Synnytitkö sektiolla?

miten joku voi sanoa noin

Olen 43.vee ja lapseni ovat syntyneet -99, -01 ja 08 kaikki leikkaamalla.

Ensimmäistäni tein 3 vrk, olin 34.v. ensisynnyttäjä. Laskettuaika tuli ja meni.. eka käynnistyksen jälkeen epäilin, että vauva ei synnykkään.. Vanha kätilö-täti lohdutti, ettei yksikään ole vielä suutariksi jäänyt :). Olin valmistautunut alatiesynnytykseen, tottakai, niinhän niitä lapsia tehdään. Mutta sitten kolmannen käynnistysyrityksen ollessa meneillään, tuli supistus, joka ei lauennutkaan, vauvan sydänäänet heikkenivät ja lopulta päädyttiin hätäsektioon. Esikoiseni oli kuitenkin 9.n pisteen poika, jonka näin 3 tuntia syntymänsä jälkeen. Olin onnellinen, että olimme saaneet terveen vauvan. Synnytyksestä palauduin n. kolmessa viikossa. Toisen lapsemme odotuksen aikaan kävin pelkopolilla synnytyspelon vuoksi, koska vasta jälkeenpäin ensimmäisestä, iski pelko, että me molemmat olimme hengenvaarassa. Polilla kannustettiin alatiesynnytykseen. Olen todella itsepäinen luonne ja olin alusta asti sitä mieltä, että alatiesynnytys ei tule onnistumaan toisenkaan lapsen kanssa.. Minua katsottiin joka kerta todella karsaasti, kun otin polilla asian puheeksi. Sitten koitti aika, että synnytys päätettiin käynnistää rv. 38+4, suostuin siihen, että yritän alakautta. Synnytys pitkittyi ja 12 tunnin ähkimisen jälkeen sain kuulla kätilön autuaalliset sanat, että miten ois jos leikattais? Saimme 9:n pisteen tytön. Synnytyksestä palauduin jälleen tosi hyvin. Enimmät kivut olivat takana parin viikon jälkeen. Kokemuksia oli sektiosta nyt takana kaksi, hätä- ja kiireellinen sektio. Papereihini kirjattiin sairaalassa, että mikäli äiti lisää lapsia tekee, ainut synnytystapa on sektio. Nyt olen 5kk:n ikäisen pojan tuore uusioperheen äiti ja poikamme syntyi suunnitellulla sektiolla. Kaikki meni nappiin, saimme 10:n pisteen pojan ja synnytyskokemukseni oli kaikista kolmesta paras. Ensimmäinen viikko oli kivulias leikkaushaavan vuoksi, mutta kolmesta leikkauksesta paranin tästä suunnitellusta kaikista parhaiten. Kaikki 3 lasta ovat meille tosi rakkaita. Ensimmäisen jälkeen tunsin syyllisyyttä siitä, etten voinut tehdä häntä "perinteisellä" tyylillä, mutta minun synnytystapani on sektio. Kärsimme ennen ensimmäisemme syntymää 3,5 vuotta lapsettomuudesta, ja joka lääkäri oli meitä valmistanut elämään ilman lapsia. Olen todella kiitollinen näistä kaikista. Mielestäni sillä, miten jokainen lapsensa synnyttää, ei ole merkitystä. Kunnioitan kaikkia äitejä, olipa synnytystapa mikätahansa, meille oli kaikkein paras lahja se, että ylipäätään saimme lapsia. Kaikkea hyvää kaikille äideille, synnytystavasta riippumatta, lopputulos eli lapsi on se kaikkein tärkein.

Minulle sektio oli kaikin puolin ikävä kokemus, vaikka lääketieteellisesti ajatellen kaikki menikin "ihan hyvin". Lähes kaikki toimenpiteeseen liittyvät ikävät puolet on täällä jo moneen kertaan mainittu, enkä siksi aio niitä enää toistaa. Ainoastaan yhdestä sektion oleellisesta haittapuolesta en ole vielä nähnyt mainittavan sanaakaan.

Vaikka sektioarpeni onkin tehty poikittain ja melko alas, se on mielestäni kaikesta huolimatta todella ruman näköinen. Olisi mielenkiintoista tietää missä määrin muut leikkaukseen joutuneet kärsivät tästä pysyvästä ulkonäköhaitasta. Itse en esimerkiksi voisi enää kuvitellakaan meneväni vaikka uimahalliin tai kylpylään. Ja minä kun olen aina tykännyt todella paljon saunomisesta. Nykyään saunomiseni ovat vähentyneet ehkä kymmenekseen entisestä. En kertakaikkiaan pysty enää olemaan alasti vieraiden ihmisten seurassa. (Eikä meillä valitettavasti ole omaa saunaa.)

Tiedän useimpien ajattelevan, että niin kauan kuin lapsi on terve, äidillä ei ole oikeutta valittaa yhtään mistään. Ei sen kummemmin leikkauksen aiheuttamista traumoista, kivuista kuin pysyvistä ulkonäköhaitoistakaan. Etenkin ulkonäköhaitasta valittaminen leimataan turhamaisuudeksi. Joka tapauksessa leikkaus haittaa edelleen jokapäiväistä elämääni.

