuntia käynnistyksen (rv 42+1) jälkeen. Sydänääntenlaskujen ja synnytyksen pysähtymisen vuoksi kiireellinen sectio. Syntyi terve tyttö, toipuminen oli aika kivuliasta ja kesti pitkään. Sain kuitenkin sairaalassa pitää vauvaa vierihoidossa ja sain myös paljon apua hoitajilta. Vierestä seurasin samoihin aikoihin alakautta synnyttänyttä siskoani, joka toipui rankasta alatiesynnytyksestä (vauva reilusti yli 4kg, tuli ulos pää vinossa) PALJON nopeammin.

Toisen lapseni synnytys sekin käynnistettiin (rv42+2). Se päätyi hätäsectioon 50 min käynnistyksestä kun vauvan sydänäänet katosivat kokonaan. Syntyi onneksi terve poika. Hän joutui kuitenkin happikaappiin elämänsä ensimmäisiksi päiviksi. Se oli tosi rankkaa kun itse olin kipeänä synnyttäneiden osastolla ja vauva lastenosastolla. Hoitajat eivät oikein osanneet tukea tilannetta ja jäin aika yksin. Hätäsectio itsessään oli pelottava kokemus, mieskään ei ehtinyt kuulla asiasta, oli kantiinissa hakemassa evästä. Tuli sitten tyhjään huoneeseen josta oli hävinnyt rouva sänkyineen. HUH. Ja sitten vielä päälle ero vauvasta. Meni pitkään että toivuin henkisesti. Pojan kanssa ollaan oltu aika tiiviisti yhdessä, hän on nyt 1,5 v. Jotenkin syntymä on taustalla kun en osaa enkä halua olla hänestä erossa. Reipas poika hän on silti!



Jos meille tulee kolmas lapsi, hän tulee syntymään suunnitellulla sectiolla. Tuleepa sitten kaikki kolme tapaa tutuksi ;-)



Olisin mieluiten synnyttänyt alakautta, mutta kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Kaiken kaikkiaan olen onnellinen että minulla on kaksi tervettä lasta. Ilman sectiopäätöksiä näin ei olisi. Itse en ihan täysin ymmärrä vapaaehtoisesti section valitsevia äitejä. Vatsalihakset leikataan poikki, tunto alavatsalta on kateissa pitkään ja esim. minulla kolmas raskaus olisi riskiraskaus kohdunseinämän heikkouden vuoksi. Tämä todettiin toisessa sectiossa. Lääkäri totesi, että joillain naisilla kohdusseinämä voi rappeutua jo yhden section takia kuten minulla kävi. Hätäsectio oli siis pelastus. Kohtu ei olisi kestänyt synnytyssupistuksia. Voin siis sanoa että onneksi vauvan sydänäänet katosivat. Onneksi minulle tehtiin hätäsectio.

puolen tunnin kiireellisyysluokituksella. Eipä siinä kukaan kertonut mulle mitä tapahtuu... Lääkärit, kätilöt, keitä salissa ikinä oli, ei kukaan kertonut mitä tapahtuu. Sektio puolen tunnin kiireellisyys luokituksella, sydänäänten laskujen(tai eivät kuulleet niitä riittävän hyvin) vuoksi. Lopulta vauva syntyi terveenä, reippaana keskosena! Hyvät kokemukset, suosittelen kyllä!

Esikoisemme syntyi sektiolla viikoilla 41+5. Vedet menivät, jonka jälkeen synnytys käynnistettiin. Kaikki sujui aluksi hyvin, mutta supistukset loppuivat ja vauvan sydänkäyröissä tuli huima lasku. Sen vuoksi päädyttiin sektioon. Sektiosta toivuin hyvin. Nyt viikkoja 40+2 ja onnellisena odotan toisen syntymää.

lasta tehtyäni vuorokauden synnytys pysähtyi 6cm. Lääkäri päätös: kiireellinen/päivystys sektio. siinä vaiheessa tuskissani olin päätöksestä helpottunut, mutta jälki käteen ajateltuna olisin vielä voinut sinnitellä



olen elämääkin onnellisempi terveestä vauvasta, mutta synnytys tapa harmittaa. vaikka papereissa lukee " synnyttänyt sektiolla " ja " poistunut salista synnyttäneenä " koen että en ole synnyttänyt. tunsin kyllä kaikki herkulliset tuskat ponnistus vaihetta lukuun ottamatta, mutta silti mieltä kalvaa. masennuin tästä syystä synn.jälk.masennukseen.