Se on taistelusta saatu, se on äidin haava. Älä häpäile, ole ylpeä siitä. Ongelma on enemmän itsetuntosi puolella kuin siinä, että joku sitä töllistelisi. Ja on niitä haavoja yhdellä jos toisella, et takuulla ole ainoa. Ei minunkaan haavojani ole töllistelty, korkeintaan on vertailtu huumorimielessä toistemme "taisteluhaavoja". Ole ylpeä, olet tehnyt jotain, mihin ei miehet pysty. Miehet saavat haavansa yleensä tappelusta- naiset elämän teosta.

En ole koskaan romantisoinut synnytystä. Sen verran olen kuunnellut sukuni naisia ja heidän tuskiaan. Minä olen synnyttänyt sekä kiireellisellä että suunnitellulla sektiolla. Ensimmäinen synnytykseni käynnistettiin vkolla 37+2 raskausmyrkytysoireiden pahentumisen vuoksi. Sain käynnistyspillerin, ja aika nopeasti kärvistelin kunnon supistustuskissa. En kuitenkaan auennut kuin 3 cm. Sain kipulääkettä, mikä lopetti supistukset muutamaksi tunniksi. 37+4 päivän aamuna kalvot puhkaistiin ja supistukset saivat taas uutta vauhtia, kipulääkettä ei annettu, (koska ne lopettivat supistukset). En auennut yhtään lisää eikä vauva laskeutunut ja lopulta olin 37+5 päivän aamuna voimat loppu. Pyysin itse leikkausta, mutta minua ei kuunneltu. Mieheni paineli käytävälle, nosti metelin ja vaati leikkausta. Kätilö tarkasti tilanteen, olin edelleen vain 3 cm auki ja lääkäri teki leikkauspäätöksen. Terve poika tuli, mutta olin itse niin kipeä vatsasta, että en päässyt sängystä kuin vasta kolmannen päivän aamuna ja vauvan hoito oli todella vaikeaa. Onneksi hoitajat auttoivat (kiitos Naikkarin hoitajille). Sairaalassa meni leikkauksen jälkeen 8 päivää, ennenkuin pääsin kotiin. Ehkä juuri synnytyksen hankaluuksista johtui myös se, ettei maitoni koskaan noussut kunnolla ja pystyin vain osittaisimettämään vauvaa 5 kk.

Toisella kerralla olin taas sisällä ajoissa, mutta tällä kertaa ylilääkäri suositteli sektiota, koska minulla onkin ahdas lantio. Terve tyttö tuli. Se oli iloinen keikka, seisoin pystyssä jo 20 tunnin sisällä leikkauksesta ja pystyin täysillä hoitamaan vauvaa. Maito nousi toisena päivänä ja sitä riitti muillekin vauvoille. Kotiin pääsimme kolmantena päivänä. Tunto on haavan alueella huono, mutta mitäpä tuosta. 2 tervettä lasta, joista saan olla kiitollinen. Jos olisin synnyttänyt alakautta, kolisisin nyt kenties haudassa.

Ensimmäinen lapseni syntyi kiireellisenä sektiolla rv 34. Runsas verinen vuoto alkoi kotona, soitimme Oysiin...vastaus oli että voittehan tulla näyttämään mikä on tilanne eikä kukaan puhunut että älkää tulko omalla autolla, älä kävele tm...Kävelin autoon, autosta pois jne. Oysissa synnyttäjien vastaanoton ovella hoitaja totesi " ai tekö tulitte?" Kukapa olisi uskaltanut kotiinkaan jäädä...

Hoitaja ei saanut sydänääniä kuulumaan, kutsui lääkärin joka totesi heti että nyt on kiire! Nukutettiin ja sen jälkeen olikin sitten tosi epätodellinen olo. Tuo lapsi ei ole mun- ajatuksia tuli kun eka kertaa näin ihanan tyttäreni.

Lääkäri totesi minulle jälkeen päin että olipa Luoja lykky ettette asuneet tuon kauempana sillä sinua ei nyt enää olisi olemassa!

Toisen lapseni syntyi myös sektiolla rv 34 ja silloinkin oli suht kiire kun kaikki jälleen alkoi verenvuodolla. Silloin tilasimmekin heti ambulanssin jolla menimme sairaalaan. Kaikki sujui rauhallisesti ja sektio tehtiin paikallispuudutuksessa. Voi sitä ihanaa tunnetta kun hoitaja huusi: Se on poika ja hankasi pienen poskea minun poskelle. Itku tuli!

Toki jos itse olisin saanut päättää niin ainakin näin kun en ole kokenut ns. tavallista synnytystä, olisin halunnut synnyttää siten omani. Vaikka toki näistä kahdesta jälkimmäinen tapaus on ollut kaikin puolin miellyttävämpi kokemuksena.

En toivo kenellekkään samaa kohtaloa, kyllä nämä vaan kummittelee mielessä aina... raskaita aikoja on... ja kun ei edes tiedetä mistä kaikki johtui...

En suostu häpeämään haavaa. Yritän aina vain ajatella että sen sain lasten syntymälahjana, vaikka toki aina kun haavaa katsoo tulee mieleen ikäviä kokemuksia.Pystyhaava minulla on ja se kyllä näkyy...olin 23 kun sain ensimmäisen ja toisella kertaa aukaistiin sama haava uudelleen...Ei muuta kun nokka pystyssä ja ollaan ylpeitä omista pienistä rakkaista- onpahan joku merkki että ollaan äitejä!!:)

perätilan takia. Leikkaus sujui hyvin. 2 päivää söin särkylääkkeitä ja paranin nopeasti. Toinen syntyi normaalisti alateitse, urakka oli rankempi, mutta kyllähän se palautuminen ja jaksaminen meni silti paremmin vaikka sektiokin oli ihan positiivinen kokemus. Alatiesynnytyksessä tietysti ihanaa se, että lapsen saa rinnalle eikä siitä enää tarvitse "luopua"

Minulla on takanani suunniteltu sektio-04 ja näköjään edessä toinen ensi kuussa. Molemmat lapset olleet perätilassa, ja minulla interspina vain 8,8cm, joten en pääse -- vaikka olisin toivonut -- perätilasynnytykseen.



Minulla on todella korkea kipukynnys ja haaveilinkin jo vuosia luomu-synnytyksestä. Olin menossa Tammisaareen synnyttämään, koska siellä on parhaat mahdolliset luomu-kivunlievityskeinot. Luin paljon luonnollisesta synnytyksestä, valmistauduin todella huolellisesti eikä synnytys juurikaan pelottanut. Laukku oli pakattu ja ehkä tavallaan haaveilinkin synnytyksestä -- osana naiseutta, osana elämää, minun ja vauvan kokemuksena.



Yhtäkkiä selvisikin rv36 että lapsi on perätilassa. Kääntöä yritettiin, akupunktion ja homeopatiankin avulla, kaikki kotikonstit käytettiin. Lapsi ei kääntynyt. Sektiopäivä määrättiin.

Masennuin niin, että harkitsin itsemurhaa.



Sektio oli ja on elämäni hirvein kokemus. Kaikki verinäytteistä katetrointiin meni pieleen. Pelkäsin hirveästi, inhosin makaamista avuttomana tilanteessa, jonka piti olla minun kokemukseni, minun synnytykseni. Olin pakotettu makaamaan paikallaan, kun minua viilleltiin auki. Pelkäsin ja itkin.

Hirveintä oli kun vauva vietiin minulta pois ompelemisen ja heräämön ajaksi. Makasin siinä avuttomana, vauvani oli jossain, en tiennyt milloin saisin vauvan luokseni. Miltä vauvastakin tuntuu joutua heti eroon äidistään, aivan vieraassa ympäristössä? Olin aivan hätääntynyt. En vieläkään ymmärrä, miksei vauva voi olla äidin kanssa koko aikaa. Miksi vastasyntynyt pitää viedä äidin luota pois? Selitykseksi annettiin kylvetys, mutta HYVÄT IHMISET ei ne vastasyntyneet ole likaisia. Kyllä sitä ehtii kylpeä sitten myöhemminkin!



Kaiken lisäksi puudutusainetta oli kiireessä annettu liikaa enkä pystynyt liikkumaan kokonaiseen vuorokauteen, enkä siis hoitamaan vauvaa.



Kivut sektiohaavassa olivat ensimmäisellä kävelyllä hirveät. Onneksi loppujen lopuksi paranin hyvin.



En olisi hankkinut toista lasta, jos olisin tietänyt joutuvani taas sektioon. Niin hirveä kokemus oli. Kohdussani ei kuitenkaan ollut mitään poikkeamaa, eli syytä perätilalle ei löytynyt, ja minulle sanottiin, että tuskin enää sektioon joudun.

Nyt toinen sellainen on kuitenkin edessä, jossei vauva käänny. Olen kauhuissani, peloissani ja masentunut. Aamulla on vaikeata saada itsensä ylös sängystä.

Vauva on todella tervetullut, mutta sektioon en olisi enää halunnut, enkä tiedä, miten siitä selviän. Varsinkaan heräämöajasta ilman lasta.

"Se on teidän sektioäitien oma päähänpinttymä, että synnytys ja syntymä olisivat sama asia. jokainen on syntynyt, toiset on synnytetty, toiset leikattu ulos : ) Silti jokainen on syntynyt. Ei kukaan ole kieltänyt sektiolapsilta syntymäpäivää, se on teidän oman epäonnistumisen tuottamaa vainoharhaista sekoilua"



Olen ihan samaa mieltä äskeisen kanssa. Vaikka siis lantioahtauman takia en voi koskaan synnyttää normaalisti.

Minusta monella sektion kokeneella on jäänyt asia selvästi käsittelemättä. Sektio ei ole synnytys, se on syntymä. Lapsi kyllä syntyy, mutta sitä ei synnytetä. Synnytys on aktiivi, sektio on passiivinen tapahtuma, jossa lapsi otetaan kirurgisesti kohdusta pois -- ei sitä lääkärit tai äiti synnytä.