syytän itseäni etten lastani osannut tehdä. vaikka hän ei olisi sieltä mahtunutkaan! ensi kerralla haluan ehdottomasti edes yrittää alatie synnytystä. vaikka se sektio on yksi keino saattaa vauva maailmaan, koen että en ole kokonainen nainen. jäi ensi imetykset ja kylvyt ja voikkari kahvit kokematta. ehkä ei isoja asioita mutta minulle tärkeitä. ja tietysti toipuminen...!



leikkaus itse meni hyvin eikä ollut ongelmia. oman pään selvittäminen vaan vei puoli vuotta. henkisesti todella rankka kokemus. päätin kyllä toivuttuani että ensi kerralla saavat leikata alapäätä isommaksi ( jos se on siitä kiinni ) että varmasti mahtuu ;)

Fyysisesti toivuin leikkauksesta hyvin. Ensimmäiset pari päivää oli liikkuminen vaikea. Kotona en enää tarvinnut edes kipulääkkeitä.



Henkisesti olikin raskaampi kokemus. Asioiden yllättävä kääntyminen huonoksi oli traumaattinen kokemus minulle ja miehelle. Hän pelkäsi minun kuolevan ja itse pelkäsin samaa. Näin vauvan herättyäni ihan pienen hetken hänen ollessaan 4h ikäinen. Kunnolla näin hänet kun ikää oli jo vuorokausi (vauva oli keskolassa ja minä muualla osastolla).



Suren sitä etten ollut läsnä vauvan syntymässä. Vaikka olin onnellinen terveestä vauvasta, en oikein tuntenut ensipäivinä mitään (olinko vain niin väsynyt vai oliko taustalla siitä että asiat menivät pieleen?).



Pelkään mahdollista tulevaa raskautta ja synnytystä, mitä jos käy samoin eikä meillä olekaan yhtä hyvä onni matkassa? Vauvalle sattuu jotain. Tai minulle.

koska:

-esikoisen sydänäänet laskivat, kun kohdunsuu oli vain 3 cm auki.

-toisen lapseni laskeutuminen ei ollut mahdollista vääränlaisen pään asennon vuoksi

-kolmas ja neljäs suunniteltuja sektioita, koska en enää saanut synnyttää alakautta.



Kokemuksena kaikki leikkaukset hyviä, paitsi ekassa kamala tukehtumisen tunne. Se todellakin oli vain tunne, joka meni ohi suht nopeasti, mutta muissa sektioissa sitä ei ollut. Vauvan sain poski poskea vasten kaikissa, ekassa tosin kuitenkin vain hipaisun verran. Henkilökunta aivan ihanaa! Toipuminen ok muissa paitsi toisessa, siinä oli joku hermo jäänyt puristuksiin(?), välillä yhtäkkiä menin vaan kasaan kivusta ja tuskanhiki tuli pintaan. Sen sanottiin helpottavan parin viikon kuluessa kun tikit sulaa, ja niin se helpottukin.



Kaiken kaikkiaan tyytyväinen.

Repesin pahoin synnyttäessäni esikoista. Tästä syystä toisen raskauden kohdalla päädyttiin siihen että repeämisriski on suuri ja synnytystapa sectio.

itse leikkaus sujui hyvin, ilman ongelmia. itseäni pelotti kovasti koko leikkaus. Samoin tuntui hullulta "päättää" lapsen syntymäpäivä :O Leikkaus aiheutti minulle pelkoa enkä nukkunutkaan kovin hyvin 2 vkoa ennen leikkausta.

Mutta se toipuminen...voi itku sentään ja ei minulle ei tullut komplikaatioita eikä tulehduksia vaan toipuminen meni mallikaasti. Mutta oli kyllä pitkä ja kivulias tie. Vaikka esikoisen syntymä oli raju ja repesin pahoin niin jos voisin valita valitsisin ehdottomasti synnytystavaksi alatiesynnytyksen koska siitä paranee paljon nopeemmin ja on kykenevä hoitamaan itseään ja vauvaa ihan eri tavalla kuin sektion jälkeen. Olin sairaalassa 5 pvää ja käveleen pystyin muistaakseni n. 3. pvänä ja silloinkin kuin vanha mummo. Esikoista pystyin hoitamaan heti repeämästä huolimatta.

Pelkäsin sektiota turhaan.Luulin sitä kauheaksi kokemukseksi. Vaikka heräämössä oli oli outo olo ja tärisytti. Mulle ehtiin suunniteltu sektio sikiön perätilan vuoksi.