Minä en ole koskaan synnyttänyt enkä koskaan saa synnyttää. Se tuntuu minusta todella pahalta, tuntuu kuin osa naiseutta riistettäisiin pois, mutta minun pahanoloni takia en lähde silti faktoja vääristelemään -- kutsumaan sektiota synnytykseksi.

Tammikuun Vauvassa puhutaan keisarileikkauksista.

Synnytitkö sektiolla? Kuinka keisarileikkaus sujui? Kerro kokemuksestasi.

Synnytin terveen tytön sektiolla 2006. Sektioon päädyttiin siksi koska vauva oli isokokoinen ja perätilassa. Vauva oli ollut jo raskauden alkumetreillä ns väärinpäin, eikä halunnut kääntyä. Käännöstä vatsan päältä ei edes yritetty, enkä olisi halunnutkaan. :)

Minulla oli myös sokeriarvot kohollaan joten se sitten vielä. Vauvan synnyttyä olo oli hutera, ja leikkaushaava todella kipeä, mutta olin silti tyytyväinen ettei minun ja vauvan terveyttä vaarannettu alateitse. Toivuin 2viikossa aika hyvin, mutta kipuja oli paljon ja istuminen, nukkuminen vaikeaa.

Kaikinpuolin muuten hieno ja hyvä kokemus.

Synnytin ensimmäisen lapseni viikolla 37 +3 kiireellisellä sektiolla. Raskausmyrkytyksen vuoksi olin kahden yön ajan osastolla ja sen jälkeen päätettiin käynnistää. Supistuksia tuli runsaasti, mutta paikat eivät auenneet riittävän vauhdikkaasti. Kärvisteltyäni iltapäivästä puoleen yöhön vauvan sydänäänet laskivat yhtäkkiä hurjasti aina supistuksen jälkeen. Silloin päädyttiin leikkaukseen. Itse leikkaus sujui hyvin, vaikka leikattava taisi olla aikamoinen vastarannan kiiski. =)

Tilanne ensisynnyttäjänä tuli nopeaa eteen ja ajatuksissani olin niin innolla odottanut uutta kokemusta, alatiesynnytystä, että sektio laukaisi minussa jonkin asteisen masennuksen. Olin pettynyt synnytyksen kulkuun ja samalla onnellinen lapsestani. Tunsin kuin minulta olisi viety jotain. Jokin jota olin odottanut. Oli hypätty vaiheesta A vaiheeseen C ja oleellinen osa kokemusta olisi ollut myös vaihe B. Hänen parhaakseen se oli tietysti tehtävä ja äitinä en olisi halunnut muulla tavoin toimittavan. Kesti kuitenkin pitkään ennenkuin hyväksyin asian.

Lisäksi tilannetta ei helpottanut vaivalloinen parantuminen. Sairaalassa oloa kesti viikon ja pidempäänkin olisi pidetty. Pari ensimmäistä päivää olin vuoteenomana ja seisominen oli vain haave, saati tyttären hoito. Maito ei noussut ja lääkkeitä oli syötävä. Tällöin opin että suunnitelmat voi heittää romukoppaan. Synnytystä ei tosiaan voi ennustaa tai vaatia mahdottomia. On heittäydyttävä tilanteeseen ja annettava sen viedä sillä tavalla kun se on vievä.

Lapsi on tärkein!

Siispä nyt kun muutaman viikon päästä on laskettuaika käsillä kakkoselle ja vaikka toivonkin toisenlaista kokemusta, olen viisaampi ja odotan vain jännityksellä!=)



-Laura

[/quote]

Se on taistelusta saatu, se on äidin haava. Älä häpäile, ole ylpeä siitä. Ongelma on enemmän itsetuntosi puolella kuin siinä, että joku sitä töllistelisi. Ja on niitä haavoja yhdellä jos toisella, et takuulla ole ainoa. Ei minunkaan haavojani ole töllistelty, korkeintaan on vertailtu huumorimielessä toistemme "taisteluhaavoja". Ole ylpeä, olet tehnyt jotain, mihin ei miehet pysty. Miehet saavat haavansa yleensä tappelusta- naiset elämän teosta.

[/quote]

Tottakai tiedän etten todellakaan ole Suomen ainoa arven omaava. Nykyään arpi lienee tässä maassa jo suunnilleen joka viidennellä äidiksi tulleella. (Mikä on tosiaan huolestuttavan korkea luku.) Tiedän myös että 90% naisista tuskin kiinnittäisi arpeeni mitään huomiota - enhän ole itsekään koskaan toisten arpia sen kummemmin ihmetellyt.



On ihailtavaa jos jotkut pystyvät kantamaan haavansa ylpeinä, mutta minä en valitettavasti pysty. Joka kerta inhottaa katsoa omaa peilikuvaansa jos osuu alasti peilin eteen. Asia on minulle erittäin arka ja vaikea. Lapseni on minulle todella rakas, mutta koen joutuneeni maksamaan äitiydestä äärimmäisen kovan hinnan. Arpi muistuttaa myös joka kerta niistä kauhuista joita jouduin lapseni syntymän aikoihin kokemaan.