Olen sanut lapseni molemmillöa tavoilla ja molemmilla kerroilla ihan yhtä onnistunut! Olen saattanut kaksi uutta elämää tähän maailmaan. Eräille se synnytys tuntuu olevan itseisarvo eikä lapsi niinkään :) Järkeville ihmisille se synnytystapa vaan on keino saattaa lapsi maailmaan ja onneksi nykyajan keinoin on mahdollista löytää se kyseisessä tilanteessa turvallisin vaihtoehto. Miten musta tuntuu, että sulla on pätemisen tarvetta? tunnetko epäonnistumista muissa elämän tilanteissa? Kasvatuksessa, parisuhteessa, työelämässä? Ja muuten, papereissani lukee että kerran olen SYNNYTTÄNYT sektiolla!!!!

Tahan asti jaksoin lukea (oiskos viesti 66) kommentoimatta. Menee toimituksen aloituksen vieresta, mutta olen aivan samaa mielta taman yllakirjoittaneen naisen kanssa. Joillekin se synnytys todellakin nayttaa olevan itseisarvo, ei lapsi.

Mina en ole kokenut sektiota, olen kokenut kaynnistetyn ja luonnollisesti alkaneen synnytyksen. Molemmat olleet helppoja ja suht. nopeita. En kuitenkaan koe etta olisin tehnyt jonkun uroteon ja onnistunut naisena tassa asiassa. Synnytys on maailman luonnollisin tapahtuma, ei siina onnistuta tai epaonnistuta naisena. Laakari (olen saanut lapseni ulkomailla)/katiolohan sen lapsen ulos auttaa lahes jokaisen naisen kohdalla ;-)

Lopputulos on tarkein, eli elossa oleva aiti ja lapsi, vai mita? Ihmeellista pilkunviilaamista onko sektion kokenut aiti synnyttanyt vai ei. Jos synnytys on alkanut ja paassyt jo ponnistamaan, niin eikohan se aiti tieda, mita synnytys on, vaikka lapsi on lopuksi autettu maailmaan sektion avulla.

syytän itseäni etten lastani osannut tehdä. vaikka hän ei olisi sieltä mahtunutkaan! ensi kerralla haluan ehdottomasti edes yrittää alatie synnytystä. vaikka se sektio on yksi keino saattaa vauva maailmaan, koen että en ole kokonainen nainen. jäi ensi imetykset ja kylvyt ja voikkari kahvit kokematta. ehkä ei isoja asioita mutta minulle tärkeitä. ja tietysti toipuminen...!

;)

Olen lapseni saanut kahdessa eri Aasian maassa. Molemmat vauvat olivat 9 pisteen vauvoja, synnytyksessa ei mitaan ongelmia, kaikki meni "oppikirjan mukaisesti", vaikka ensimmainen kaynnistettiin. Ensimmaista imetin vasta huoneessa, amerikkalaisella klinikalla tama oli varmaan tapana. En myoskaan nahnyt kummankaan lapsen ensimmaista kylpya. Ei sinne aitia odotettu. Isa sen naki. Eika meille ole tarjottu "voikkarikahveja". Toisen kohdalla sain imettaa salissa hetken.

Eli, se mita yritan tassa sanoa. Romantisoitteko te synnytyksen ja siihen liittyvat oheistapahtumat? Tietenkin olemme erilaisia ihmisia ja eri asiat ovat tarkeita, mutta mina en koe jaaneeni mistaan paitsi, kun en nahnyt naita em. asioita.

Tsemppia kaikille uusille tuleville aideille, jotka lukevat tata ketjua. Lapsi on se paaasia, ei se, miten se on tullut ulos ;-)

Mukavaa joulua!

Poikani syntyi kiireellisellä sektiolla. Jouduin päivystykseen kovien ylävatsakipujen takia yöllä ja minua tutkittiin koko yö ja seuraava päivä. Iltapäivällä lääkäri tuli sanomaan, että minulla on raskausmyrkytys, ja että jos synnytys ei itsestään nyt käynnisty, se käynnistetään seuraavana päivänä. Mieheni lähti käymään kotona. Olin voinut koko raskauden ajan erinomaisesti eikä raskausmyrkytyksestä ollut mitään ennakko-oireita.



Kolmen tunnin kuluttua lääkäri tuli sanomaan, että minulla on jotkut arvot ihan sekaisin ja että minut leikataankin jo tänä iltana. Soitin äkkiä miehelle. 20 minuutin kuluttua ilmoitettiin, että minut leikataankin saman tien. Minut oli tilani takia pakko nukuttaa. Putosin täysin kärryiltä, kaikki meni niin nopeasti. Minua ei koskaan aiemmin oltu edes leikattu.

Leikkaus sujui hyvin ja mies ehti juuri sairaalaan ottamaan pojan vastaan. Herätessäni mies ja poika olivat samassa huoneessa ja toipuminen käynnistyi hyvin. Kivun hoitokin oli hyvää. Kävelin itse seuraavana aamuna perhehuoneeseen.