Ehkä arven kanssa vielä joskus oppii elämään, mutta pitkä tie se tulee olemaan...

Olen ihan samaa mieltä äskeisen kanssa. Vaikka siis lantioahtauman takia en voi koskaan synnyttää normaalisti.

Minusta monella sektion kokeneella on jäänyt asia selvästi käsittelemättä. Sektio ei ole synnytys, se on syntymä. Lapsi kyllä syntyy, mutta sitä ei synnytetä. Synnytys on aktiivi, sektio on passiivinen tapahtuma, jossa lapsi otetaan kirurgisesti kohdusta pois -- ei sitä lääkärit tai äiti synnytä.

Minä en ole koskaan synnyttänyt enkä koskaan saa synnyttää. Se tuntuu minusta todella pahalta, tuntuu kuin osa naiseutta riistettäisiin pois, mutta minun pahanoloni takia en lähde silti faktoja vääristelemään -- kutsumaan sektiota synnytykseksi.

Faktojahan sinä vääristelet, minkä kerkeät. Lääketiede luokitteleee synnytystavoiksi alatiesynnytyksen, keisarileikkauksen, imukuppisynnytyksen ja pihtisynnytyksen. Siinä ei nyt auta mikään, vaikka asiaa miten vääntäisi ja kääntäisi ja käsittelisi. Näyttää siltä, että monella alatiefanaatikolla ja nähtävästi joillakin sektioiduilla on tämä lääketieteen fakta käsittelemättä. Kannattaisiko ottaa yhteyttä johonkin ammattiauttajatahoon, kun asia on noin vaikea?

Ai, niin. Mitäs se sellainen sitten on, jossa koetaan supistukset ja päästään jopa ponnistamaan, mutta silti päädytään sektioon? Olisko se niinku sellanen semisynnytys, ku ollaan niinku aktiivisii ja passiivisii..? Voi daa...

synnytin esikoiseni sektiolla perätilan ja suuren koon vuoksi. Jos synnytys olisi käynnistynyt ennen laskettua aikaa olisin saanut yrittää synnyttää alateitse perätilassa olevan vauvan. päivät vaan kuluivat ja laskettu aika läheni ilman minkäänlaisia merkkejä synnytyksen käynnistyksestä ja yliaikais kontrollissa sain leikkaus päätöksen viikolle 40+5 koska vauvan koko oli melkein 4kg.



Leikkaus aamuna saavuttiin sairaalaan ja jouduttiin odottelemaan kätilöä joka valmisteli minut leikkaukseen. Käyrillä makoilin ja käytiin läpi miten leikkaus menee ja vaihdettiin vaatteet. Sain tietää että saliin lähdetään kävellen noin klo9. Taas odoteltiin ja kun kello oli reilusti yli yhdeksän kätilö tuli ilmoittamaan että kolmoset hätäsektiolla ennen meitä, eli lisää odottelua ihan kun ei muutenkin jo jännittänyt :D



leikkaus saliin lähdettiin ja sain pahoinvointia estävää lääkettä ja sitten kävellen tärisevin jaloin saliin jossa odotti letkut ja piuhat ja koneet ja monen monta hoitajaa. Pelko vaan yltyi kun istuin leikkauspöydälle ja hoitaja asenteli piuhoja.

puudutus meni ensimmäisellä kerralla kohdalleen mutta sattui mielettömän paljon ja itkuhan siinäkin tirahti sitten vaan makuulle pöydälle ja tunto pois :D naureskelin siinä katetrin laiton aikana kun en tuntenut mitään mutta näin kun jalkojani liikutettiin (mieletön kokemus:D) kaikki oli valmista leikkaukseen.



Lääkäri saapui ja hädin tuskin ehdin nähdä hänet kun hän moikkasi ja tarttui veitseen :D mitään en tuntenut ennenkun lääkäri kertoi ottavansa lasta ulos tähän asti miellyttävä kokemus ja taas itkettiin kun sain nähdä lapseni! Lääkäri kertoi seuraavaksi puhdistavansa paikat ja sulkevansa haavan jolloin tuska alkoi. Tuntui kun lääkäri olisi ollut kyynerpäitä myöden vatsassa ja tunsin kaikki venytykset ja painelut ja hoitajat lisäsivät lääkettä ja puudutusta. Lopulta kaikki oli ohi ja onnellisesti heräämöön.



Heräämössä kaikki sujui hyvin sain kipulääkettä ja puudutus laantui nopeasti. Pääsin parissa tunnissa osastolle ja sain lapsen syliin. Olin jo samana iltana jalkeilla ja peseytymässä tosin hoitajan avustamana kun oli vähän heikko olo. Ensimmäiseksi yöksi vein lapsen hoitajille ja toisena yönä pidin jo vieressäni. En ollut kovinkaan kipeä ja lääkkeiden syönninkin lopetin jo viikon jälkeen synnytyksestä. leikkaus oli perjantaina ja kotiin lähdettiin maanantaina kun lastenlääkäri oli tutkinut vauvan.



Tikit poistettiin 6 päivää leikkauksen jälkeen enkä silloin ollut enää edes kipeä.

Leikkaus oli erittäin positiinen kokemus mutta siltikin toivoin tulevaisuudessa alatiesynnytystä.

syntyi aivan kaunis 9 pisteen tyttömme, sektioon jouduin siksi kun synnytys pysähtyi 8cm useaksi tunniksi, ja lapsivesi oli vihreää.

tyttö syntyi viikoilla42+1



toipuminen oli itselläni nopeaa samana iltana leikkauksesta olin jo jalkeilla kävelemässä, särkylääkkeitä söin vain kerran koska särkyä ei ollut minulla missään.



minusta aivan ihana kokemus varsinkin kun lääkärit ja kätilöit olivat aivan ihania.

kun onhan tämä sektiopino, mutta oli ihan pakko kommentoida, kun itku pääsi lukiessani viestiäsi! Minusta ei ole mitään imetykseen kannustamista tuollainen natsismi. On oikein että kannustetaan ottamaan vauvaa rinnalle, imettämään usein jne. mutta vauvan nälässä pitäminen (mihin liittyy myös kuivumisriski) EI ole se oikea tapa imetykseen. Olen kuullut monia samanlaisia tarinoita Haikaranpesästä ja päättänyt, että itse en sinne ikinä menisi. Toista kertaa olen nyt menossa Naikkarille. Viimeksi olivat vähän happamia kyllä, mutta antoivat silti lisämaitoa aina kun pyysin, siihen asti kunnes oma maitoni nousi. Älytöntähän se huudattaminen olisi ollut, kun omaa maitoa ei ollut...

Petyimme myös kätilöihin Haikaranpesässä. Vauvamme itki nälkää, koska maitoa ei heti tullut. Vaikka kuinka pyysimme vauvalle maitoa, emme sitä saaneet kuin harvoin ja sekin pieni määrä piti hörpyttää korkista. Olimme mieheni kanssa väsyneitä jatkuvaan lapsen nälkäiseen itkuun. Eräs kätilö sanoi, että nyt äidillä on baby blues, vaikka tosiasiassa väsymys johtui siitä, että pitivät meidän vauvaa nälässä!!!

Ensimmäisemme syntyi kiirreellisellä sektiolla viikolla32 helpp-syndrooman takia. Itse sektio sujui hyvin ja toivuin siitä nopeasti. Lapsi oli keskolassa ja toipui ja kasvoi myös hyvin. Se vaan jäi kokematta miltä supistukset tuntuu ja iso vauvamasu, kun nyt ei masua ollut vielä juuri ollenkaan, ei näkynyt ulospäin. No ne asiat kyllä tuli tutuiksi seuraavissa neljässä raskaudessa ja synnytyksessä jotka oli kaikki enemmän tai vähemmän normaaleja.

Kuudes lapsemme sitten alkoi syntymään käynnistyksellä, paikat aukesi nopeasti, huolta vähän aiheutti verihyytymät joita tuli aika paljon. Syytä ei silloin löydetty. Sain alkaa ponnistamaan , mutta vauvan sydän äänissä oli sen veran poikkeamaa että lääkäri yritti imukuppia ulostulon nopeuttamiseksi. se ei tepsinyt vaan irtosi kolme kertaa. Tässä vaiheessa mentiin hätäsektioon anestesiassa. Vauva ei päässyt syntymään kun oli tulossa otsa edellä.

Synnytyksessä repesi kohtu, kohdunkaula ja emätin. Hyvän työn lääkäri kuitenkin teki , tärkeintä on että poikamme on elossa. Verihyytymienkin syy selvisi, istukka oli osittain irronnut, sitä ei vaan ultrassa näkynyt.Toipuminen kesti tietysti pidempään kun ensimmäisessä, mutta mielestäni paranin kuitenkin nopeaan tästäkin. Tunnen todellakin synnyttäneeni ihan oikeasti vaikka kaikki lapsemme ei olekaan alakautta tulleet.

Synnytin toukokuussa 2008 esikoistyttäremme sektiolla perätilan takia. Sektio tehtiin spinaalipuudutuksessa. Mieheni sai olla koko operaation ajan vierelläni. Syntymän jälkeen sain tytön pieneksi hetkeksi rinnalleni. Seuraavan kerran isä ja tytär tulivat katsomaan minua heräämöön, jossa tapahtui ensimmäinen imetys.

Sektio oli erittäin positiivinen kokemus, vaikka jännitin operaatiota todella paljon. Myös toipuminen sujui ongelmitta. Toivon kuitenkin, että saisin vielä kokea alatiesynnytyksenskin.

Toisella kolmanneksella neuvolan täti huomasi asukkaan istua töröttävän mahassa... Ja niinhän se istui siellä mahassa sitkeästi loppuun asti.