Toipuminen oli kuitenkin hidasta. Meidät kotiutettiin vastoin tahtoamme liian aikaisin ja olin raskausmyrkytyksen jäljiltä tosi huonossa kunnossa, hemoglobiini 80 ja sitä rataa. Parin päivän päästä jouduin takaisin sairaalaan veritankkaukseen. Viikon kuluttua siitä olin taas sairaalassa, koska sektiohaava alkoi vuotaa. Se vuosikin sitten kolme viikkoa, ja jälkivuotoakin oli 6 viikkoa.

Lapseen kiintyminen vei useita kuukausia, ja koin, että minua ei koko synnytyksessä oltu tarvittu mihinkään. Imetyksen onnistuminen auttoi kuitenkin tätä asiaa. Vähitellen tuli sellainen olo, että minä osaan huolehtia lapsesta ja olen sille tärkeä. Pari ekaa viikkoa synnytyksen jälkeen olivat tosi vaikeita toipumisen takia, ilman lapsen isän jatkuvaa huolenpitoa emme olisi selvinneet. Se kyllä lujitti isän ja pojan suhdetta.

Toivoisin, että seuraavan lapsen synnytys menisi täysin eri tavalla.

1. perätilan takia, toinen etisen istukan. Sujui hyvin, henkisesti oli rankkaa koska tahdoin kokea "normaalin" synnytyksen.

Ensimmäinen lapsi syntyi kiirrellisessä sektiossa, koska 3 epiduraalin jälkeen kondunsuu ei ollut auennut kuin muutaman sentin, lapsiveden menosta jo melkein vuorokausi ja äiti oli aivan loppu kivusta ja särystä, koska epiduraalit eivät auttaneet lainkaan. Ensimmäinen synnytysyritys päätyi siis sektioon. Kokemus oli erittäin huono ja siitä jäi iso pelko. Petyimme myös kätilöihin Haikaranpesässä. Vauvamme itki nälkää, koska maitoa ei heti tullut. Vaikka kuinka pyysimme vauvalle maitoa, emme sitä saaneet kuin harvoin ja sekin pieni määrä piti hörpyttää korkista. Olimme mieheni kanssa väsyneitä jatkuvaan lapsen nälkäiseen itkuun. Eräs kätilö sanoi, että nyt äidillä on baby blues, vaikka tosiasiassa väsymys johtui siitä, että pitivät meidän vauvaa nälässä!!!



Päätimme, että seuraavat lapset syntyvät Naistenklinikalla. Seuraavat lapset syntyivätkin suunnitellulla sektiolla Naistenklinikalla. Toista lasta odottaessani kävin pelkopolilla juttelemassa pelostani ja raahasin välillä miehenikin mukaan. Kovin helposti ei toista sektiota tehty, mutta koska olin varma, että haluan sektion, kyllä sen lopuksi sain. Kolmas sektioa tehtiin jo ilman pelkopolia. Kolme lastani sektioitiin 3/12 vuoden sisällä.



Naistenklinikalla kaikki sujui hienosti. Kätilöt olivat mielestäni mukavampia kuin Kättärillä. Naikkarilla sain levätä ja vauva oli sillä aikaa kätilöiden hoivassa. Lisämaitoakin vauvat saivat niin paljon kun jaksoivat juoda. Naikkarille 10 pistettä!

2006: Olin viikolla 39 ja raskausmyrkytyksen oireet pahenivat, siispä lähdimme synnärille tarkistukseen sunnuntai aamupäivällä ja lääkäri päätti että käynnistetään synnytys. Yhdeltä sain käynnistys tapletin siis yksi neljännes pilleriä. Viideltä sitten piti toinen saada mutta kätilöllä oli juuri viideltä toinen synnyttäjä. Hoitaja kävi ilmoittamassa tästä viideltä ja varttin yli viisi tuli lapsivedet joten ihan hyvä ettei keritty antaan toista pilleriä. Siitä sitten alkoikin säännölliset supistukset ja illalla kahdeksalta sain epidulaarin ja kymmeneltä olin täysin auki ja enää ei annettu lisää kipulääkettä happea vain. Sydän äänet alkoivat heiketä kovien supistuksien aikana ja lääkäri tuli toteamaan että leikkuriin. Kahdelta toista tasan on viimeiset käyrät joten silloin lähdettiin ryntään saliin.