Kääntämistä yrittetiin synnytystapa arvion jälkeen, mutta ei mitään toivoa!



Niinpä synnytystavaksi varmistui suunniteltu sektio perätilan vuoksi.

Alatie synnytystä ehdoteltiin, mutta vauvan painoarvioksi tuli n4kg, ja jalkatarjonta ja itse olin normaalia synnytystä vastaan viimeiseen hengenvetoon asti.



Leikkauspäivä jännitti molempia ihan sikana, ja jännistys purkautui hysteerisenä hihityksenä miehen taistellessa tukisukkia jalkaani ennen leikkaus saliin kärräämistä.

Saliin päästyäni kaikki tapahtui todella äkkiä, niin äkkiä etten muistanut edes ihmetellä mihin mies on jäänyt!

(kätilö piti tuoda mies saliin vasta, kun valmistelut oli tehty, puudutus, tippa ja sermi edessä)

Siinä vaiheessa kun lääkäri kysyi tiedämmekö kumpaa sukupuolta vauva on, kuulin mieheni äänen pääni takaa, että "poika tilattu" ja sain ahaa elämyksen, et kas missäs vaiheessa se mieskin sinne kerkesi.... Ja nopeasti jatkamaan, että tyttöhän sen on oltava kuin noin itsepäisesti haluaa vaan istua mahassa.



Seuraavassa hetkessä lääkäri jo tuumaileekin, että täältä tullaankin oma aloitteisesti ulos. Vauva pisti jalkansa ulos haavasta itse ja heti perään toisenkin jalkansa! Sittenpä se nyytti sieltä nostettiin maailmaan ja lääkäri kertoo äidin olleen oikeassa: tyttö tuli.



Hetken siinä ihmeteltiin toisiamme ja mies lähti vauvan ja kätilön kera pesulle ja minä jäin tikattavaksi.

Puudutus toimi niin hyvin etten tuntenut mitään, en leikkausta, en mahan kääntelyä, en tikkausta en yhtään mitään.

Siitäpä sitten lähdettiin heräämöön odottelemaan tunnon palautumista.



Sairaanhoitajan kanssa kovin rupattelin ja yritin kärttää juotavaa, koska happimaski oli kurkun saanut todella kuivaksi. Ainoa mitä sain oli sellainen ällöttävä tahna, jonka piti tuoda keinotekoinen kosteus suuhun, kelpas paremman puutteessa!

Kovin yritin väittää olevani kykeneväinen jo osastolle vaikka en saanut edes kuin yhtä varvasta millin liikutettua... Ei anestesialääkäri ihan sillä perusteella vielä päästänyt minua lähtemään osastolle.

Pitkän kärtäämisen jälkeen pääsin pois, koska juttelen kuulemma niin "selväpäisesti"..



Oi sitä onnea kun sain tytön vimmeinkin syliin!

Siitä pari tuntia niin muistikuvat on kadonneet totaalisesti.... Aluksi osastolla kipupumpun teho ei tuntunut riittävän niinpä annostusta lisättiin ja lopputuloksena olin pöllyissä, etten muista ensimmäistä iltaa vauvan kera lainkaan!

Ekana iltana myös iski tajuton pahoinvointi, aivan yhtäkkiä. Hoitaja sitten iski estolääkkeen suoraan kankkuun ja johan helpotti.( Johtui ilmeiseti just niistä kipulääkkeistä)

Illalla myös otettiin katetri pois ja tuntui aivan käsittämättömältä yrittää nousta sängystä ylös vessaan.

Ja siellä vessassa tuli todellakin juostua yön aikana jatkuvasti... Yöllä säikähdin peilikuvaani, kaikki neste oli kerääntynyt kasvoihin ja sormiin! Silmistä näkyi vain pienet viirut ja sormet eivät totelleet= taipuneet.



Leikkauksen jälkeisenä aamuna olo oli kuin voittajalla, vessassa juoksun seurauksena osasin jo suht näppärästi nousta pystyyn haavaa varoen.

Mihinkään ei sattunut, mikä oli iso yllätys?

Esikoisen ollessa kyseessä oli aamulla vuorossa sitten hoitorutiinien opettelua.

Hoitaja kerkesi ottaa tytön pöydälle ja riisua häneltä vaatteet ja minä seisoin vieressa kunnes tunsin yhtäkkiä taas huonon olon tulevan kunnon hyökyaaltona.

En kerennyt sanoa yhtään mitään, kun oksennus jo lensi kaaressa...

Siitä aamusta lähtien kieltäydyin kaikista muista kipulääkkeistä paitsi buranasta ja se riitti!



Päivää ennen kotiinpääsyä jäi tikkien solmukohta vahingossa kiinni niihin ihaniin sairaalan verkkokalsareihin ja suoritti omatoimisen kiristyksen... Se sattui sitten niin pirusti ja jouduin opettelemaan taas uuden tyylin nousta sängystä ylös.Lääkärit miettivät, että avataanko haava uudelleen, jotta saadaan se ylimääräinen kiristys poistettua, mutta päättivät sitten seurata tilannetta vielä päivän.