Puudutus aineet laitettiin epidulaarin kautta ja ne eivät tehonneet huusin yhtälailla leikkurissa kuin salissakin. Mieheni kertoi että oli kamalan näköistä kun hoitajat piti minua kiinni pöydässä kun lääkäri repi vauvaa ulos. Klo:00.13 Poika oli maailmassa ja vietiin happi kaappiin ja kaikki oli hyvin. Puudutuksetkin alkoivat tehota ja seuraavaan vuorokauteen en kyllä sitten liikkunut mihinkään.

Yöllä mieheni kanssa puhuttiin ettei enää ikinä synnytykseen, mutta tyttö syntyi 08 ja kolmas ensi heinäkuussa että sellaista. Tyttö tuli ala kautta ja edelleen ala vatsa on leikkauksesta tunnoton. Muuten paranin kohtuu hyvin.

Raskaus sujui erittäin hyvin ja kaiken piti olla kunnossa. RV 37 menin synnytystapa-arviointiin, jossa todettiin lapsella alhaiset sydänäänet. Asumme pienellä paikkakunnalla ja lähimpään sairaalan, jossa on leikkausmahdollisuus on yli 50 km matkaa. Minua lähdettiin viemään ambulanssilla ja mies tuli jäljessä. Lääkäri ei enättänyt kertoa meille muuta tilanteesta, kuin että nyt on hätä ja kiire. Järkytys oli valtava ja matka sairaalan tuntui kestävän ikuisuuden. Lapsen puolesta ennätti rukoilla ja pelätä pahinta matkan aikana. Kuitenkin sydänäänet olivat hyvät sairaalaan päästyä ja saimme lähteä lähimpään synnytyssairaalaan tarkkailuun.

Synnytyssairaalassa sydänäänet lähtivät taas laskemaan. Ultraäänessa todettiin napanuoran olevan kaulan ympäri ja sectio oli tarkoitus tehdä kiireellisenä 30 min sisällä. Sydänäänet kuitenkin romahtivat heti ultraäänen jälkeen ja minulle tehtiin hätäsektio. Lapsivesi oli vihreää, ja lapsemme oli veltto ja huonosti hengittävä ja joutui välittömästi teholle. Pisteitä tuli alkuun vain kuusi.

Sain nähdä vauvan ensimmäisen kerran heti herättyäni. Pää oli kaikesta sekaisin ja ensimmäiset päivät meni usvassa. Kipu oli todella kova ja luulen että järkytys ja hätä lapsesta hidastivat toipumista. Lapsi oli viisi päivää teholla ja kuudentena päivänä pääsimme kotiin.

Fyysinen toipuminen tapahtumasta oli paljon nopeampaa kuin henkinen. Vieläkin 1,5 v tapahtumasta en kestä ambulanssin sireeniä vaan itku pääsee heti. Asian kanssa on oppinut elämään, mutta tiettyjä asioita osaa välttää ettei mieli järkytä pahasti.

Mulla siis kolme lasta ja kaikki syntyneet sektiolla eri syistä.



12/2000 syntyi esikoinen suunnitellulla sektiolla vauvan ison koon vuoksi.ei olisi mahtunut tulemaan alakautta.viikkoja oli sektiopäivänä 39+3.Sektio meni hyvin ja toivuin tosi nopeasti.Sairaalasta pääsin kotiin kun sektiosta oli 4 päivää. Haavakaan ei ollut mitenkään kipeä.Sairaalassa hoitajat jopa vitsaili että onko sua leikattu ollenkaan :) haavakin parani hyvin



02/2002 Sain sitten toisen lapseni myös sektiolla.Viikkoja oli 37 tasan ja sektion syynä oli vaikea raskausmyrkytys ja lapsen sydänäänten heikkeneminen joten päädyttiin hätäsektioon.Tämäkin sektio meni mielestäni hyvin vaikka kunto olikin huono raskausmyrkytyksen takia.Vauvaa seurattiin viikon verran sairaalassa sokeriarvojen vuoksi.ja itsekin olin seurattavana tuon ajan

Muuten kaikki meni hyvin.ja tässäkin sektiossa haava parani hyvin.



05/2004 sain kolmannen suunnitellulla sektiolla koska eivät enää uskaltaneet antaa synnyttää alateitse kun kaksi sektiota oli jo takana.Sektio tehtiin kun viikot oli 39+5 .Tämän kolmannenkin kohdalla itse sektio sujui hyvin mutta nyt toipuminen oli paljon hitaampaa ja kipujakin oli enemmän.Haavakin tulehtui eikä meinannut moneen kuukauteen mennä umpeen. :(



Nyt vaan mietityttää että mitenkähän tämän " toukan" kanssa käy kun sektio kuitenkin on edessä kun 3 jo takana.nyt menossa rv 12+3



Hyvää kevään odotusta kaikille :)