Ja niinpä sille ei sitten tehty mitään.



Kotiin pääsimme 5pv leikkauksesta, jotuen tytön keltaisuudesta ja painonlaskusta.(maitoa tuli heti alusta lähtien mutta tyttö ei jaksanut syödä!)

Kotona haava ei aiheuttanut ongelmia ja viikon söin buranaa, sekin vain tulehduksia estämään, ei kipua.



Jälkitarkastuksessa roikkuva solmu viimeinkin napattiin irti ja todettiin haavan parantuneen täysin.

Haavan kohta oli tunnoton n8kk leikkauksesta. Arpi on hävinnyt pikku hiljaa näkyvistä ja nyt 1v4kk jälkeen se on jo aikalailla huomaamaton.

Nyt olen uudelleen raskaana ja tulevan kakkosen synnytystapa mietityttää.....



T H &plikka 1v4kk &sintti rv10+4

...Unohdin kokonaan mainita tän leikkauspotilaan ruokavalion....



Voi herranperse sentään siinä meinas kyllä nälkäkuolema iskea muutamaankin kertaan! Varsinkin kolmantena päivänä haisteli kuola valuen muihin huoneisiin kärrättäviä sapuskoita ja mietti mitä pahaa siinä olis jos hiukan suklaata söis....



Huonekaverin kanssa, joka leikattiin samana päivänä, vedettiin koko osaston mehukeitot loppuun jo ekana yönä. Mieskin sai kantaa kaupasta mehukeittoa selkä vääränä osastolle!

Ensimmäiseen sektioon jouduin kesken esikoisen synnytyksen, kun vauvan sydänäänet laskivat aina supistusten aikana ja palautuivat hitaanlaisesti. Mies ei päässyt mukaan leikkaussaliin, kun oli päivystysaika ja kukaan ei olisi häntä ehtinyt ohjeistamaan. Onneksi tukenani oli ihana anestesiahotaja, joka jutteli kanssani ja silitteli ja rauhoittelikin tarvittaessa. Sektio meni kaiken kaikkiaan oikein hyvin ja isäkin pääsi vauvan kanssa heräämöön samaan aikaan kanssani viettämään aikaa. Missään vaiheessa en ollut erityisen huolestunut, vaikka sektio olikin kiireellinen ja leikkaussaliin mentiin käytäviä juosten ja hissimatkalla minulle juotettiin leikkaustavarten lääkettä. Huvittavinta oli odotella lääkärin saapumista paikalle, hän kun oli ollut golfaamassa ja tuli ensin shortsit jalassa tervehtimään. Isokätisenä miehenä hän oli myös aiheuttanut ylimääräisen repeämän kohtuuni.



Toinen sektio oli suunniteltu, kun synnytystapa-arviossa todettiin aiemman leikkauksen yhteydessä tulleiden repeämien kohdussa olevan sen suuruisia etteivät ne välttämättä kestä ponnistusvaihetta. Suunniteltusektio muuttui kuitenkin kiireelliseksi päivystysajan sektioksi, kun synnytys käynnistyi ennen sovittua päivää. Huvitti suunnattomasti, kun lääkäri kysyi minulta, että kuinka kauan kestän odotella anestesialääkärin vapautumista vai pitäisikö hälyttää toinen paikalle. Tähän sektioon myös isä pääsi mukaan leikkaussaliin. Kaikki sujui tässäkin sektiossa hyvin puudutusten ja toipumisten osalta. Kohtuni vaan oli niin ohut, että oli ommeltaessa kasaan repeytynyt ompeleiden vierestä. Uutta sektiota ei enää suositeltu ja halujakaan sairaalalle paluusta ei ollut, kun sattui monta tympeää hoitajaa osastolle.



Mutta vauvakuume iski kuitenkin muutaman vuoden jälkeen ja kävin tutkituttamassa kohtuni tilan. Kun mitään reikiä ei kohdussa näkynyt, niin sain luvan ainakin yhteen raskauteen.



Kolmas sektio on nyt takana ja se meni suunnitellusti. Isä sai olla taas mukana leikkaussalissa, jossa hääri parhaimmillaan yli kymmenen ihmistä meidän lisäksemme. Kaikilla lääkäreillä ja hoitajilla tuntui olevan opiskelijakin mukana. Tästäkin sektiosta olen toipunut hyvin ja sektion aikanakin kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Ainoastaan epiduraalin paikkaa jouduttiin hieman etsimään.



Olen onnellinen siitä, että ensimmäisessä synnytyksessäni päädyttiin sektioon. Nyt meillä on terve lapsi. Liiallinen synnytyksen pitkittäminen olisi voinut aiheuttaa hänelle vammoja. En koe jääneeni paitsi synnytyksestä, ovathan nämäkin lapset syntyneet tähän maailmaan, tosin hieman enemmän avustettuina. Ainoa mikä voisi harmittaa, niin ensimmäinen vuorokausi menee sektion jälkeen vuoteessa makoille, kun alateitse synnyttäneet pääsevät nopeammin liikkeelle.